Aleksandra Jefimenkon (pääkuvassa oikealla) juuri suomennettu teos Arkangelin kuvernementin karjalaisten ja samojedien tapaoikeuksia (KSS 2024, venäjänkielinen alkuteos vuodelta 1877) on historiallinen kuvaus Venäjän vähemmistöistä.
Aleksandra Jefimenkon 1870-luvulla kokoama teos Venäjän Pohjolan vähemmistöistä kertoo karjalaisten, saamelaisten ja nenetsien arkisten tapojen historiasta mutta myös valtaväestön historiallisesta suhtautumisesta vähemmistöihin. Ansiokas käännös suomentajan huomautuksineen selvittää nykylukijalle tuolloista ajankuvaa ja kontekstoi tekstiä aikaansa.
Karjalan Sivistysseura on julkaissut suomennoksen vuonna 1877 Pietarissa ilmestyneestä Aleksandra Jefimenkon (1848–1918) teoksesta Arkangelin kuvernementin lappalaisten, karjalaisten ja samojedien tapaoikeuksia (KSS 2024).
Teoksen on venäjän kielestä ansiokkaasti suomentanut Marja Kynkäänniemi, ja lukukokemukseen viisaasti virittävät alkusanat on kirjoittanut akatemiatutkija, folkloristiikan dosentti Karina Lukin.
Lukin on tutkinut muun muassa 1800-luvun tutkimushistoriaa. Etenkin M. A. Castrénin toimintaan syventyessään hän oli jo aiemmin törmännyt Jefimenkon alkuperäiseen, venäjänkieliseen tekstiin.
Teoksen tuoreesta suomennoksesta hän on ilahtunut.
– Harvoin saa lukea 1800-luvun etnografisia tekstejä suomeksi käännettynä. Kun tekstiä saa lukea omalla äidinkielellä, se resonoi omassa mielessä ihan eri tavalla, Lukin toteaa.
Historiallinen puhetapa näkyväksi
Lukukokemuksena Jefimenkon teksti on nykylukijalle todennäköisesti hämmentävä, ellei kaiken aikaa tiedosta, että kyse on historiallisesta tekstistä.
– Ensimmäiseksi kiinnittää huomiota ja ihmetystä, miksi karjalaiset, saamelaiset ja nenetsit niputetaan Jefimenkon kirjassa näin yhteen. Tekstinä se on aika tiukkaa erilaisten käytänteiden, meille ehkä oikeuskäytänteinä hahmottuvien asioiden esiin tuomista. Siitä tulee jopa olo, että käsitellään oikeusasioita, mutta kun tekstiä lukee tarkemmin, huomaa, että kyseessä ovat hyvin arkiset ja kansanomaiset tavat – kuvataan yhteisön sisäisiä perinteitä, miten asioita hoidetaan ja käsitellään. Itselleni kirja tulee läheisemmäksi ja toimii paremmin, kun sitä lukee tapojen kuvauksena eikä oikeuskirjana, Lukin kuvailee omaa lukukokemustaan.
Kirjan laajempi merkitys avautuu lukijoille sen tarjoaman historiallisen tiedon ja historiallisesti tärkeän aineiston kautta.
– Kirjan yksi arvo on, että siihen sisältyy oikeasti karjalaisten, mutta myös saamelaisten ja nenetsien menneisyydestä ja entisistä tavoista kertovaa tietoa, jota on hyvä saattaa suomalaisten ja nimenomaan Karjalan alueesta kiinnostuneiden lukijoiden tietoon, sanoo Lukin.
Aleksandra Jefimenkon Venäjän Pohjolan vähemmistöistä kertovaan teokseen alkusanat kirjoittanut akatemiatutkija Karina Lukin kannustaa lukemaan kirjaa hitaasti makustellen ja muistaen, että kyse on historiallisesta tekstistä. Marja Kynkäänniemen ansiokkaat suomentajan huomautukset avaavat kirjan merkityksiä moneen suuntaan. Kuva: Markus Lukin
Tiedostava, kriittinen lukutapa avaa kirjan kerrostumia lukijalle lisää.
– Kirja tuo esiin, miten Venäjällä on ollut 1800-luvun lopulla tapana kertoa Venäjän vähemmistöistä. Vähemmistöt on ollut tapana asettaa edistyksen portaille. Saamelaisten ja nenetsien elämäntapaa, jossa liikuttiin paikasta toiseen paimentolaisina, pidettiin jälkeenjääneenä ja jopa ongelmallisena venäläisessä yhteiskunnassa. Pysyvästi kylissä asuvien karjalaisten elämäntapaa ei puolestaan pidetty yhtä jälkeenjääneenä, mutta myös karjalaisista oli tapana puhua vähättelevästi toiseuttaen. Käännöksen arvo on, että se tuo esiin myös tuolloisen puhetavan.
Eri ihmisryhmien välille määritellyt hierarkkiset asetelmat olivat 1800-luvun lopun Venäjälläkin tavanomaisia ja normaaleja, joten niitä ei osattu tunnistaa eikä kyseenalaistaa. Ne elävät tiukasti juurtuneina myös Jefimenkon tekstin kudoksiin, kertoen oman aikansa asenteista.
– Nykylukijalle hierarkkiset asetelmat ovat hämmentäviä, herättävät ihmetystä, ja niitä pidetään kielteisinä. Ei haluta, että ihmisiä arvotetaan paremmiksi tai huonommiksi, Lukin toteaa.
”Ne ihmiset, jotka ovat kirjoittaneet tuolloin,
eivät ole olleet pahoissa aikeissa.”
– Aina kun tuodaan esiin tällaista puhetapaa, jota voi kutsua kolonialistiseksi tai imperialistiseksi, itseäni pelottaa, että se tulee esiin kuin se olisi syyte jostain vääryydestä, kuin se olisi venäläisten tekemää vääryyttä. Meidän pitäisi osata tuoda se esiin historiallisena, millaista elämä on tuolloin ollut. Toki kansoja on kuvattu alistaen, mutta ei ole mitään hyötyä käyttää sitä syyttävänä elementtinä tämän päivän keskustelussa. Ne ihmiset, jotka ovat kirjoittaneet tuolloin, eivät ole olleet pahoissa aikeissa. Se oli niin tavanomaista ja normaali ajattelun tapa siihen aikaan, ettei kukaan nähnyt siinä mitään väärää. Kirjan tekstikin tuo hyvin esiin, että aivan viattomasti vain kirjoitettiin, Lukin pohtii.
Mahdollisuus herkistyä myös nykyajan puhetavoille
Jos alamme erottaa menneisyyden puhe- ja kirjoitustavoista eri ihmisryhmiä toiseuttavia elementtejä, saatamme terästäytyä myös nykyajassa piileviin tasa-arvo-ongelmiin.
– Toki tähän sisältyy toive: että nykylukijatkin oppisivat rehellisesti reflektoiden pohtimaan menneisyyden teksteistä löytyviä vähätteleviä puhetapoja, joissa asetetaan toinen alempaan asemaan. Jos osaisimme katsoa niitä nyt vähän kauempaa, pohtia niitä avoimesti, ilman syyttelyä todeten, että näin on, onhan siitä lyhyt askel myös siihen, että oppisimme pohtimaan tämän päivän ajattelun ja puheen tapaa.
– On myös karjalaisten osalta ajankohtaista, miten hyvin karjalaisille annetaan ääntä ja miten karjalaisia pidetään suomalaisessa yhteiskunnassa tasavertaisina toimijoina, ja onko heillä vähemmistönä samanlaista puheareenaa kuin muilla.
– Suomessa voidaan puhua myös saamelaisten asemasta, mutta alkuperäiskansaksi määritellyillä saamelaisilla on suomalaisessa yhteiskunnassa toisenlainen puheareena kuin karjalaisilla. Yhä kuitenkin kuullaan saamelaisten suunnalta, ettei heitä vieläkään oteta suomalaisen yhteiskunnan virallisissa prosesseissa tosissaan ja he pääsevät harvoin edustamaan itseään virallisissa elimissä. Sen sijaan heidän puolestapuhujikseen kutsutaan joku ulkopuolinen tutkija. Voisiko karjalaisten kannalta ajatella samoin – että heitä edustaisivat julkisissa keskusteluissa itse karjalaiset eikä joku muu?
”Monet etnografit olivat karkotettuja”
Vaikka Jefimenkon kirjan tekstissä jatkuvasti toiseutetaan ihmisiä, pyritään siinä tuomaan esiin myös vähemmistöjen oikeuksia. Tämä oli hyvin tyypillistä 1800-luvun lopun venäläisille etnografeille.
–1800–1900-lukujen vaihteessa monet etnografit olivat karkotettuja; he olivat sosialisteja ja kannattivat vallankumousta, ja heillä oli hyvin edistyksellisiä näkemyksiä siitä, miten ihmisten välistä tasa-arvoa pitäisi toteuttaa. He tulivat karkotetuiksi Venäjän periferioihin ja alkoivat siellä kiinnittää huomiota pieniin vähemmistöihin, joilla oli hyvin huono asema venäläisessä yhteiskunnassa.
– Se tekee venäläisen etnografisen perinteen erilaiseksi kuin vaikka brittiläisen etnografisen perinteen, joka perustui täysin kolonialistisille asetelmille ja tuotti brittien kolonialistista hallintoa hyödyttävää tietoa. Venäläiset etnografit eivät olleet vastaavalla tavalla omalle hallinnolleen lojaaleja, koska olivat juuri karkotettuja ihmisiä tai esimerkiksi suomalaisia, jotka eivät myöskään olleet kovin lojaaleja venäläiselle hallinnolle, Lukin kertoo.
Myös Aleksandra Jefimenkon puoliso Pjotr Jefimenko oli joutunut karkotetuksi Arkangeliin, Venäjän Pohjolaan, jossa Aleksandra oli asunut ja toiminut opettajana. Kirjan alkusanoissa Karina Lukin kuvaa, miten Aleksandran kiinnostus etnografiaan ja historiaan näyttää heränneen Pjotrin tapaamisen jälkeen.
Mentyään naimisiin poliittisista syistä karkotetun kanssa Aleksandra ei voinut enää toimia opettajana, joten uudet älylliset haasteet löytyivät kansanomaisen kulttuurin ja historian alueelta.
”1870-luvulla sekä Aleksandra että Pjotr Jefimenko julkaisivat merkittäviä teoksia ja artikkeleita, jotka käsittelivät heidän silloista asuinaluettaan, Venäjän Pohjolaa”, Lukin kirjoittaa.
Suomentajan huomautukset ovat tärkeä osa kirjaa
Kirjan suomentaja Marja Kynkäänniemi on tehnyt teokseen runsaasti hyvin ansiokkaita suomentajan huomautuksia, joissa hän muun muassa purkaa ja käsittelee rakentavalla tavalla 1870-luvulla käytettyjen käsitteiden eroja ja ongelmallisuutta nykylukijan näkökulmasta.
– Neuvoisin lukemaan alaviitteinä esiin tulevia suomentajan kommentteja, jotka ovat todella hyviä ja avaavat kirjan merkityksiä moneen suuntaan. Ne ovat yksi kirjan hyvä piirre; kirjalla on ollut suomentaja, joka on pitänyt tärkeänä kontekstualisoida ja siten avata tekstiä lukijoille.
Myös alkuperäisen venäjänkielisen tekstin tunteva Lukin kiittää käännöstä.
– Tykkäsin lukea sitä, se tuntui luontevalta ja hyvältä. Käännös tuo esiin myös alkuperäisen tekstin luonteen. Se on aika tiukkaa, typologisoivaa asiatekstiä, jossa käydään tarkasti läpi tiettyjä tapoja ja tapaoikeuden piirteitä.
Kenelle tätä kirjaa sitten erityisesti voisi suositella?
– Ajattelen, että kirja on ensisijaisesti historiallinen lähde. Se sopii lukijoille, joita kiinnostaa meitä lähellä asuvien Venäjän vähemmistöjen historia ja tavat yleisesti, esimerkiksi naimisiinmeno ja mitä tapahtuu kuoleman jälkeen, tai mitä on ajateltu esimerkiksi varkauksista. Ei kannata hämääntyä sanasta tapaoikeus, vaan kirja kannattaa hahmottaa hyvin arkistenkin historiallisten tapojen kuvauksena.
Lukuohjeena Lukin painottaa kiireettömyyttä.
– On tärkeätä muistaa, että kirja kertoo menneisyydestä. Se kertoo, miten ihmiset hahmottivat vähemmistöjä ja miten he kertoivat vähemmistöistä Venäjällä. Kirja on retki vieraan maan menneisyyteen, sitä pitää lukea hitaasti mutustellen ja makustellen – ei tuomiten, vaan pyrkien myös ymmärtämään kirjoittajia omassa yhteydessään.
Teksti: Katri Kovasiipi
___________________________
Aleksandra Jefimenko:
Arkangelin kuvernementin lappalaisten, karjalaisten ja samojedien tapaoikeuksia.
Karjalan Sivistysseura 2024, 265 sivua.
Venäjänkielisestä alkuteoksesta
Народные юридические обычаи лопарей,
карелов и самоедов Архангельской губернии
(Narodnye juriditšeskie obytšai loparej, karelov i samojedov Arhangel’skoj gubernii, 1877) suomentanut Marja Kynkäänniemi.
Liitteiden käännös: Yuri Šikalov
