Heimosotaretket ja Venäjän sisällissodan vaiheet vaikuttivat ratkaisevasti myös itsenäistyneen Suomen itärajaan. Kaksi karjalankielistä kuntaa, Repola ja Porajärvi, liittyivät Suomeen vapaaehtoisesti, mutta Tarton rauhaa solmittaessa ne joutuivatkin kaupankäynnin kohteiksi.

Suomen itsenäistymisen jälkeen alkaneet heimosotaretket venyttivät ja vanuttivat Suomen rajoja varsinkin Itä-Karjalan suunnalla. Ei ollut lainkaan selvää, mihin nuoren valtion itäraja lopulta asettuisi, sillä Venäjällä käytiin bolsevikkien ja valkoisten välistä sisällissotaa, jonka monet vaiheet vaikuttivat myös Suomen alueelliseen tilanteeseen.

Oman erikoisen jälkensä historiaan jättivät Repolan ja Porajärven rajakunnat, jotka molemmat liittyivät vapaaehtoisesti itsenäistyneeseen Suomeen. Muutaman vuoden ajan pitäjät olivatkin Suomen yhteydessä, kunnes niiden kohtalo ratkaistiin Tartossa syksyllä 1920.

Yhteyksiä rajan molemmin puolin

Raja-alueet ovat kautta aikain olleet rauhattomia, ja niin olivat Repola ja Porajärvikin kiistan aiheena jo vuonna 1617 Stolbovan rauhaa solmittaessa Ruotsin ja Venäjän välillä. Molemmat maat esittivät itselleen edullisen tulkinnan siitä, kumman alaisuudessa olevaan lääniin pitäjät kuuluivat: Käkisalmi oli Ruotsin, Kuola taas Venäjän. Lopulta Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolf antoi periksi, sillä Ruotsi oli valmistautumassa jälleen uuteen sotaan. Niinpä Repola ja Porajärvi jäivät itärajan toiselle puolelle.

Repolan ja Suomen väliset yhteydet vahvistuivat erityisesti sen jälkeen, kun Suomesta tuli osa Venäjää. Repola eli metsä- ja uittotöistä, ja useimmiten puutavaraa kuljetettiin nimenomaan Suomeen. Rajaseudun ja Suomen välisiä yhteyksiä syntyi myös laukkukauppiaiden kautta, joista osa perusti pysyviä kauppoja Pohjois-Karjalaan ja Kainuuseen. Erityisen vahvoina voidaan pitää Repolan ja Lieksan välisiä yhteyksiä. Suomalaisvaikutus näkyi Repolan arjessa mm. käyttötavaroissa sekä siinä, että rajakylissä juotiin enemmän kahvia kuin teetä. Aatteelliset vaikutukset, kuten kansallinen herääminen, levisivät myös Suomen-kävijöiden ja toisaalta Karjalaan tulleiden kareliaanien kautta.

Rauhattomat muutosten vuodet

Venäjän vallankumous keikautti valtavan yhteiskunnan sekasortoiseen tilaan, mikä näkyi Karjalankin syrjäisissä rajakunnissa. Helmikuussa 1918 Poventsan kihlakunnassa järjestettiin semstvokokous, jossa viisi karjalankielistä kuntaa – Rukajärvi, Paatene, Repola, Porajärvi ja Mäntyselkä – ilmaisivat halunsa irrottaa Itä-Karjalan omaksi alueekseen. Myöhemmin saman vuoden elokuussa Repola päätti irtautua Venäjästä ja liittyi Suomen yhteyteen. Liittymisehtoja oli asetettu muutamia: Repola pysyisi taloudellisesti ja hallinnollisesti itsenäisenä, mutta noudattaisi Suomen lakeja. Lisäksi Suomesta tuotaisiin vilja-apua ja teitä korjattaisiin. Maanomistus säilyisi paikallisten käsissä, kansanopetusta annettaisiin omalla kielellä ja repolalaiset vapautettaisiin 30 vuodeksi asevelvollisuudesta. Päätös Suomeen liittymisestä tehtiin kuntakokouksessa, jossa päätösvaltaa lienevät käyttäneen lähinnä isojen talojen vanhat isännät, kylien ”starikat”.

Suomen hallitus hyväksyi ehdot, minkä jälkeen Repola pyysi alueelleen sotilaallista suojelua. Aluksi vänrikki Valde Sarion johtama vapaaehtoisten retkikunta saapui puolustamaan pitäjää siihen asti, kunnes vakinaisen armeijan joukot korvasivat sen.

Syy Repolan Suomeen liittymiseen ei ollut idealistinen tai heimoaatteellinen, vaan pikemminkin käytännöllinen: Suomesta luvattu vilja-apu nälänhädän partaalla olleelle kunnalle painoi vaakakupissa. Venäjän vallankumouksen jälkeen myös Repolan kaltaisessa syrjäkylässä oli käynyt poliittinen kuhina, kun jotkut ajoivat itsenäistä Karjalaa, toiset Suomeen liittymistä, ja vielä riitti niitäkin, jotka tukivat neuvostovaltaa. Suurin osa repolalaisista halusi jatkaa tavallista elämäänsä, ja katsottiin, että Suomeen liittyminen takaisi tämän varmimmin.

Repolan kunnallisia oloja alettiin pian järjestää Suomen malliin. Paikkakunnalle tuli suomalaista virkavaltaa, kuten nimismies, ja kansakouluja ja alkuopettajaseminaarikin perustettiin. Suomen hallituksen alaisuudessa toiminut Itä-Karjalan toimituskunta järjesti Repolaan elintarvikeapua ja hätäaputöitä. Repolasta haluttiin tehdä esikuva muulle Karjalalle näyttäen, “kuka oli karjalaisten todellinen ystävä” (Niinistö 2005, 71), minkä tietysti toivottiin edistävän muun Itä-Karjalan halua liittyä osaksi Suur-Suomea.

Porajärvi seuraa Repolan esimerkkiä

Vuoden 1919 huhtikuussa alkoi Aunuksen retki, jonka aikana suomalaiset vapaaehtoisjoukot taistelivat neuvostojoukkoja vastaan. Paikallisista karjalaisista ei juuri ollut apua sotatoimissa suomalaisten heimosoturien harmiksi, ja lopulta Aunuksen retki menikin pahasti mönkään. Sen lähes ainoana hedelmänä Porajärvi päätti 13. heinäkuuta seurata naapurinsa Repolan esimerkkiä ja liittyä Suomen yhteyteen. Syksyllä 1919 jääkärivääpeli Antti Isotalon komppania saapui puolustamaan Porajärveä.

Porajärven yhteiskunnallinen elämä ei ollut yhtä kehittynyttä kuin Repolassa, eikä pitäjä ollut yhtä suomalaisvaikutteinen kuin naapurinsa. Maantieteellisesti molemmat kunnat kyllä sijaitsivat aivan Suomen rajan tuntumassa, joten niiden liittyminen länsinaapuriin oli sinänsä saumatonta. Olot paikkakunnilla olivat kuitenkin vaatimattomat. Kunnat olivat metsien peittämiä, pinta-alaltaan laajoja ja harvaanasuttuja, ja niiden tiet olivat huonokuntoisia. Esimerkiksi Repolassa asutus oli keskittynyt länteen, lähemmäs Suomen rajaa. Itä-Karjalan toimituskunnan palveluksessa ollut Yrjö Laine kuvailee yöpymistään Porajärven pappilassa vuonna 1919 seuraavasti:

“Sänky oli aivan tuntematon ylellisyys Porajärven pappilassa. Keittiön lattialla makasi talonväki. Ei muitakaan huonekaluja liiaksi ollut. Pieni, nurkkaan naulattu lauta toimitti pöydän virkaa. Kirkkoherran ‘kirjasto’ käsitti yhden slaavinkielisen rukouskirjan puolikkaan. – Sellaisissa oloissa elivät syrjäisten maaseutujen papit Venäjällä. [– –] Vienan ja pohjois-Aunuksen syrjäiset saloseudut olivat tsaarinaikana Venäjän n. s. hengellisen säädyn rangaistussiirtoloita. Useimmat papit olivat karkoitustietä sinne joutuneet.” (Toukomies 1929, 11–12)

Jos papisto eli näin surkeissa oloissa, ei ole vaikea kuvitella, että tavallisella kansalla oli vielä kurjemmat oltavat. Alueen väestö oli köyhää, työstä oli pulaa ja molempia kuntia uhkasi nälänhätä, mitä eivät helpottaneet seutuja ryöstelevät bolsevikkijoukot. Laine jatkaa kuvaustaan, josta selviää vanhan sanonnankin mukaan se, ”kenen leipää syöt, sen lauluja laulat”:

”Ei ollut voita eikä maitoa, mutta siitä huolimatta puuro maistui. Äskeinen itku ja valittelu hävisi, hilpeä karjalainen luonnonlaatu pääsi voitolle ja kaikki ilmoittivat ilolla liittyvänsä siihen, ken leivän antoi.”

Käänne Venäjän sisällissodassa

Helmikuussa 1920 Venäjän sisällissodassa tapahtui käänne, kun puna-armeijan onnistui hajottaa valkoisten venäläisten joukot Muurmannissa. Valkoiset alkoivat perääntyä Repolan ja Porajärven suuntaan, mikä sai suomalaisten pelot käymään toteen: puna-armeija seurasi valkoisten perässä. Ulkoministeri Rudolf Holsti lähetti neuvostojohdolle nootin: Suomi riisuisi valkoiset aseista, ja vastineeksi puna-armeija ei etenisi Repolaan ja Porajärvelle. Ehdotukseen myönnyttiin, vaikkakin suomalaisten oleskelu alueella herätti vastalauseen.

Aseleponeuvottelut Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä alkoivat huhtikuussa 1920. Neuvosto-Venäjä oli valmis luovuttamaan Suomelle maa-alueita sekä Itä-Karjalan raja-alueelta että Jäämeren rannikolta, mikäli Suomi luovuttaisi Karjalankannaksen eteläosan ja Suomenlahden saaria. Suomi ei hyväksynyt tarjousta, sillä se halusi koko Itä-Karjalan. Neuvottelut katkesivat ja jatkuivat vasta kesäkuussa Tartossa.

Yhteys Jäämerelle kuitenkin kiinnosti suomalaisia. Koko Suomen poliittinen johto aina oikealta vasemmalle kannatti Petsamon Suomeen liittämistä taloudellisten hyötyjen takia. Yhteistä rintamaa hajotti lähinnä vain Itä-Karjalan kysymys, joka oli myös Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä vaikein kiistakapula rauhanneuvotteluissa. Suomen vasemmisto vastusti autonomian aikaisten rajojen kasvattamista Petsamoa lukuun ottamatta, kun taas porvaripuolueet näkivät laajemmassa alueessa strategisia etuja.

Yli 40 itäkarjalaista lähetystöä kävi Suomessa rauhanneuvottelujen aikana puhumassa sen puolesta, ettei Suomi hylkäisi Itä-Karjalaa. Ongelma pyrittiin suomalaisten puolelta ratkaisemaan vaatimalla kansanäänestystä, jolla karjalaiset voisivat ilmaista tahtonsa siitä, haluaisivatko kuulua Suomeen vai Venäjään. Repola ja Porajärvi taas voisivat itse päättää, järjestäisivätkö ne uuden kansanäänestyksen. Suomalaisten eripuraisuus Itä-Karjalan suhteen pelasi Neuvosto-Venäjän pussiin, sillä rauhanneuvottelujen alla perustettu Karjalan työkansan kommuuni oli sen mukaan kansan tahdon ilmentymä.

Rauha syntyy Repolan ja Porajärven kustannuksella

Venäjän sisällissodan vaiheet vaikuttivat merkittävästi rauhanneuvotteluiden etenemiseen. Erityisesti Puolan rintaman muutokset keikuttivat tilannetta Suomen kannalta vuoroin suotuisasta epäedulliseen. Suomalaiset päättivätkin jatkaa rauhanneuvotteluja hitaasti ja seuraten kansainvälisen tilanteen kehittymistä. Karjalasta ei haluttu taistella, mutta käsitettiin, ettei sitä puhumallakaan saataisi.

Kun puna-armeijan taisteluonni Puolaa vastaan kääntyi, jouduttiin Neuvosto-Venäjän taholta taipumaan Petsamon suhteen. Lopulta yhteisymmärrys syntyi: suomalaiset suostuivat vaihtamaan Repolan ja Porajärven Petsamoon, mikäli Neuvosto-Venäjä luopuisi Kannasta ja Suomenlahden saaria koskevista vaatimuksista. Näin tapahtui, ja rauhansopimus aluemuutoksineen allekirjoitettiin 14.10.1920.

Kiinnostavaa on, että Neuvosto-Venäjä vaati jo tässä vaiheessa Kannasta ja Suomenlahden saaria itselleen – se nimittäin vaati niiden luovutusta uudestaan ennen talvisotaa, jolloin Suomi olisi vaihtokaupassa saanut Repolan ja Porajärven. Näyttää siis olleen vain ajan kysymys, milloin neuvostovalta saisi kaikki haluamansa alueet. Rajakunnista Neuvosto-Venäjä piti kiinni erityisesti Muurmannin radan läheisyyden takia. Lisäksi se halusi torjua Pietariin kohdistuvia uhkia.

Häpeärauhaan ei alistuta

Tarton rauhansopimus herätti monenlaisia tunteita. Se oli “häpeärauha” varsinkin heimosotureille, jotka katsoivat, että Suomi oli pettänyt Karjalan. Repolassa Tarton rauhansopimuksen lopputulos otettiin vastaan huonosti. 21. syyskuuta, ennen rauhansopimuksen allekirjoittamista, paikkakunnalla pidettiin edustajakokous, jossa päätettiin pysyä Suomen yhteydessä. Kun sitten rauhansopimus vahvistettiin, Repola irtisanoutui sekä Suomesta että Venäjästä ja totesi, ettei Suomella ollut oikeutta liittää sitä Neuvosto-Venäjän yhteyteen. Porajärvi seurasi jälleen naapurinsa esimerkkiä.

Toki rauhansopimukseen oli kirjattu ympäripyöreästi Itä-Karjalalle luvattu itsehallinto, mikä tarkoitti sitä, että Itä-Karjala muodostaisi oman autonomisen alueensa, karjalaiset saisivat itsemääräämisoikeuden ja paikallinen kieli toimisi hallinnon, lainsäädännön sekä koulutuksen kielenä. Kuten arvata saattaa, ei näin tapahtunut. Suomi lähetti Neuvosto-Venäjälle elokuussa 1921 nootin rauhansopimuksen ehtojen täyttämättä jättämisestä, johon vastattiin, että kyllä Karjalalla on itsemääräämisoikeus: “Kun Moskovassa 7.6.1920 perustettiin Karjalan Työkansan Kommuuni, niin se merkitsi Karjalalle myös itsemääräämisoikeutta.” (KH 1993, 11–12) Karjalan suomalaisilla kommunistijohtajilla ei todellisuudessa ollut aikomustakaan pitää sopimuksesta kiinni.

Repolalainen pakolaiskohtalo

Repolan ja Porajärven pakolaisia oli virrannut Suomeen jo syksystä 1920 alkaen. Ensimmäisten joukossa tulivat ne, jotka olivat tehneet suomalaisten kanssa yhteistyötä. He pelkäsivät neuvostojoukkojen kostoa. Samalla, kun Tarton rauhansopimuksessa lyötiin lukkoon Repolan ja Porajärven kohtalo, alettiin aktivistipiireissä suunnitella kapinaa. Lopulta loka-marraskuussa 1921 puhkesi metsäsissikapinana tunnettu karjalaisten aseellinen vastarinta, jota kesti helmi-maaliskuulle 1922. Metsäsissijoukot valtasivat Repolan ja Porajärven joulukuussa 1921, kunnes Toivo Antikaisen johtama kuuluisa hiihtopataljoona eteni tammikuussa 1922 Repolaan. Sissit vetäytyivät Suomen puolelle, ja samalla lähti valtava määrä siviilejä pakoon.

Yksi pakolaisista oli Aleksanteri Törhönen (1857–1948), repolalainen maanviljelijä ja kauppias. Hän kuului sukuun, jonka miehet olivat sukupolvesta toiseen toimineet Repolan kirkonkylän luottamusmiehinä ja staarostoina (kylänvanhimpina). Törhönen lienee poikkeuksellinen repolalainen siinä mielessä, että hän oli suhteellisen varakas verrattuna moniin muihin paikkakuntansa asukkaisiin. Hän esimerkiksi pystyi järjestämään hätäaputöinä tienrakentamista. Törhönen kirjoitti venäjäksi muistelmansa, jotka on julkaistu suomeksi nimellä Aleksanteri Tergujev-Törhönen – Repolan talonpojan poika. Niissä hän muistelee mm. sukunsa vaiheita sekä Repolan ja Suomen välisiä kauppayhteyksiä.

Vuonna 1920 bolsevikit pidättivät 60-vuotiaan Törhösen, mutta hänen onnistui päästä vapaaksi. ”[M]inua kohtasi suuri onnettomuus, kun tuli vallankumous ja neuvostovalta”, hän kuvailee muistelmissaan. Myöskään suomalaisten oleskelu Repolassa ei ollut Törhöselle syystäkään kovin mieluisaa: hänen omistamaansa taloon majoittui sotilaita, jotka elivät siivottomasti eivätkä maksaneet edes vuokraa. Törhönen kääntyi nimismies Bobi Sivénin puoleen, joka vei asiaa eteenpäin. Törhönen ei kuitenkaan koskaan saanut vahingonkorvauksia.

Vuonna 1922 Törhösen perhe lähti Repolasta Suomeen. Perheen koko omaisuus jäi Repolaan, sillä sen siirtäminen olisi maksanut maltaita. Lisäksi ”hyvät toverit” olivat vieneet hevoset, joten pakolaismatka kuljettiin suksilla. Poiketen monista muista pakolaisista, perhe ei kärsinyt Suomessa puutteesta: he pääsivät turvaan sukulaistensa luo, jotka auttoivat heitä. Törhönen kiittää sukulaisiaan, joiden ansiosta ”elimme melkein kuin kotona”. Kotiseutujen menetys tuskin on täysin hälvennyt mielestä, vaikkakin vähitellen vastoinkäymiset ”unohtuvat ja sulautuvat pois muistista.” Idealistinen heimoystävä Bobi Sivén puolestaan pettyi Suomen hallituksen tekemään rauhansopimukseen ja Repolan luovutukseen niin syvästi, että ampui luodin sydämeensä tammikuussa 1921. Hänestä tuli aikanaan AKS:n marttyyri, jonka kuolemaan johtanut luoti ommeltiin seuran lippunauhaan.

Neuvostovalta vakiintuu

Rauhattomien vuosien seurauksena jotkut lähtivät, eivätkä koskaan enää palanneet vanhoille kotiseuduilleen, jotkut taas palasivat ja jatkoivat elämäänsä. Neuvostovallan myöntämän amnestian perusteella useimmat palanneista saivat omaisuutensa, kotitilan ja maapalstan, takaisin. Toki rajaseudulla asunutta miesväkeä tarkkailtiin ja eritoten niitä, jotka olivat palanneet Suomesta. Repolassa ja Porajärvellä ei alkuun hyväksytty Karjalan työkansan kommuunia Tarton rauhansopimuksessa määriteltynä Itä-Karjalan autonomisena alueena. Neuvostovaltaa ei haluttu tunnustaa, joten puna-armeija saapui alueelle huhtikuussa 1921 tekemään kurinpalautuksen.

Olosuhteet pysyivät hankalina, kun elintarvikepula ja työttömyys vaivasivat seutuja. Repolasta ei voitu enää harjoittaa kaupankäyntiä Suomeen päin, ja puukauppakin takkuili. 1920-luvun puoliväliin mennessä puukauppa pääsi kuitenkin uudestaan käyntiin Suomen suuntaan, mikä helpotti työllisyystilannetta. Seuraavalle vuosikymmenelle tultaessa olot olivat jo huomattavasti parantuneet, mutta maatalouden pakkokollektivisointi ja terrorin vuodet iskivät jälleen uuden loven rajakuntien historiaan. Puhuttiin taloudellisista ja poliittista kulakeista, joista jälkimmäisiä olivat Suomesta palanneet henkilöt. Repolasta pidettiin edelleen yhteyttä Suomessa oleviin sukulaisiin, mikä lisäsi riskiä joutua vangittavaksi. Kaiken lisäksi rajakuntien asukkaita saatettiin syyttää vakoilusta Suomen hyväksi.

Repolan ja Porajärven kovana kohtalona on vuosisatojen ajan ollut joutua kaupankäynnin kohteeksi. Uudestaan niiden kysymys nousi esiin vuonna 1939, jolloin Neuvostoliitto tarjosi rajakuntia vaihdettavaksi Suomenlahden saaria ja Karjalankannasta vastaan. Suomi ei suostunut alueluovutuksiin, mutta lopputulos, kuten hyvin tiedetään, oli Neuvostoliitolle suotuisa.
Pääkuva: Repolan Suomeen liittämiskokouksen osanottajat 31.8.1918. 

Lähteet:
Aleksanteri Tergujev-Törhönen – Repolan talonpojan poika
Karjalan Heimo 1988, 7–8: ”Porajärven suomenkieliset koulut vuosina 1917–1921”
Karjalan Heimo 1993, 11–12: ”Miten kävi Tarton rauhansopimuksen karjalaispykälille”
Heikki Kirkinen: Karjala taistelukenttänä. Karjala idän ja lännen välissä II. 1976.
Jussi Niinistö: Heimosotien historia 1918–1922. 2005.
Repola: Elämää ja ihmisiä kahdella puolella rajaa. Toim. Pertti Rannikko. 2017.
Toukomies 1929, 11–12: ”Porajärvi. Muistelmia pitäjän Suomeen kuulumisajoilta”
Pekka Vaara: Viena 1919–1922 – Kun neuvostovalta tuli Karjalaan.
Viena-Aunus 1936, 1–6: ”Muistelmia Porajärveltä (vuodelta 1919)”