Roštuošta Vieristäh šuaten tulou Vierissänkeški. Karjalašša šiih aikah manklauvutah. Ihmiset muutetah omua ulkonäkyö, toičči tuntomattomakši. Hyö pannah piällä muurnin kiännettyjä lammaštuluppoja, novetah omie nuamoja, piiruššetah viikšet. Erähät pannah piäh mitä lienöy nuamarija, karvalakkija. Huhl’akat muututah heijän kekšimiksi henkilöiksi. Naiset aivin voijah šuoriutuo
miehiksi ta päinvaštoin.
Vienankarjalaisissa kylissä pihoja myöten kulettih huuhel’nikat. Šitä ritualie vietettih ni Karhumäjen piirin Padun-kyläššä, missä meijän pereh eli vuuvvešta 1969. Konša miula oli 14 vuotta, mie kiinnoštunuona kuuntelin miun vanhempien veikkojen jännittävie kertomukšie heijän šeikkaluista Vierissänkešen päivinä.
Hyö keräyvyttih kakšittainviisittäin ta alettih omie iloilijie huvija, konša rahvaš jo mäntih muate. Hyö käytihki yksinäisešti eläjän Tol’a-tiätän luona. Kun hiän joi äijän ta kovašti matitti, prihat rikottih oša halkopinuo hänen pihašša. Aksinja-akalla, kummaista tunnettih uurahana kielenkantajana vihasine šilmineh, hyö kiärittih niin runšašti nuorie ta rautalankua veräjällä, jotta hiän višših noin kahteh päiväh ei voinun lähtie juoruomah.
Šiih aikah Vierissänkešen päivät tapahuttih yhtäaikua miun koululoman kera. Näkeyvyttyö omien potruškojen Ninka Mihejevan ta L’udka Golitsinan kera mie šanelin heilä omien veikkojen kertomukšie. Enämpi en muissa, ken meistä ehotti, jotta kävelisimä huhl’akkoina, ka kenkänä ei kieltäytyn. Šopima tapuamisen ajašta (illalla kymmenen jälkeh, latojen takana). Myö piättimä, jotta šalvuamma oven meijän matematiikan opaštajalla Vera Ivanovnalla. Miušta tuntu, jotta hiän rikeneh alenti omie opaštujie luatien heilä arvottomie huomautukšie.
Šuoriuvuin ihan helpošti: miun vanhempi Van’a-veikko tuanoin myöšty armeijašta ta hänen šotilašvuatetuš rippu vuarnašša keittijöššä. Pihalla oli pakkaista, šentäh šivoin armeijalakin leuvan alla. Šineli oli pitäččäini, melkein kantapäih šuaten. Ka konša mie panin kiini šotilašremmin, miula tuli mukavampi.
Konša myö potruškojen kera tapasima latojen takana, kaččuos’s’a toini toiseh myö töintuškin keštimä olla nakramatta (ei šuanun pal’l’aštua iččie etukäteh). Ninka maklautu niin, jotta ei ollun šelvä oliko še vanha akka tahi ukko. Hänellä piällä oli miehen karvalakki ta pušero, kumpasen alta törötti mekon helma. Lisäkši pošket oli šakiešti rušetettu. A L’udka on moločča! Hiän muuttu niin, jotta još olisin tavannun hänet pihalla, en olis tunten häntä. L’udka kiänti turkin muurnin ta pani näköh hukan nuamijon. Kaiken varalta myö panima pukšut toššujen yličči – a kun jouvumma lumeh.
Lähtiessä valitun objektin luo meitä vähän varautti. Jotta meilä olis vesselämpi, heilutin käsillä ta korkiešti noštuan jalat aššuin ieššä tietä myöten puitto šotilaš kentällä. Konša alkoma läheštyö opaštajan taloh, myö vakautuma. Rupesima ruatamah etukäteh käsitellyn šuunnitelman mukah. Lat’t’asima lavon viereltä löyvettyjä muutomie halkoja pitin pihaovie. Tytöt huiskattih lunta halkojen piällä, a mie tallasin šitä, jotta halot ois lujemmin painauvuttu ovih. Šilloin isännät pahoinpakoin avatah ovi huomenekšella. Ka mi lienöy mäni viärin. Konša myö kerkisimä tallata toisen rivin halkoja, oven toiselta puolelta kuulu luja isku ta oveh ilmešty pieni rako…
Vuottamattomuošta mie mitein lienöy hämmäššyin. A L’udka, moločča, karju:
– Juoška!
Hyö Ninkan kera hypättih aijan yli ta juoštih pakoh latojen tuakši. A mie epätoivošša juoksin oman talon luo, kumpani oli lähekkäli, noin šuan metrin piäššä. Konša juoštuo pihašta mie kiännyin kulman tuakši tiellä, huomasin, jotta miun peräššä juoksi Vas’a-tiätä. Mie oikein pöläššyin, konša nävin hänet puserošša, alušpukšuissa ta kuatančoissa. Još tiellä ois šeison meijän liikuntakašvatukšen opaštaja Mihail Iosifovič sekuntimittarin kera, hiän ois ollun tyytyväini miun šuan metrin juokšun tulokšešta. Tuloš ois varmašti ollun olimpilaini, a moušot olisin piäššyn Ginnessin ennätykšien kirjah, konša peräh kuulin Vas’a-tiätän huuto:
– No, šiinä kaikki, šoitilaš! Loppuš on tullun!
Onnekšeni oman veräjän luona mie nävin Van’a-veikon yštävien kera. Juoksin heijän joukkoh ta henkäštyön kerkisin karjuo veikolla:
– Van’a, tule apuh! Vas’a-tiätä tahtou tappua miut!
Veikko šeisattu miun eteh puoluštuan milma juoštunuošta Vas’a-tiätäštä ta yritti rauhottua vihaštunutta nuapurie vakuuttuan, jotta še ei ollun šotilaš, a Zoja-čikko. A Vas’a-tiätä, kumpani višših oli juonun vähäsen eklein, ei taitan tuntie milma šemmosissa vuatteissa ta vain toisti:
– Ivan, miehän olen šohveri, huomena kuletan ihmisie meččäh. Miun on noštava aivoin, lämmitettävä autobuššie.
Veikko kyšy hänen ieššä prosken’n’ua miušta. Tultuo kotih aloin itkie keššettyö šemmoista pelkuo. Šiitä herätin muamon ta kerroin tapahukšešta. Muamo vähän šoimasi milma, a myöhemmin nakroma yheššä šiitä tapahukšešta. Hiän rauhotti milma ta šai uškomah, jotta hyö ei apeuvuta, šehän on riatuali. Mie varasin, jotta še mitein lienöy vaikuttau arvošanah käytökšeštä. Ka muamo oli oikiešša. Vera Ivanovna ta Vas’a-tiätä ei šoimattu milma eikä muissutettu miula šiitä tapahtumašta.
Vain vuosien peräštä mie tuaš tulin kostih muamon luo. Kerran läksin kauppah lapšienvaunujen kera ta nävin Vera Ivanovnan pihapellolla. Hiän hoiti kukkie. Myö tervehtimä toini toista, hiän
onnitteli milma tyttären šynnynnällä… A šiitä šuutki:
– No, etkö enyä kävele huuhel’nikkana?
Mie vaštasin:
– Nykyjäh ei ole aikua šiih. Ta myö molommat alkoma nakrua kovaiänisešti, šiitä prostiutuma ta toivottima toini toisella onnie ta tervehyttä.
Teksti: Zoja Paškova, 16.2.2022 Oma Mua
Foto: Vierissän keškenä ihmiset muutetah omua ulkonäkyö, toičči tuntomattomakši
