Terveh! ”Arkiston kätköistä” tänään: tällä viikolla olen tutustunut Onttoni Miihkalin henkilökohtaiseen arkistoon, mistä päällimmäisenä mieleeni jäi erityisesti kysymys siitä, miten arkistopaperien kautta pystyy tutustumaan jo edesmenneeseen kirjailijaan, hänen ajatuksiinsa ja tuntemuksiinsa.
Karjalan Sivistysseura vastaanotti kesäkuussa 2022 hyvin mielenkiintoisen lahjoituksen, kun Onttoni Miihkalin lapsenlapset luovuttivat isoisänsä kokoelman arkistoomme. Onttoni Miihkali (1904–1979) oli vienankarjalainen kirjailija ja runoilija sekä opettaja, joka omien sanojensa mukaan oli “syntynyt Vienan ja Kuusamon rajamailla” ja vietti lapsuutensa Kuivajärven kylässä. Hänet tunnetaan myös nimellä Mikko Karvonen, mutta kirjailijanimessään hän hyödynsi vanhaa suomalais-ugrilaista tapaa, jossa isän nimi (Ontto, myös Antti Karvonen) ilmoitetaan ennen omaa nimeä (Miihkali). Kirjailijan vaiheikas elämä johti hänet aluksi Vienan Karjalasta Suomeen ja toisen maailmansodan jälkeen taas Ruotsiin, jossa hän vietti loppuelämänsä.
Miihkalin henkilöarkistoon tutustuessani mieleeni heräsi väistämättä tiettyjä kysymyksiä. Minkälainen kuva Miihkalista syntyy arkistomateriaalin kautta? Entä minkälainen henkilö hän todellisuudessa oli? Jäljelle jäävät paperit ja niistä poimittavat tiedonjyväset voivat nimittäin antaa vain vaillinaisen kuvan ihmisestä: jäämistön kautta selviää tiettyjä näkökulmia, jotka eivät välttämättä muodosta selkeää kronologista jatkumoa ja tuntuvat siksi jopa toisistaan irrallisilta, tutkitaanhan niiden perusteella kokonaista ihmistä. Lisäksi tärkeät elämäntapahtumat korostuvat helposti, sillä niistä usein löytyy jokin asiakirja tai vaikkapa maininta kirjeessä, mutta entä ne pienet hetket, jotka jäävät noiden suurempien väliin? Hyvin harvat ihmisethän jättävät jälkeensä tietoisesti kirjoitettuja tekstejä, jotka kuvaavat kirjoittajansa arkista elämää, ajatuskulkuja ja tuntemuksia tai pyrkivät antamaan jonkinlaisen luonnekuvauksen – eivätkä nekään ole yksiselitteisesti puolueettomia. Suuri kysymys siis kuuluu: mitä ihmisestä todella jää jäljelle maailmaan?
Miihkalin papereita lukiessani minusta tuntui kuin olisin lukenut hänen hajallaan olevaa päiväkirjaansa: muistiinpanoissa, runojen lukuisissa versioissa, julkaisemattomissa käsikirjoituksissa ja henkilökohtaisissa kirjeissä avatut rehelliset tuntemukset herättivät myötätuntoni kirjailijaa kohtaan, sillä niistä kuvastui vaikeita elämäntilanteita, haastavia maailmantapahtumia sekä ennen kaikkea kirjailijan luomistyön tuskaa ja pettymyksiä siitä, ettei teoksia aina julkaistu. Oli oikeastaan hämmästyttävää tajuta, että vaikka en voi enää tutustua Miihkaliin konkreettisesti, hänen salaiset ja syvälliset tuntemuksensa ovat edessäni paperilla suoraan ilmaistuina, ilman kiertelyä ja kaartelua. Luonnollisesti monet kokemuksista ovat inhimillisesti samaistuttavia, mutta niissä korostuu erityisesti kirjailijan näkökulma. Tätä sanoittaa mielestäni erinomaisesti seuraava nimetön runo:
“Luojani!
Olet vuodattanut sieluuni etsimisen levottomuuden.
Olet käskenyt:
Luo, synnytä, rakenna!
Mutta olet kuitenkin kieltänyt minulta neron lahjat.
Haluan luoda, mutten kykene.
Keskinkertaisuuden kirous painaa minua raskaana ja masentavana.
Ja mikä pahinta: minä tunnen sen.
Jumalani!
Ellet tehnyt minusta neroa, niin olisithan voinut varustaa minut itserakkauden tyytyväiseksi ja rauhalliseksi tekevällä ominaisuudella.”
Jokainen kirjoittaja ja varmasti myös muut luovan alan toimijat pystyvät samaistumaan Miihkalin runoon – luomisen vimma törmää usein itsekriittisyyteen, minkä vuoksi luova työ voi olla hyvinkin raastavaa. Miihkalin itsekriittisyys näkyy runojen lisäksi myös kirjeissä, joissa hän avaa erilaisia vaiheitaan kirjailijantyöstään. Yhtenä ikävimmistä seikoista hänen urallaan voi pitää toistuvaa torjutuksi tulemista, sillä vaikka käsikirjoituksia syntyi vielä pitkään, Miihkalin ei enää onnistunut julkaista uusia romaaneja toisen maailmansodan jälkeen.
Arkistoa läpikäydessäni tunsin, miten kirjoittajan henkilökohtaiset tunteet tulivat paljon vahvemmin ja “aidommin” esille kuin esimerkiksi painosta juuri tullutta kirjaa lukiessa. Kellahtava ja pölyinen kirjoituskonepaperi kädessäni tiesin, että tämä henkilö on itse todellakin kokenut kaikki kuvaamansa tuntemukset maailman myllerryksessä ja kirjoittanut niistä runoja ehkäpä lievittääkseen tuskaansa. Miihkalilla tämä näkyy esimerkiksi jatkosodan loppua käsittelevissä runoissa, joissa pelko, sodan järjettömyys ja epävarmuus tulevasta ovat vahvasti läsnä.
“Voi, veljeni, suruissa ja kärsimyksissä!
Ottakaa mukananne
kuoleman varjojen maahan
yksi myötätuntoinen katse,
yksi säälivä huokaus
ja yksi ystävällinen ajatus!
Saattakoot ne teitä
kuin surupukuiset naiset
viimeisellä matkallanne
ja kuiskatkoot korvaanne ennen loppua:
Kuolema on vain uudelleen syntymistä.”
(Ote runosta “Vankikolonna”, 3.9.1944)
Edellä mainittujen kirjailijatuskan ja muiden tunnekuvausten lisäksi myös karjalaisuus nousee arkiston papereista toistuvasti esiin: joko Miihkali korostaa itse omaa karjalaisuuttaan, tai sitten sen tekevät hänen tekstinsä. Monissa kirjoituksissaan hän nimittäin muistelee lapsuutensa Karjalaa, sen kyliä, ihmisiä, elintapaa ja kieltä. Kaiho menneisyyden iloisiin aikoihin on syvästi läsnä, sillä kirjailija vertailee lapsuusmaisemiaan aikuisuuden maailman kanssa, jossa hän itse kokee olevansa ”kuin viestintuoja tuhotusta ja kadonneesta maailmasta.” Miihkalille Karjala edustaa siis jotakin peruuttamattomalla tavalla kadonnutta maailmaa, ja tämän menetyksen kipu huokuu teksteistä. Menetyksen tunteen voisi tulkita johtuvan ehkä siitä, että Miihkalin side Karjalaan todellakin katkesi joiltain osin – hän ei ilmeisesti päässyt enää vierailemaan siellä Ruotsiin muuttonsa jälkeen, eikä siksi pystynyt seuraamaan Karjalassa tapahtuvia kehityskaaria, mutta kaikesta huolimatta Karjala pysyi hänen muistoissaan ihanteellisena asuinpaikkana ja mielenmaisemana.
“Elät aina sydämessä
Karjalani kaunoinen.
Vaeltanen vaikka missä
olet armas ainoinen.
Selkeästi
loppuun asti
laulus sävel suloisesti
korvissani soi.
Helää kannel kirkkahasti,
itkuvirret vaikeroi.”
(Ote runosta “Karjala on sydämessä”)
Jos palaan alkuperäiseen kysymykseeni, eli siihen, mitä ihmisestä todella jää jäljelle, voisi vastaus olla Miihkalin kohdalla seuraava: ensinnäkin ja kaikkein tärkeimpänä Miihkali elää hänet tunteneiden ihmisten muistoissa, joita ei voi kirjoittaa paperille, laittaa kansioon ja arkistoida, sillä ne ovat salaisia ja saavuttamattomia jälkiä. Toisekseen kirjallisesti ja konkreettisesti Miihkali on jättänyt itsestään paljon jälkiä, mikä näkyy hänen julkaistuissa teoksissaan, mutta nyt myös seuramme arkistossa, josta löytyy niin luonnoksia, kirjeitä kuin asiakirjoja hänen eri elämänvaiheistaan. Nämä päätykööt arkistoon, jotta myös tulevat sukupolvet voisivat tutustua mieheen nimeltä Onttoni Miihkali. Mitä enemmän hänestä kirjoitetaan, puhutaan ja luetaan, sitä kauemmin hänen jälkensä myös pysyy tässä maailmassa.
Onttoni Miihkalista on tulossa syksyllä kirjoitus Karjalan Heimoon.
Marie Mäkinen on Karjalan Sivistysseuran korkeakouluharjoittelija kesällä 2022. Hän järjestää seuran arkistoa ja kirjoittaa Uudisčuppuun lyhyitä blogikirjoituksia kiinnostavista arkistolöydöistä.
