Suomessa asuvat karjalaiset kokoontuivat 1920-luvulta alkaen heimojuhlille useaan otteeseen ennen sotia, Ouluun jopa neljä kertaa. Ajalle tyypillinen Suur-Suomi-ajattelu ja karjalaisten kansalliset intressit kolahtelivat juhlahumussa välillä yhteen. Heimojuhlilla juhlittiin karjalaisten ja suomalaisten heimolaisuutta, veljeyttä ja ystävyyttä, mutta samalla karjalaiset pitivät määrätietoisesti omasta identiteetistään kiinni.

1920-luvulla ja jo sitä ennenkin alettiin järjestää erilaisia heimotietoisuutta lisääviä tapahtumia, kuten Sortavalan laulujuhlia sekä Inkeri-juhlia. Myös karjalaiset järjestivät omia heimojuhliaan, joista neljät pidettiin Oulussa ennen sotia, eli vuosina 1926, 1930, 1933 sekä 1935. Muina vuosina heimojuhlille kokoonnuttiin mm. Sortavalaan, Kajaaniin ja Kemiin. Oulu valikoitui juhlapaikaksi useaan otteeseen, koska sen lähialueilla asui paljon vuosina 1918–1922 tulleita karjalaispakolaisia. Oulussa myös sijaitsi Maikkulan pakolaishuoltola, jossa asui vuosien mittaan noin 100–200 karjalaispakolaista kerrallaan.

Heimojuhlien taustalla vaikutti useita eri Karjala-toimijoita, joiden yhteisten ponnisteluiden ansiosta erilaisia heimotapahtumia saatiin järjestettyä. Karjala oli ajankohtainen aihe 1920-luvun alun vastaitsenäistyneessä Suomessa, jonka yhteiskunnallisessa keskustelussa vaikutti voimakas Suur-Suomi-pohjavire; tämä näkyi myös joidenkin Karjalan asioiden äärellä toimineiden tahojen pyrkimyksissä. Toisaalta oli myös sellaisia karjalaistoimijoita, joiden vilpittömänä tavoitteena oli yhdistää Suomessa asuvia karjalaisia ja edistää karjalan kielen ja kulttuurin asemaa. Heimojuhlista muotoutuikin siihen luontainen tapa.

Oulun ensimmäiset heimojuhlat

Ensimmäiset Oulun heimojuhlat pidettiin 14.–15. elokuuta vuonna 1926. Juhlat olivat Itä-Karjalan komitean järjestämät, mutta myös Akateeminen Karjala-Seura ja Inkerin Toimikunta olivat paikalla edustamassa. Juhliin osallistui lähes pari tuhatta ihmistä, joista karjalaispakolaisia arvioitiin olevan noin 500. Tällä kertaa juhlilla ei järjestetty urheilukilpailuja, vaan ohjelmassa oli runsaasti juhlapuheita, kuorolaulua, runonlausuntaa sekä Pohjanmaan Jääkäripataljoonan torvisoittokunnan konsertti Hupisaaressa. Lisäksi järjestettiin niin luterilainen kuin ortodoksinen juhlajumalanpalvelus. Tervehdyksensä sähkösanomina lähettivät juhlille mm. kenraali C. G. E. Mannerheim, senaattori P. E. Svinhufvud ja Akateeminen Karjala-Seura.

Lukuisissa juhlapuheissa korostettiin karjalaisten ja suomalaisten välisen yhteistyön tärkeyttä Karjalan asian hyväksi. Myös pakolaiset saivat äänensä kuuluviin, kun pakolaisnuorukainen Roope Takala piti kohtalotovereilleen suunnatun puheen, jossa hän myös kiitti pakolaisten saamasta huolenpidosta Suomessa. Toki ajalle tyypillinen Suur-Suomi-ajattelu näkyi juhlien sisällössä. Esimerkiksi Itä-Karjalan komitean sihteeri Otto Kotonen ”[– –] kohotti [puheensa] lopuksi eläköön-huudon tulevaisuuden Suomelle, jonka rajat kulkevat kansallisuusrajoja pitkin. Voimakkaasti yhtyi kaksituhatlukuinen yleisö tähän tulevaisuuden toivomukseen.” (Vapaa Karjala 1926: 33) Heimojuhlien tarkoituksena oli siis sekä tuoda Suomessa asuvat karjalaiset yhteen, mutta myös nostattaa heimohenkeä ja nivoa karjalaisia lähemmäs suomalaisia ja suomalaisuutta.

Vapaan Karjalan loppukaneetti juhlista olikin yksinomaan myönteinen:

”Oulun heimojuhlat jättivät kaikkiin läsnäolleisiin hyvän, innostavan vaikutuksen. Ne onnistuivat kaikin puolin erinomaisen hyvin. Koko juhlien ajan vallitsi harvinaisen ehjä ja lämmittävä tunnelma. Erikoisen merkityksen juhlille antoi se, että heimolaispakolaisia oli niille saapunut runsaasti melkein kaikilta puolin maatamme.” (Vapaa Karjala 1926: 33)

Keskinäisiä skismoja selvittelemässä

Seuraavat Oulun heimojuhlat järjestettiin 8.–10. elokuuta 1930. Juhlapaikoiksi valikoituivat Seurahuone ja Linnansaari, ja urheilua pääsi seuraamaan kaupungin urheilukentällä sekä Kasarminkentällä. Useat Karjala-toimijat olivat vastuussa juhlien valmisteluista, ja toiveena olikin järjestää ”ensi kertaa yhteiset karjalaisia kokoavat kesäjuhlat.” (Toukomies 1930 6–7) Juhlien toimeenpanijoina olivat Karjalan Sivistysseura, Karjalaisten Kisakomitea, Karjalakerhojen Keskusliitto, Naisylioppilaiden Karjala-seura sekä Itä-Karjalan komitea.

Odotukset karjalaisia yhdistävistä juhlista olivat korkealla. Kolmipäiväiset juhlat saivat kuitenkin hieman erikoisen alun, kun perjantaina pidetyssä Karjalakerhojen Keskusliiton vuosikokouksessa sattui ”skandaali”: liiton AKS-taustainen puheenjohtaja ja osa aiemmista johtokunnan jäsenistä eivät tulleetkaan uudelleen valituiksi, kuten etukäteen oli luultu. Ilmeisesti keskusliiton kulisseissa oli jo pidemmän aikaa kytenyt tyytymättömyyttä suomalaisten toimintaa kohtaan, sillä karjalaiset kokivat joutuneensa päätöksenteossa paitsioon. Keskusliitto oli perustettu kolme vuotta aiemmin tarkoituksenaan yhdistää Suomen Karjala-kerhot saman katon alle, jolloin toiminnasta tulisi järjestäytyneempää. Liiton taustaorganisaatioina olivat mm. KSS, AKS sekä Itä-Karjalan komitea. On ilmiselvää, että näillä järjestöillä oli melko erilaisia intressejä Karjalan suhteen, eikä yllätäkään, että se heijastui myös keskusliiton sisäisiin valtataisteluihin.

Vuosikokouksen yllätyskäänteet aiheuttivat lopulta sen, että entinen puheenjohtaja totesi kylmästi, että ”suomalaiset eivät ole karjalaisille muuta kuin lypsylehmiä.” Tämä väite paitsi järkytti karjalaisia, myös paljasti sen, minkälainen ajatusmaailmojen ero keskusliiton toimijoilla oli: Suur-Suomi-aatteen kannattajat kyllä pitivät Karjalaa osana Suomea, mutta todellinen heimoveljeys olisi tarkoittanut heille sitä, että karjalaiset olisivat suostuneet tanssimaan suomalaisten pillin mukaan. Tämä ei tietenkään ollut karjalaisille mieleen. Tarkastaja Vasili Keynäs kommentoikin tilannetta viisaasti:

”Sellaisella esiintymisellä ei mitään rakenneta, mutta kylläkin paljon revitään. Karjalan kysymys vaatii edesvastuullista harkintaa. Tässä maassa on paljon vilpittömiä asiamme ystäviä, joihin voimme luottaa ja jotka käsittävät kysymyksemme luonteen ja pitävät kulkemaamme tietä oikeana ja juuri tästä rohkaisevia mielenilmaisuja olemme iloksemme saaneet tämänkin juhlan aikana arvovaltaisilta tahoilta kuulla. Käsitteet on saatava molemmin puolin selviksi. Karjalaisilla on oma päämääränsä, omat vakiintuneet menettelytapansa, jo[i]sta he pitävät kiinni. Tämän ohjelman ja kantamme me olemme monet kerrat sekä kirjallisesti että suullisesti tuoneet ilmi.” (Toukomies 1930, 8–9)

Keskusliiton vuosikokouksessa paljastunut railo varmasti vaikutti heimojuhlien ilmapiiriin, ja asiaa puitiin myöhemmin lisää molemmilta kanteilta Toukomiehessä ja Vapaassa Karjalassa. Itse heimojuhlat vaikuttivat ”skandaalista” huolimatta sujuneen hyvin, ja ohjelmaan kuului mm. keskustelua, musiikkia ja kilpailuja. Keskusteluissa liikuttiin ajankohtaisissa aiheissa, kuten karjalaisopiskelijoille tarkoitetun liiton perustamisessa sekä pakolaisia uhkaavan työttömyyden torjumisessa. Musiikkia kuultiin eri päivinä mm. kuorojen ja torvisoiton muodossa. Kilpailumahdollisuuksia oli taasen sekä urheilun että ”henkisten lajien” puolella. Karjala-kerhot ottivat toisistaan mittaa urheilukentillä, kun taas ”henkisiä kilpailuja” järjestettiin runonlausunnassa ja satujen kertomisessa. Näiden kilpailujen lajit oli jaettu sen mukaan, olivatko runot tai sadut muiden kirjoittamia vai ”omintakeisia”.

Totta kai juhlissa kuultiin myös liuta puheita ja eri tahojen tervehdyksiä, eikä poissaolleitakaan unohdettu: onnistuneista juhlista päätettiin lähettää sähkösanoma pääministeri Svinhufvudille, johtaja Aleksei Mitrolle sekä johtaja Ville Mattiselle. Aikansa kuriositeettina voi pitää sitä, että sähkösanoman sai myös eräs lapualainen maanviljelijä Vihtori Kosola, jota oli pyydetty jopa juhlapuhujaksi, mutta sittemmin tämä oli estynyt sairastumisen takia. (Toukomies 1930 6–7, 8–9.)

Kalevalan riemuvuosi Oulun heimojuhlilla

Viimeiset Oulussa ennen sotia pidetyt juhlat järjestettiin viisi vuotta myöhemmin. Vuosi 1935 oli merkittävä maanlaajuisesti, koska Suomessa juhlittiin Kalevalan riemuvuotta. Vetovastuussa olivat tällä kertaa Karjalan Sivistysseura ja Karjalakerhojen Keskusliitto, jotka järjestivät ”[m]aassa asuvain itäkarjalaisten yhteiset heimojuhlat” 20.–21. heinäkuuta.

Juhlien ensimmäisen päivän aamuna eli lauantaina pidettiin Karjalakerhojen Keskusliiton vuosikokous, jossa ei tällä kertaa ilmennyt skandaaleja. Kokouksesta kuitenkin ”raportoitiin” tasavallan presidentti P. E. Svinhufvudille, eduskunnan puhemies Kyösti Kalliolle ja marsalkka C. G. E. Mannerheimille, jotka kaikki saivat sähkösanoman. Kokouksen jälkeen päivällä oli luvassa urheilua ja jumalanpalvelus, jotka keräsivät paljon väkeä paikalle. Juhlayleisöä riitti salin täydeltä myös Seurahuoneella pidettyyn iltatilaisuuteen: ohjelmassa oli Oulun suojeluskunnan soittokunnan esittämää musiikkia, juhlapuheita, runoja ja kanteleen soittoa. Lisäksi esiintyi 50-henkinen lapsikuoro, jota johti opettaja Toini Tuomela.

Sunnuntain päätilaisuutta, Kalevalan 100-vuotisjuhlaa, edelsi Kirkkokatua pitkin marssinut juhlava kulkue, joka oli jopa puoli kilometriä pitkä. Sen edellä ratsasti Kullervo ja muutama muu kalevalainen hahmo. Oulun suojeluskunnan soittokunta säesti kulkuetta Karjalan marssilla, ja soittokunnan jäljessä kulkivat lippuvartio, kansallispukuisia naisia ja miehiä sekä Karjalan lippuja heiluttavia lapsia. Juhlapaikalle Hupisaareen saavuttaessa laulettiin Maamme-laulu ja nostettiin liput salkoon. Avauspuheenvuoron piti ”innokas Karjalan ystävä” kirjailija Ilmari Kianto. Juhlassa esiintyi Karjalakerhoista koottu kuoro, jossa lauloi jopa 200 henkeä. Lisäksi esitettiin runoja Kalevalasta sekä kuvaelmia Vienan elämästä. Heimojuhlien päättäjäiset pidettiin vielä myöhemmin illalla. (Viena–Aunus 8–9.)

Vuoden 1935 heimojuhlat olivat siis viimeiset, jotka ehdittiin pitää Oulussa ennen sotia. Heimojuhlia kyllä järjestettiin eri kaupungeissa aina vuoteen 1944 asti, tosin vuosiksi 1941 ja 1944 kaavaillut juhlat jäivät pitämättä sotatoimien takia. Vuonna 1942 juhlat pidettiin Petroskoissa, mikä oli ainoa kerta, kun niitä vietettiin Suomen virallisten rajojen ulkopuolella. (KH 1966, 11–12.) Vuoden 1944 jälkeen juhlien järjestäminen päättyi, kun Neuvostoliiton asettama valvontakomissio sai tehtäväkseen lakkauttaa kaikenlaisen ”neuvostovastaisen” toiminnan.

Mikä merkitys heimojuhlilla sitten oli? Pakolaisuus oli hajottanut karjalaiset ympäri Suomea, mutta heimojuhlat olivat mahdollisuus tulla yhteen ja viettää aikaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka jakoivat samanlaisen taustan ja samoja kokemuksia. Yhteydenpito tuohon aikaan oli hitaampaa ja perustui pääosin kirjeenvaihtoon, kun taas juhlilla pystyi tapaamaan sukulaisia, ystäviä ja tuttavia kasvotusten. Lisäksi karjalaisen identiteetin näyttäminen ja vahvistaminen olivat juhlien ytimessä, vaikka Suur-Suomi-ajattelulta ei täysin vältytty. Tekisi mieli kuitenkin ajatella, että heimojuhlat ovat sekä korostaneet sitä kansallisuuksien eroa, joka karjalaisten ja suomalaisten välillä on, että tuoneet myös esiin veljeskansojen vilpitöntä ystävyyttä.

Lähteet:

Karjalan Heimo 1966, 11–12: ”Heimojuhlat 1920–1944”
Karjalan Heimo 1988, 11–12: ”Koulukoti Väinölän perustaminen – pakolaisten suuri voimannäyte”
Karjalan Heimo 1992, 1–2: ”Oulu suosittu heimojuhlien pitopaikka ennen sotavuosia”, ”Olinhan siellä minäkin”
Toukomies 1930, 6–7: ”Karjalaiset heinäkuussa yhteisjuhlille Ouluun!”, ”Karjalaisten kisa- ja heimojuhlat Oulussa tänä kesänä: Huomioonotettavaa kilpailijoille y.m.”
Toukomies 1930, 8–9: ”Karjalaisten kisa- ja heimojuhlat Oulussa elok. 8–10 p:nä 1930”, ”Varjoa ja valoa Oulun kokouksista ja juhlista”
Vapaa Karjala 20.8.1926, nro 33: ”Karjalan heimojuhlat Oulussa”
Viena–Aunus 1935, 8–9: ”Itäkarjalaisten Kalevala- ja heimojuhlat”