Karjalan Sivistysseura julkaisee tasaista tahtia karjalaisten sukujen arkistojen kätköistä löytyneitä elämäkertoja ja tarinoita. Viime vuosina tällaisia julkaisuja ovat olleet Janne Haapalan muisteluksista syntynyt Hevosia, autoja ja kauppaa (2017), Johannes Arhippaisen kirjoituksia yhteen koonnut Synnyinmaani Suomi, sydänmaani Vienan Karjala (2018) sekä, viimeisimpänä kustannustoimittamanani sukukirjana, moniääninen Karhujen tarina (2019).
Lisäksi julkaisemme isovanhempien jälkeensä jättämiä päiväkirjoja pelkästään hienovaraisesti editoituina: esimerkkejä tällaisista ovat Otto Rannan (Niin kun maailman linnut, 2016) ja Teppo Aheisen (Elämäni ei salli minun olla, 2020) muistelmat. Kirjat ovat paitsi konkreettisia kunnianosoituksia isovanhemmille myös arvokasta muistitietoa karjalaisuuden eri vaiheista. Siksi KSS on jatkossakin innokkaasti työstämässä sukujen kirjallista perintöä painotuotteiksi. Tässä artikkelissa kuvailen julkaisuprosessin oleellisia osasia tuleville kirjailijoillemme.
Valmisteluja ja lähtökohtia
Alusta lähtien on syytä pitää mielessä, että julkaisun ensisijainen kohderyhmä on joka tapauksessa oma suku. Painokset eivät ole suuria tai leviä kirjakauppoihin – Karjalan Sivistysseuran omaa kauppaa lukuun ottamatta, tietenkin – joten heti ensimetreillä on kartoitettava, kuinka monelle sukulaiselle valmis teos lopulta päätyisi.
Painosmäärä on syytä pitää kohtuullisena, yleensä alle sadassa kappaleessa. Käyttämämme Book on Demand -digipaino mahdollistaa pienet erät sekä melko huokeat lisäpainokset, mikäli kirjat loppuvatkin kesken. Klassisten offset-painotalojen kohdalla pätevä sääntö ”kalleinta on painokoneen käynnistäminen” ei siis ole huolenaihe BoD:n kanssa.
Tekstin kokoamisen lisäksi alussa kannattaa käyttää aikaa myös valokuvien etsimiseen. Meille lähetetyt, kotona digitoidut kuvat ovat valitettavan usein laadultaan kehnoja. Olisikin suositeltavaa hoitaa vanhojen potrettien ja ryhmäkuvien skannaus maksullisessa ammattilaispalvelussa – huolimatta siitä, että BoD-painon helpon digitaaliprintin varjopuoli on kehnompi kuvanlaatu ja haaleammat värit. Pettymyksiltä vältytään varmimmin siten, että tiedostetaan painon rajoitukset mutta digitoidaan kuvat silti jotenkin muuten kuin kännykkäkameraa ja olohuoneen pöytää hyödyntäen.
Itse teksti sitten! Olipa kyseessä isovanhemman lyijykynällä tehty päiväkirja tai – kuten Karhujen kirjan tapauksessa – rikas kokoelma historiallisia selvityksiä, sukulaisten haastatteluja ja alkuperäisen kirjoittajan muistiinpanoja, ensimmäinen askel on tekstin saattaminen sellaiseen muotoon, jossa sitä voi lukea ja muokata tekstinkäsittelyohjelmalla. Tätä tiedostoa (yleisimpiä ovat docx, doc ja rtf) voi sitten tarjota Karjalan Sivistysseuran arvioitavaksi. Samalla sitä voi arvioida itse esimerkiksi seuraavien kysymysten valossa.
On hyvä ymmärtää alusta lähtien, millainen teksti on oikeastaan kyseessä. Keskittyykö se tiettyyn paikkaan tai aikakauteen? Onko se yhden vai useamman ihmisen kertomus? Onko tapahtumat kirjattu ylös silloin, kun ne tapahtuivat, vai muistellaanko niitä esimerkiksi nykypäivän näkökulmasta? Jos alkuperäinen kirjoittaja on jo siirtynyt manan majoille, olisiko sinun tai jonkun muun sukulaisen syytä tarjota lisätietoja tai kehystää tarinaa jotenkin? Yleensä lukijoita kiinnostaa myös ”mitä sitten tapahtui”.
Monet muistelmat – varsinkin useita kertojia sisältävät – saattavat olla rakenteeltaan perin hajanaisia. Onko tällöin järkevintä vain järjestää tekstit jonoon ajallisesti vai jakaa kokonaisuus eri teemoja käsitteleviin osiin? Keksi väliotsikoita (mikäli niitä ei vielä ole) ja rakenna niiden pohjalta sisällysluettelo. Sisällysluettelo auttaa hahmottamaan sitä, miten ja millaisin painotuksin tarina etenee. Erottuuko käsikirjoituksesta tällöin selkeitä jaksoja, joiden perusteella kertomuksen voisi paloitella?
Varsinkin pakolaisiksi joutuneet karjalaiset ovat usein jakaneet tarinansa kahteen vaiheeseen: nuoruuteen kotiseuduilla ja myöhempään elämään Suomessa. Tämä on selkeä ja dramaattisesti voimakas osajako. Muiden vastaavien erottelujen tapaan se on tehty katsoen mennyttä myöhäisemmästä hetkestä käsin. Jako paljastaa paljon siitä, mitkä olivat ihmiselle itselleen merkittäviä käänteitä elämässä.
Moninaisiin osiin haarautuvassa Karhujen tarinassa ensisijainen jako tapahtui sukupolven perusteella. Aluksi esiteltiin suvun varhaishistoria, sitten isovanhemmat, vanhemmat ja lopuksi lapset. Seuraavaksi samaan sukupolveen kuuluvien sisarusten tarinat kerrottiin yksitellen (vanhimmasta nuorimpaan), mikä johti päällekkäisyyteenkin: sisarukset muistivat samoja tapahtumia mutta kertoivat niistä eri sanoin.
Tämäkin on kiinnostava ratkaisu. Se osoittaa, että samat kokemukset ovat usein käänteentekeviä, mutta niitä muistellaan aina yksilöllisesti. Tällä tavoin rakennetaan ja säilötään perheen ikiomaa historiaa – eikä se aina osoittaudu yksiselitteiseksi.
Joka tapauksessa tärkeintä on, että tiedätte, mistä käsikirjoitus lähtee, millaisia vaiheita siinä käydään läpi ja mihin se päätyy. Silloin tekstin saa jo ennen kustannustoimitusta tarinan muotoon.
Tätä käsitystä voi myös pyrkiä hahmottelemaan Karjalan Sivistysseuralle, kun käsikirjoituksen julkaisusta päätetään. Silloin kustannustoimittaja voi jo ensimmäisellä lukukierroksella arvioida sitä, miten haettu henki ja tyyli tekstistä välittyy – ja onko matkan varrella tarpeen tehdä suuria vai pelkästään hienovaraisia muutoksia.
Tekstinkäsittelyn ytimessä
Ensin tartutaan yleensä nimenomaan kokonaisuuteen liittyviin ongelmiin. Viime kädessä kustannustoimittajan kommentit ovat ehdotuksia, eivät välttämättömyyksiä. Kertomusta ei pidä vääntää väkivalloin sellaiseen asuun, ettei sitä tunnista enää omaksi.
Silti on hyvä muistaa, ettei kustannustoimittaja ole välttämättä ainoa, jonka silmään esimerkiksi sekava rakenne pistää häiritsevästi – lukijat ovat yllättävän tarkkaavaista porukkaa. He havaitsevat ilmiselviä seikkoja, joille itse tulee tekstiä käsitellessä sokeaksi.
Lause- tai sanatason ongelmiin tartun ensimmäisellä toimituskierroksella harvoin. Kirjoitusvirheiden ja merkkimuotoilujen korjailu jää myös toimitustyön seuraavaan vaiheeseen tai vasta lopulliseen oikolukuun. Toisaalta sitten, kun näihin aletaan todella kiinnittää huomiota, käsikirjoituksen tarjoajalla ei ole enää aivan yhtä suurta päätäntävaltaa muutosten suhteen kuin ”isojen linjojen” kohdalla.
Karjalan Sivistysseura pyrkii tietenkin tasaisen laadukkaisiin julkaisuihin, joten kirjoitusvirheet, tarpeettoman mutkikkaat lauseet tai kieliopilliset kömmähdykset eivät ole vain tekijän valintoja. Niitä on parannettava lukijan mielihyväksi ja kustantajan maineen ylläpitämiseksi. Kustannustoimittajana olen tehnyt tällaisia pieniä korjauksia teksteihin itsenäisesti, mutta konsultoinut käsikirjoituksen vastuutahoa aina, kun on olemassa mahdollisuus, että jonkin lauseen merkitys voi selkeästi muuttua.
Poikkeus kieliopilliseen tarkkuuteen ovat toki hyvin vanhat sekä vahvasti murteelliset käsikirjoitukset. Sellaiset johtavat paikoitellen mutkikkaisiinkin rajanvetoihin. Alkuperäisen kirjoittajan omaa ääntä ja hänen ilmaisunsa rikkautta on syytä kunnioittaa.
Monet karjalan kielen sanat voidaan kirjoittaa alueesta ja aikakaudesta riippuen eri tavoin, eikä puhdasoppisuuden tavoittelu ole kirjallisessa toiminnassamme muutenkaan kannatettavaa. Yleensä olen näissä tapauksissa korjannut vain selviä lyöntivirheitä sekä vähentänyt toistoa, mikäli kirjoittaja on viestinyt saman ajatuksen tarpeettoman moneen otteeseen.
Epäselvissä murteellisissa ilmaisuissa lukijan urakkaa voi pyrkiä helpottamaan esimerkiksi selkeyttävillä alaviitteillä.
Viimeinen oikolukukierros on helpompi ja nopeampi, jos tekstinkäsittelyohjelma on tarkkaillut käsikirjoituksen tekstiä paljastaen mahdolliset virheet (”kieliopin tarkistaminen” tai spelling -asetukset). KSS:n toimittamissa kirjoissa tämä ominaisuus ei ole aina erityisen avulias: paljon murteellisia sanoja sisältävissä asiakirjoissa esimerkiksi Wordin automaattinen oikoluku muuttuu hyödyttömäksi maalatessaan joka toisen sanan punakynällä. Ihmistyötä tarvitaan yhä – kontekstin tunteminen hyödyttää tässäkin toimessa.
Kirja tarvitsee lähes poikkeuksetta johdannon. Se olisi hyvä olla olemassa esimerkiksi ensimmäisen toimituskierroksen jälkeen. Johdanto on syytä pitää napakkana, korkeintaan kaksi sivua pitkänä – sivu tarkoittaa tässä yhteydessä Word-ohjelman A4-kokoista liuskaa ja fonttikokoa 12.
Johdantoa työstetään toki kustannustoimittajan kanssa, jolloin mahdollinen rönsyily saadaan hallintaan. Epävarmoissa tilanteissa kannattaa näin ollen säästää enemmän kuin poistaa. Nähdäkseni johdannon tarkoitus on silti antaa vain hieman hyödyllistä taustatietoa kirjan synnystä ja tekijöistä: ensisijaisesti lukija haluaa päästä itse asiaan, siksi hän on kirjan käsiinsä haalinut.
Kuvien mahdollista sijaintia kirjassa voi luonnostella omalla tahollaan jo ennen toimitustyön alkuakin. Yksityiskohtaisesti niitä ei kuitenkaan kannata asetella, sillä vasta taittovaiheessa näkee, millainen on järkevin tekstin ja kuvien suhde.
Mielestäni on hyvä idea kirjata ylös esimerkiksi erilliseen dokumenttiin se, minkä luvun tai alaotsikon yhteyteen mikäkin kuva tulisi – mutta ei yhtään tätä tarkemmin. Oman käsikirjoitustiedoston sivunumeroille ei kannata antaa muutenkaan juuri arvoa. Ne muuttuvat matkan varrella jatkuvasti.
Kuvien rinnalle tarvitaan kuvatekstejä. Yleensä riittää, että niissä esitellään kuvassa olevat henkilöt sekä ilmoitetaan kuvausaika ja -paikka. Itse käsikirjoituksen pitäisi jo puhua puolestaan niin, etteivät kuvat kaipaa yksityiskohtaista selittelyä. Pienet knoppitiedot ovat silti aivan sallittuja.
Viimeistään toimitustyön ollessa käynnissä on lisäksi syytä listata kirjaan mahdollisesti sisältyvät liitteet. Tarvitaanko lähdeviitteitä? Entä sukupuuta? Mikäli tekstistä löytyy paljon karjalankielisiä sanoja, tiivistetty sanastokin voi olla hyödyksi. Näitä erikoisemmat liitteet on syytä perustella itselleen tarkasti. Sellaiset eivät välttämättä tarjoa mitään lisätietoa lukijalle – edes samaan sukuun kuuluvalle lukijalle. Kaikkea lisämateriaalia voi silti ainakin harkita!
Kirja saa muotonsa
Kun käsikirjoituksen tarjoaja on tyytyväinen viimeisimpään versioon eikä kustannustoimittajalla ole enää palautetta annettavaksi, alkaa taitto. Taitossa sivumäärä mitä todennäköisimmin kasvaa käsikirjoituksen liuskamäärää suuremmaksi. Ensin on toki päätetty teoksen mitoista: Karjalan Sivistysseuran sukukirjat ovat kaikki olleet A5-kokoisia eli noin 15 cm leveitä ja 21 cm korkeita. Yhtenäinen mitta luo tunteen, että muistelmat muodostavat sarjan.
Taitossa meillä on ollut usein tapana lähettää ensin vaikkapa yhden luvun mittainen mallikappale tekijälle hyväksyttäväksi – siitäkin huolimatta, etteivät kirjojemme sisäsivut ole ulkonäöltään mitenkään yllättäviä tai kokeellisia.
Taitto etenee tämän hyväksytyn pätkän jälkeen yleensä nopeasti. Ideaalitilanteessa tässä vaiheessa ei tapahdu enää oikeastaan mitään muutoksia sisältöön, mutta on myös ymmärrettävää, jos joskus käy niin, että kirjaksi taittunutta tekstiä ensi kertaa silmäillessään tekijä havaitseekin kriittisen virheen esimerkiksi kappaleiden järjestyksessä. Sen korjaaminen lennosta ei ole yleensä liian hankalaa.
KSS ottaa vastuulleen kirjan kannen suunnittelun. Tekijällä soisi olevan ideoita ainakin sen suhteen, millaista kuvaa paraatipuolella käytettäisiin, mutta kantta ei sitä pidemmälle kannata itse suunnitella – yhdenmukaisen katalogin takaamiseksi meillä on näkemyksiä ulkoasusta muutenkin kuin vain koon suhteen. Tässäkin toki harjoitetaan yhteistyötä kirjan tarjoajan ja graafikon välillä niin, ettei kellekään jää lopputuloksesta tyytymätön olo.
Kun kansi on valmis, johdanto hiottu, sisältö ladottu, liitteet ja kuvat (hienovaraisen retusoinnin jälkeen) lisätty paikoilleen ja takakansitekstistä päätetty, kirja menee painoon. Siinä vaiheessa ei vierähdä kuin muutama viikko. KSS jättää itselleen kauppaan pienen erän kirjoja ja myy loput tekijälle ennalta sovittuun hintaan, joka sisältää varsinaisten painokulujen lisäksi kustannustoimituksen ja taiton kuluja. Hinta on silti kohtuullinen, onhan julkaisulla arvoa meillekin.
Kun paketti on matkustanut tekijänsä luo, käynnistyy ehkä työn palkitsevin vaihe: kirjojen jakaminen tai myyminen eteenpäin kaikille siitä kiinnostuneille. Olen kuullut ilahduttavia kertomuksia tästä vaiheesta. Ne ovat kertomuksia muistoihin unohtumisesta, uusien sukulaisuuksien löytymisestä, kasvaneesta kiinnostuksesta esivanhempiin sekä uusien kirjaideoiden synnystä.
Nähty vaiva on silloin ollut sen arvoista kustannustoimittajallekin – joka tahtoo muistuttaa vielä lopuksi, että sukukirjan vaiheista saa ehdottomasti raportoida hänelle myöhemminkin!
Kirjoittaja: Toni Saarinen
Artikkeli on julkaistu Karjalan Heimon numerossa 1-2/2020
