Terveh! ”Arkiston kätköistä” tänään: tällä viikolla olen tutustunut karjalaisiin kansanpukuihin ja erityisesti erääseen sorokkaan, mikä herätti mieleeni kysymyksen siitä, mitä kansanpuvut kertovat ihmisen identiteetistä sekä toisaalta myös kestävästä kulttuurisesta perinnöstä.
Domna Huovinen (1878–1963) lienee suurimmalle osalle tuttu nimi. Hän oli vienalainen runonlaulaja, joka oli syntyisin Vienasta Vuokinsalmen kylästä, mutta avioiduttuaan muutti Suomussalmen Kuivajärvelle. Mennessään naimisiin Domna sai myötäjäisinään sorokan, joka on siis naimisissa olevan naisen juhlapäähine. Nyt tuo sorokka löytyy Karjalan Sivistysseuran arkistosta, jonne se on päätynyt Vivi Vuoriston (o.s. Marttinen) lahjoituksena. Vuoriston puoliso Toivo osti sorokan Huoviselta morsiamelleen häälahjaksi vuoden 1931 keväällä.
Domna Huovinen.
Sorokka on ollut osa karjalaisen naisen elämän tärkeintä siirtymäriittiä, naimisiin menoa, jota ennen naimattomat naiset käyttivät kossimka-huivia. Hääjuhlassa sorokka asetettiin naisen päähän, mikä vahvisti avioliiton solmimisen ja osoitti siitä edespäin uuden aviosäädyn. Sorokka ei ollut mikään halpa vaatekappale, minkä vuoksi niitä saatettiin lainata köyhemmille morsiamille, mutta yleensä sulhanen kuitenkin antoi sorokan morsiamelleen häälahjaksi. Päähinettä ei käytetty lopunikää, vaan siitä luovuttiin omien lasten avioituessa ja uuden miniän tullessa taloon. Sorokka kietoutui siis vahvasti karjalaisen naisen eri elämänvaiheisiin.
Karjalaiseen kansanpukuperinteeseen tutustuessani mieleeni heräsi kysymys siitä, mitä vaatteet ylipäätään kertovat meistä ihmisistä. Pystyvätkö ne puhumaan meidän puolestamme ja siitä, keitä olemme ja mistä tulemme? Osittain kyllä, osittain ei. Kuten ennenkin, myös nykyaikana vaatteiden perusteella voi päätellä yllättävän paljon niiden käyttäjästä – kalliit muotimerkit voivat viestiä varakkuudesta, bändipaidat taas kertovat musiikkimausta. Toki erilaisten symbolien tai kulttuurillisten piirteiden sekoittuminen on voimakkaampaa kuin ennen, minkä johdosta esimerkiksi ihmisen uskonnosta tai alkuperästä ei voi tehdä vuorenvarmoja päätelmiä.
Monissa kulttuureissa vaalitaan kuitenkin edelleen perinteistä vaatetusta, mitä nyky-Suomessa ei kuitenkaan kohtaa kovin usein. Domna Huovisen aikaan verrattaessa voidaan ajatella, ettei länsimainen pukeutumisemme juurikaan heijasta sitä, keitä ja mistä olemme, varsinkin, jos vaatteemme on ostettu milloin mistäkin ylikansallisesta ketjusta. Voimme toki pyrkiä ”persoonalliseen” tyyliin tällaisella pukeutumisella, mutta se ei kuitenkaan paljasta meistä mitään sen erityisempää – ehkä vain mieltymyksemme tiettyyn väriin tai materiaaliin. Kansanpukuihin kuuluvat vaatekappaleet sen sijaan yleensä puhuvat sitäkin enemmän kantajansa puolesta. Sorokka on tästä hyvä esimerkki, sillä karjalaiset naiset ovat käyttäneet sitä merkkinä avioitumisestaan.
Ylipäätään kansanpuvuilla ja -vaatteilla on yhteisössä määrättyjä merkityksiä, joita ulkopuoliset eivät todennäköisesti tunne. Vaatteiden yksityiskohdat ja niiden taustalla vaikuttavat uskomukset saattavat olla yhteisöön kuuluvalle niin itsestään selviä, ettei niitä osaa selittää tai tule edes ajatelleeksi. Esimerkiksi sorokan tyypillisimmät värit ovat olleet punainen, oranssi ja kulta, jotka voisivat viestiä juhlallisuutta, kauneutta ja arvokkuutta, ja kankaassa taas toistuvat risti- tai kukkakuviot. Ristin voisi nähdä viitteenä ortodoksiseen uskoon ja siihen, että sitä on pidetty siunaavana ja suojaavana symbolina.
Sorokan ”häntä”.
Kulttuurikohtaisten tunnuspiirteiden lisäksi eri aikakausien vaatteiden laatua vertaillessa voidaan huomata, että entisaikoihin on pyritty siihen, että vaatteet kestäisivät lähes koko elämän. Kaikki tehtiin itse, ja jokainen vaatekappale vaati vaivannäköä. Karjalassa tavallisemmat arkipuvut tehtiin halvemmasta kankaasta, mutta praasniekkavaatteisiin haluttiin panostaa. Tämä näkyy myös sorokassa, jonka keskeinen merkitys uuden elämänvaiheen alussa vaati arvokkaita valmistusmateriaaleja, mikä näin ollen oli osoitus sulhasen varakkuudesta (olihan sorokka usein häälahja morsiamelle). Sorokan kankaana käytettiin tavallisesti silkkiä, ja ”hännässä” oli taas upea helmikirjailu. Esimerkiksi Domna Huovisen sorokka on valmistettu oranssinvärisestä atlassilkistä, jossa on lasi- ja vahahelmistä valmistettu häntä. Lisäksi, jos otetaan huomioon, että Domna itse meni naimisiin vuonna 1895 ja myi sorokkansa uudelleen käytettäväksi lähes 40 vuotta myöhemmin, voidaan todeta, että sorokka on ollut todella korkeatasoista työtä.
Onkin mielenkiintoista pohtia, millä tavalla sorokka on merkinnyt Domna Huoviselle identifikaatiota karjalaisuuteen. Kansanpuvut, kuten vaatteet ylipäätään, ovat tärkeä osa ihmisen identiteettiä. Ne liittävät ihmisen yhteisöön kuuluvaksi ja toisaalta erottavat muista ryhmistä. On oikeastaan hyvin vaikuttavaa, jos ja kun vähemmistökansallisuuksiin kuuluvat ihmiset valitsevat nykyaikana pukeutua kansanpukuun. Kyseessä on osoitus siteestä omaan kansaan, sen historiaan sekä kulttuuriin, mutta myös selkeä merkki siitä, että meissä ihmisissä on paljon sellaista, mitä ulospäin ei näy, esimerkiksi kansallisuus. Kansanpuku sen sijaan on konkreettinen keino näyttää tämä – se on ikään kuin kansallisuutemme näkyväksi tullut sielu. Domna Huovisen tapauksessa on oletettavaa, että sorokka on ollut hyvin luonnollinen osa elämää, kuten muillekin karjalaisnaisille. Se on edustanut hänelle jotakin omaa ja henkilökohtaista ja kuitenkin myös jotakin sellaista, josta täytyy ennemmin tai myöhemmin luopua.
Nykyaikana kansanpukujen merkitys on todennäköisesti entistä korostuneempi, sillä ne eroavat niin suuresti länsimaisesta vaatetuksesta ja sen uusimmista muotivillityksistä. Onkin hyvin puhuttelevaa, miten Domna Huovisen sorokka on kulkenut pitkän matkan Karjalan Sivistysseuran arkistoon: se on aluksi palvellut ainakin kahta naista (mahdollisesti myös muita lainasorokkana), ja nyt sen tehtävänä on opettaa jälkipolvia siitä, että jos asioita on ennen osattu tehdä kestävästi, niin voidaan tehdä edelleen.
Marie Mäkinen on Karjalan Sivistysseuran korkeakouluharjoittelija kesällä 2022. Hän järjestää seuran arkistoa ja kirjoittaa Uudisčuppuun lyhyitä blogikirjoituksia kiinnostavista arkistolöydöistä.
Lähteet: Armahimmat varšišomaset. Vienalaisten naisten kansanpukuja ja elämäntarinoita. Toim. Maija Vaara. 2021. Karjalan Sivistysseura.
