KUVA: Solovetskin luostarin lähetystö Arkangelissa on tarjonnut majoitusta pyhiinvaeltajille vuosisatojen ajan. Pyhän Zosiman kirkko toimii jälleen oltuaan neuvostokaudella 70 vuotta suljettuna. (Kuvaaja: Tapani Kaukoniemi)
Juttusarja, osa 1: Iivo Kaukoniemi joutui vuonna 1916 Venäjän kansalaisena ensimmäiseen maailmansotaan. Hänen matkansa Kuusamosta halki Vienan, ohi Solovetskin Arkangeliin ja edelleen Pietarin kautta Länsi-Ukrainaan rintamalle on kiehtonut hänen jälkeläisiään ja sai heidät seuralaisineen seuraamaan tuota reittiä Pietarista Jyskyjärvelle.
Pettymys. Junassa ei olekaan ravintolavaunua! Olin yli vuoden kuvaillut matkakumppaneilleni illallista tunnelmallisessa ravintolassa, jossa ikkunoita peittävät punaiset samettiverhot ja pöytiä valkoiset pellavaliinat ja jossa on pitkä ruokalista ja venäläistä samppanjaa. Sellaisessa ravintolassa olin muutama vuosi sitten illastanut matkatessani Pietarista Petroskoihin.
Olimme matkalla Pietarista Arkangeliin, legendaariselle reissulle, jolla kuljemme isoisäni Iivo Kaukoniemen jalanjälkiä. Nyt päinvastaiseen suuntaan kuin hän matkatessaan vuonna 1916 Kuusamosta Vienan halki Kemiin, pitkin Vienanmerta Solovetskin kautta Arkangeliin ja sieltä junalla Vologdan kautta Petrogradiin ja edelleen ensimmäisen maailmansodan taistelutantereille, sinne jonnekin.
Iivo Kaukoniemi, jo useita vuosia aikaisemmin Kuusamoon kauppiaaksi muuttanut Uhtuan Likopäästä lähtöisin oleva isoisäni, alun perin Ivan Mitrofanoff, sai vuonna 1916 kutsun astua tsaarin armeijan palvelukseen, Venäjän alamainen kun oli. Kun kutsu tuli, oli anoppi, isoäitini Annan äiti Jevdokia Dorofejeff parhaillaan tyttärensä luona ativoissa.
Tiedosta järkyttynyt Jevdokia sai sairauskohtauksen, keinutuoli kaatui ja hänen sylissään ollut perheen pienin lapsi jäi hänen alleen. Vauvalle ei käynyt kuinkaan, mutta Jevdokia menehtyi muutaman kuukauden kuluttua kohtauksen jälkiseurauksiin syyskuussa 1916.
Iivo kirjoitti ahkerasti kotiväelleen. Matkan edettyä Jyskyjärvelle hän lähetti 11.6.1916 kortin vaimolleen Annalle.
… Olen nyt matkalla Kemiä kohden. Tänne tulimme eilen. Pidämme täällä ensimmäisen H:taipyhän (tarkoittanee helluntaita) ja huomenna lähdemme edelleen. Uhtuassa sain matkakumppaniksi 5 Vuokkiniemeläistä samoin nostokkaita. Muistatko V. Mattista, hän on niistä yksi. Heissä on monta hauskaa poikaa ja niin ollen on aika kulunut matkalla mikäli näissä oloissa voipi toivoa. Tähän asti on meitä suosineet kauniit ilmat. …
Iivo taitaa arvella – vai onko enemmän toivetta? – ettei reissusta tulisi kovin pitkä, kun hän toteaa: Toivon että kohta saapi kääntää matkansa Kuusamoa kohden, vaan hiton kauan täällä viipyy sittenkin …
Matka etenee hitaasti, oletettavasti sitä tehdään jalan ja ehkä vesiteitse Kemiin, jossa astutaan laivaan. Seuraava kortti on päivätty 24.6.1916 Arkangelissa. Se on osoitettu vanhimmalle pojalle Matille. Kortissa on kuvattuna Solovetskin Pyhä Portti. Iivo elättelee toiveita nopeasta paluusta
… kyllä isä pian palaa … viime yönä tulimme tänne isolla laivalla ja illalla lähdemme junalla eteenpäin. … Kemissä jouduttiin odottamaan laivaa niin kauan että pääsimme lähtemään sieltä vasta eilen aamulla klo 1. Laivassa oli kova väentungos kun oli ihmisiä niin paljon, jotka menivät tuohon luostariin, jonka kuva on toisella puolen korttia. …
On mahdollista, että laiva, jolla Iivo saapui Arkangeliin, laski maihin ihan nykyisen Arkangelin keskustan rantabulevardin tuntumassa, silloiseen purjeveneiden satamaan, joka on kuvattuna isoisän lähettämässä kortissa. Rannan lähettyvillä sijaitsee Solovetskin luostarin edustusto eli metochion tai podvorie (подворье).
Arkangelin satama, jonne Iivo Kaukoniemeä kuljettanut laiva ilmeisesti rantautui.
Podvorie rakennettiin alun perin 1500–1600-lukujen taitteessa, Solovetskin luostarin kauppatavaroiden varastoksi ja kauppapaikaksi luostarin pyytämälle kalalle ja keittämälle suolalle. Lisäksi tarvittiin yösijoja kauppamatkoillaan olevalle munkkiveljeskunnalle ja pyhiinvaeltajille, jotka odottivat lähtöä luostarisaarelle.
Nykyiset rakennukset on pystytetty 1800-luvun puolivälissä. Podvorie suljettiin vuonna 1920 ja kansallistettiin poliittisen hengen mukaisesti. Vuonna 1992 se vihittiin uudelleen kirkolliseen käyttöön ja tarjoamaan edelleen edullista majoitus-ta pyhiinvaeltajille.
Arkangeliin oli vuonna 1915 avattu raitiovaunurata, alun perin sataman työläisille. Mahtoikohan Iivo nähdä sen tai ajoiko ehkä peräti raitiovaunulla, näkikö hän maailman pohjoisimman raitiovaunupysäkin? Me emme sitä enää nähneet, sillä raitiotieliikenne oli ”kapitalismin nimissä” lakkautettu vuonna 2004. Mitä ikinä tuo tarkoittaakaan, niin meille asia kerrottiin.
Kulkumuotona raitiovaunuliikenne tuskin olisi ollut Iivolle vieras, olihan hän käynyt useita kertoja Helsingissä, jonne nämä kiskoilla kulkevat vaunut tulivat vuonna 1891.
Arkangelin jälkeen matka taittuukin jo nopeammin, 26.6.1916 klo 1 yöllä Iivo kirjoittaa Vologdasta vanhimmalle tyttärelleen Annikille Kuusamoon, ja kertoo, että
… parin tunnin kulutta lähdetään Petrogradia kohden … meitä viedään postijunalla. Tänään illalla pääsemme jo Petrogradiin ja jos matkakumppanit suostuvat niin jäämme sinne yöksi sillä meillä on liikaa aikaa eikä ole minkäänlaista päällystöä mukana, vaan saamme kulkea miten osaamme. Kun isä pääsee perille Novgorodiin ja jos en heti pääse vapaaksi niin lähetän osoitteen … Äidille kirjoitan Pietarista.
Petrograd saavutetaan saman päivän aikana. Iivo kirjoittaa Annalleen 26.6.1916 Petrogradista, että …
saavuimme tänne tänään klo 5 ja yöllä jatkamme matkaa Novgorodiin …
Älä ole huolissasi, vaan koita pysyä lujana kaikki koettelemuksemme ovat suuret, mutta kyllä siitä muuttuvat pian parempaan päin.
Pietarikaan ei ollut isoisälle aivan vieras kaupunki, hän oli käynyt siellä kauppamatkoillaan vuonna 1910.
Iivo Kaukoniemi nuorena.
Meidänkin junareittimme kulki Vologdan kautta, mutta harmillista kyllä, junamme ei siellä pysähtynyt. Olisin halunnut nähdä tuon kauniiksi mainitun kaupungin ja upean rautatieaseman edes lyhyen pysähdyksen verran. Olihan isoisäkin siellä pysähtynyt. Vologda oli aikoinaan Arkangelista etelään vievän junaradan risteyskohta, josta ratoja lähti Siperian, Moskovan ja Pietarin suuntiin.
Junarata yhdisti Arkangelin Vologdaan vuonna 1897. Arkangelilaisten rautatieasema sijaitsi tuolloin Isakogorkassa, 14 kilometriä kaupungista etelään, Vienanjoen länsipuolella. Joki ylitettiin lautoilla nykyisen rautatiesillan kohdalta ja talvisin jäätä myöten.
Etelämpänä oli vielä kapea Vienanjoen haara ylitettävänä veneillä. Isakogorkassa oli alun perin vuona 1902 avattu sveitsiläistyylinen, osittain tiilinen asemarakennus, joka sittemmin on korvattu neuvostokauppaa muistuttavalla rumiluksella.
Miten isoisäni matkakumppaneineen matkasi Arkangelista joen ylitettyään Isakogorkaan? Minne isoisä ja matkakumppanit päätyivät Petrogradissa niiksi tunneiksi, jotka he siellä pysähtyivät? Arkangelin juna oli tullut Nikolajevskin asemalle, joka nykyisin tunnetaan Moskovan asemana. Tiedossa ei ole, miten he jatkoivat matkaansa kohti Novgorodia.
29.6.1916 Iivo kirjoittaa Paavo Ahavalle Kuusamoon. Kortti on päivätty, mutta paikkakuntaa siihen ei ole kirjoitettu, vain maininta
… pääsin tänne määrättyyn paikkaan toissapäivänä. Iivo kertoo olevansa
… hyvässä voinnissa ja että harjoituksia on ollut tulopäivästä alkaen ja ne ovat menneet mukavasti.
Iivo pyytää Paavoa toimittamaan osoitteensa vaimolleen, siltä varalta, että tämä ei olisi saanut hänen viestiään.
Postileimassa lukee Novgorod ja kuvapuolelle on kyrillisin aakkosin kirjoitettuna kenttäpostiosoite, johon Iivolle voi kirjoittaa.
Iivo Kaukoniemen matka Kuusamosta rintamalle ”sinne jonnekin” on kiehtonut minua pitkään. Myös matkustustapa kiinnostaa: postikorttien päiväysten mukaan matka Jyskyjärveltä Arkangeliin kestää pari viikkoa.
Siitä, milloin Kuusamosta oli lähdetty, ei ole tietoa. Arkangelista eteenpäin sitten edetäänkin jo nopeasti. Kesäkuun 24. päivä Iivo on Arkangelissa, 26. päivä yöllä yhden aikaan Vologdassa, viideltä samana päivänä Petrogradissa ja 29.6. postileiman mukaan Novgorodin seuduilla. Matka nopeutuu Arkangelista eteenpäin. Sieltä matkataan junalla kohti rintamaa.
1960-luvulla valmistunut rautatiesilta ylittää mahtavan Vienanjoen. Taustalla häämöttää rakenteilla oleva Arkkienkeli Mikaelin kirkko, jonka auringossa hohtavat kultaiset kupolit mykistivät tulijan.
Sitä samaa rataa pitkin mekin matkustimme, mutta toiseen suuntaan kuin isoisä, Pietarista Arkangeliin, vaunussa nro 5. Yläpedit olimme varanneet veljelleni Tapani Kaukoniemelle ja kälylleni Jaana Fedotoffille, kälyni Ulla Kaukoniemi ja minä matkasimme alapedeillä.
Pietarin ja Arkangelin välillä on 38 asemaa, joilla juna pysähtyy minuutista lähes 50 minuuttiin. Matkaa karttuu 1 226 kilometriä ja aikaa siihen kuluu 22 ja puoli tuntia.
Meitä kuljettava juna 010Я vyöryi heinäkuun tiistaisena iltapäivänä Arkangelin kaupunkiin yli mahtavana virtaavan Vienanjoen pitkin komeaa, yli kilometrin pituista siltaa, joka on rakennettu 1960-luvulla. Kaupungin rautatieasema otettiin käyttöön tammikuussa 1965. Aurinko häikäisi rakenteilla olevan Arkkienkeli Mikaelin kirkon kultaiset kupolit. Näky oli pysähdyttävä.
Juna oli kulkenut minuutilleen ja me olimme selvinneet matkasta Pietarista Laatokka-asemalta ostetuilla eväillä erinomaisesti. Venäläisille rautatieasemille tyypillisiä kaupustelijoita ei laitureilla juurikaan näkynyt. Juna ei ollut aivan luksusta, mutta sen siisteydestä pidettiin koko ajan huolta ja hyttimmekin muuttui matkan edetessä suorastaan kodikkaaksi.
Pidimme kirjaa rautatieasemista ja ihailimme niiden arkkitehtuuria, joka edusti karkeasti kahta tyyliä: kaunista historiallista ja tarkoituksenmukaista neuvostorakentamista. Alkumatkan asemarakennukset olivat tyylikkäitä, usein pastellin sävyisiä keltaisia tai vihreitä kivirakennuksia, joiden tyyli on Neuvostoliittoa edeltävältä ajalta. Osa on rakennettu vuosisadan alussa, osa kunnostettu 2000-luvulla vanhaa kunnioittaen.
Radanvarsien maisemaa leimaavat loputtomat suot.
Nukuimme seitsemän pysähdyksen verran ja aamulla herättyämme huomasimme, että asemien tyyli oli muuttunut: rakennukset olivat harmahtavaa sementtitiiltä ja niiden ikkunoita somistivat koristeelliset kalterit.
Asema-alueet olivat toinen toistaan kiehtovampia, osa pieniä, joilla pysähdyttiin hetki, osa valtavia, jopa kilometrien pituisia, täynnä tavaravaunuja, usein lastinaan valtavia puutavarakuormia, joiden tukit oli katkottu sentilleen samaan mittaan ja aseteltu vaunuihin kuin viivoittimen avulla.
Mykistävin näky kohtasi meitä Vologdan alueen suurimman kaupungin Tšerepovetsin asemapihalla. Siellä tehtaiden piipuista nousevat tulenlieskat piirtyivät vasten tummuvaa yötaivasta uljaina.
Enimmäkseen maisema radan varrella oli puuduttava: tiheäkasvuista puustoa ja soita, loputtomasti.
Meidän joukkomme on mielenkiintoinen sekoitus Vienan Karjalaa ja Raja-Karjalaa. Minä ja veljeni Tapani olemme puoleksi vienankarjalaisia, olihan isoisämme Iivon puoliso Anna Kaukoniemi myös lähtöisin Uhtualta, Lamminpohjasta.
Kälyjeni Ullan ja Jaanan juuret ovat isiensä puolelta Suojärveltä, he ovat Vegaruksen kylän Hattusia ja Hautavaaran Fedotoffeja.
Ullan suku on Hattusia Suojärven Vegaruksen kylästä, josta he joutuivat lähtemään evakkoon talvisodan syttymispäivänä Ullan Ilmari-isän ollessa kymmenvuotias. Kun evakkoon lähdön hetki koitti, otettiin 10-vuotiaalle Ilmarille alle sukset, joilla hän hiihti Suvilahteen. Sieltä noustiin junaan. Välirauhan koittaessa Ilmari jätettiin lastenkotiin ja Ilmarin äiti Anna ja Esteri-sisar palasivat Vegarukseen tutkimaan kotiinpaluun mahdollisuuksia. Valitettavasti paluu ei onnistunut.
Jaanan edesmennyt isä Nikolai (Niilo) Fedotoff oli syntynyt vuonna 1926 Suojärven Hautavaaran kylässä, jossa perhe asui tilallisina. Perheenjäseniä otettiin sodan alettua vangeiksi ja kuljetettiin leirille. Isoisä Aleksi Fedotoffin on Annantehtaan ortodoksisen seurakunnan pääkirjojen mukaan kirjattu kuolleen 24.5.1940 Venäjällä.
Osa perhettä pyrki palaamaan myöhemmin Hautavaaraan uskoen, että sinne voitaisiin vielä elämää rakentaa. Näin ei kuitenkaan käynyt.
Isakogorkan rautatieasema edustaa neuvostorakentamista aidoimmillaan.
Kuinka kauan isoisäni Iivon sotareissu sitten kesti? Sukutarinoiden mukaan hän olisi päätynyt Länsi-Ukrainaan, ja ollut matkalla kaikkiaan muutaman kuukauden, mahdollisesti sairaana ja sairaalassa.
Iivo palasi kotiin, tekemään kauppaa ja kasvattamaan perhettä. Venäjän armeijassa jonkin aikaa palvelleen miehen mielessä säilyi kirkkaana Vienan asia. Iivo oli aikoinaan ollut perustamassa Vienan Karjalaisten Liittoa ja päätyi sitten muiden aktivistien kanssa vuonna 1918 harjoittamaan valistus- ja agitaatiotyötä karjalaisten käännyttämiseksi Suomeen liittymisen kannalle.
Sortavalassa perustettu Itä-Karjalan Komitea lähetti Vienaan viisi pääasiassa kaksimiehistä agitaatioryhmää. Niistä yhden muodostivat isä ja poika Paavo Ahava sekä Iivo Kaukoniemi, jotka kiersivät Pohjois-Vienaa.
Ensimmäiseen maailmansotaan Iivo joutui Venäjän kansalaisena, vaikka oli jo moniaita vuosia Suomessa asunut. Kerrotaan, että eräs kateellinen kyläläinen olisi mennyt viranomaisille kertomaan, että täällä olisi tällainen Venäjän alamainen, sotaan joutaisi. Suomen kansalaisuuden Iivo perheineen hankki vuonna 1920. Ehkä viimein oli selvinnyt, että elämä on nyt Suomessa.
__________________
Teksti: Eeva-Kaisa Linna
Kuvat: Tapani Kaukoniemi
Lähetä palautteesi tästä jutusta: paatoimittaja@karjalanheimo.fi
Junamatkalaiset Ulla Kaukoniemi, Jaana Fedotoff (edessä), Tapani Kaukoniemi ja Eeva-Kaisa Linna. Aamu on valjennut ja unenpöpperöinen matkaseurue on ryhtymässä nauttimaan aamiaista.
Lisätietoja matkasta
- Arkangelilaisen vitsin mukaan kesä siellä on lyhyt mutta vähäluminen. Me tulimme kaupunkiin mitä hienoimpaan kesään, aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta koko oleskelumme ajan.
- Arkangelista lensimme Solovetskin luostarisaarelle, sillä laivaliikennettä ei ollut tarjolla, kuten isoisän aikaan runsaat sata vuotta sitten. Solovetskista matkasimme laivalla Kemiin ja sieltä autolla Jyskyjärvelle.
- Matkamme vaiheista kerrotaan lisää juttusarjan seuraavissa osissa, jotka julkaistaan lauantaisin keväällä 2023.
- Matkaa tekivät Tapani Kaukoniemi, joka otti kuvat sekä Jaana Fedotoff, Ulla Kaukoniemi ja Eeva-Kaisa Linna, joka kirjoitti jutun.
Artikkeli on julkaistu Karjalan Heimossa 1–2/2019.
Hyödyllisiä linkkejä
- Raija-Liisa Mäkelän kirja Solovetskin luostari – Venäjän historian peili (KSS 2023) on saatavilla Karjalan Sivistysseuran kirjakaupasta
- Karjalan Heimon irtonumeroita voit hankkia Karjalan Sivistysseuran verkkokaupasta
- Karjalan Heimon digitaaliset näköislehdet alkaen numerosta 9-10/2021 ovat saatavilla Lehtiluukku.fi-palvelussa
- Karjalan Heimo on Karjalan Sivistysseuran jäsenlehti. Voit hakea jäseneksi tai tilata lehden ilman jäsenyyttä tästä linkistä
Solovetskin luostarin lähetystö Arkangelissa.
