Ämmöllä ta ukolla oli äijän lapšie. Aika lenti ruttoh, vanhemmat tytöt mäntih miehellä ta lahjotettih punukkoja. Tavallisie punukkoja. A Igor’ok Donin Rostovista oli erinäini.

Enši kertua ämmöläššä

Hiän kašvo vanhempien ainuona lapšena ta Bor’a-tuatto oikein lellitteli häntä. Igorilla ei šuanun korottua iäntä, mitein lienöy rankaissa. Vanhemmat pantih käyntih amerikkalaista kašvatušsistemie, missä kaikki on šallittu. Igor’ ei tietän mitä tarkotti “ei šua”.

Enši kertua vanhukšet nähtih Igor’ šeiččemen kuukauven ikäsenä – Rostovista et rupie käymäh rikeneh. A konša Igor’ alko käyvä päiväkotih, hiän ušein läsi. Vanhemmat piätettih tuuvva hänet kahekši talvikuukauvekši Karjalah ukon ta ämmön luo.

Vot šilloin vanhukšet enši kertua tunnettih, ken on punukka-villikkö. Häntä ei šuanun jättyä huomijotta. Piti tarkkaseh kaččuo hänen peräh, a muitein ei ois välttän proplemoja. Lähtiessä lypšämäh lehmyä ämmö juohatti ukkuo:

– Pie šilmällä häntä, jotta mitänä ei šattuis…

Ukko veny šohvalla ta luki lehtie, pari kertua hiän kaččo punukkah. Ka joko ukko painautu lukomiseh tahi n’ukahti vähäsen, ka tapahtu še, mistä varotti ämmö.

Punukkani ruttoh huomasi, jotta lehti oli ukon nenällä ta hiän uinosi, ta Igor’ šai ruatua šitä, mitä ennein kiellettih. Havaččeutuon ukko näki kuin punukka alko lujašti räpyttyä likasilla käsilläh. Poikua ihaššutti, jotta hiän šai täyttyä ammusen toivomukšen ta veti tukullisen hiilie ta nokie. Ukko heti ymmärti, jotta ämmön šelkäšauna oli välttämätöin. Vanhuš monin tavoin yritti panna kaikkie kuntoh, ka likaset jälet lattiella pal’l’aššettih hänet. Ukko šai šelkäšaunua punukan tilah.

Još vanhukšet oltih keittijöššä, a huoneheh laškeutu hil’l’aisuš še tarkotti, jotta veitikka löysi uuvven kielletyn huvin. Kerran Igor’ päivällisti ennein kaikkie ta hänet piäššettih stolašta lattiella. Ukko ta ämmö vielä šyötih loppuh šuppie. Šitä aikua riitti Igorilla, jotta noušša pienellä stuulalla ta yletä Ruškie Moskova -hajuvesipulloseh šuaten. Igor’ vielä pitälti tuokšu, šentäh kun hiän kuato rinnallah ta pukšuillah melkein puolen pulloista.

Lähtiessä kauppah ämmö tuaš šelitti ukolla, jotta heilä kyläššä on erikoini, kaupunkilaini ta oikein tietohimoni punukka. Ämmö käški ukkuo pitämäh šilmällä Igorin joka aškelta. Ukko äšen vähän apeutu ta šano:

– Mitä varoin šie toissat miula yhtä ta šamua šata kertua puitto olen pieni? Miehän tiijän, mitein šopie punukan kera.

Konša ovi mäni kiini, ukko kiirehti televiisorin luo kaččomah mieliohjelmua. Konša alko “Kanšainvälini panorama” vanhuš ei huomannun mitänä. Punukkani vielä pyöri ukon ympäri, ka kohta kylläšty šiih, jotta ukko möllötti ruutuh ta jätti Igorie huomijotta. A konša ukolla tuli kylmä, hiän tunsi mitä lienöy outuo. Juoštuo pieneh huoneheh hiän ei löytän punukkua. Varoissah, nähtyön kahallah olijan keittijön oven, ukko juoksi pihalla ta näki Igorin, kumpani juoksi ämmön peräššä töppösissä talvitietä myöten. Ämmö tuaš valitti ukolla šiitä, jotta hänellä ei šuanun jättyä kotie ta jotta ukko oli paha lapšienkaččoja. Kahen kuukauven piäštä tultih Igorin vanhemmat ta otettih poika.

Patefoni, kili ta malinavaren’n’na

Igor’ kašvo ta hänen kujehet kašvettih pojan kera. Nellännen luokan jälkeh hiän tuaš vietti kešälomua ukon ta ämmön luona. Kerran hiän tiij ušteli ukolta šinčissä olij ašta ruškiešta luatikošta. Ukko šelitti, jotta ennein še oli patefoni ta šen avulla kuunneltih levyjä. A nykyjäh šiinä ei ole šisätyökappalehie, šiinä šäilytetäh nuakloja ta vasara. Igor’ mintäh lienöy kyšy vielä kerran:

– Oletko varma, jotta šillä ei šua kuunnella musiikkie?

– Ka tietyšti, patefonin šiämeššä ei ole mitänä, mitein še rupieu šoittamah?

Tyhjän ukko šano šen.

Min lienöy ajan kuluttuo punukka ilosena juoksi huoneheh ta kučču ukon šinččih:

– Ukko, šie šanoit, jotta patefoni ei šoita. Vot, kuuntele!

Šiih aikah luatikošta kuulu šemmoista liverryštä, jotta ukko šiirti šilmälasit očalla. Kummaštuas’s’a hiän ei uškon omie šilmie ta korvie:

– Mi tämä on?

A Igor’ hänellä vaštasi:

– A šie šanoit, jotta tämä ei šoita!

Šelveni, jotta Igor’ tyhjenti luatikon nuakloista ta pani šiih kiššan, työnti eteh kišša-raisan hännän ta ličkasi šen luatikon kannen ta pohjan välissä. A šiitä vähäsen painamalla patefonin kantta ta
ličkuamalla kiššan häntyä vejälti luatikošta raij uo ulvontua ta vuačkumista. Poloni Vas’ka-kišša joutu käršie šinä kešänä.

Šen tapahukšen jälkeh ukko varušti pol’čalla kuvon čiilahaista, kumpani varotti muijen kujehien luvattomuošta. Ka kotielukoista Igor’ šiirty niih, mit käveltih pihalla. Kerran hiän tarttu pienen kilin šarvih, alko pyörittyä elukkua oman ičen ympäri, ta šiitä laški kilin mualla. Humaltunut kili ei voinun heti puata, še heilu puolešta toiseh. A Igor’ ilmotti kaikilla:

– Kaččokkua, teijän pos’ol kašša on humalapukkija.

Kerran ruokastolašša Igor’ alko maiskata. Ukko kaččo käršivällisešti, luati huomautukšen, ka Igor’ ei reagiiruinun šiih. Šilloin ukko ehotti, jotta hiän istuis čulanašša ta miettis omua käytöštä. Noin 20 minuutin piäštä ukko ta ämmö avattih čulana ta nähtih, jotta punukan näkö ta kiät oli lij attu mih lienöy ruškieh. Poika valitti piänkipuo. Šelveni, jotta hiän avasi malinavaren’n’apurkin, šöi kylläsekši, a varen’n’a jo rupesi vähäsen käymäh. Šilloin myö hokšasima, mintäh Igorilla kivistäy piätä.

Konša vanhemmat tultih ottamah hänet, ämmö ta ukko šiämeššä äšen ihaššuttih. Hyö ei enyä jakšettu vuottua ta kaččuo, mitä punukka šuattau ruatua. Prostiutuos’s’a ämmö itki ta pyyhki kyynälie peretnikällä. A ukko šuuteli tytärtäh poškeh ta mintäh lienöy čuhutti hänellä korvah:

– Tulkua enši kešänä, ka kaikin yheššä, koko perehellä!

Teksti: Zoja Paškova, Oma Mua 6.4.2022