Hyvästi Arkangeli

Kuva: Kullattu ikonostaasi on täysin restauroitu Taivaaseenastumisen kirkossa. (Kuvaaja: Tapani Kaukoniemi)

Juttusarja, osa 3: Legendaarinen matkamme veljeni ja kahden kälyni kanssa Pietarista Arkangeliin ja sieltä Solovetskiin ja Jyskyjärvelle vei meidät kaupungin ulkopuolelle. Isoisä Iivo Kaukoniemi oli kulkenut saman reitin vuonna 1916 matkallaan ensimmäiseen maailmansotaan tsaarin armeijassa, tosin päinvastaisessa järjestyksessä. Monet tutkijat ovat kulkeneet vaivalloisia reittejä pitkin Arkangeliin.

Arkangelin alue on Venäjän merkittävin puuarkkitehtuurin keskus ja vaikka 1960-luvulla itse kaupungista purettiin paljon puutaloja, paljon on vielä jäljellä. Lähiseuduilla on lukuisia viehättäviä kyliä puutaloineen ja noin sata rakennusta Pohjois-Venäjältä on siirretty Arkangelin alueen ”Seurasaareen”, Malyje Korelyn perinnekylään. Kylä sijaitsee 25 kilometrin päässä Arkangelista kaakkoon 140 hehtaarin laajuisella alueella, joka levittäytyy Vienanjoen itäpuolelle kukkulaiseen maisemaan.

Malyje Korely on Venäjän laajin ulkoilmamuseo, joka on perustettu vuonna 1964 ja avattu yleisölle viisi vuotta myöhemmin. Kylässä on runsaasti silmiä hivelevän kaunista pohjoisvenäläistä puuarkkitehtuuria, kirkkoja, kellotapuleita, tsasounia, maalaistaloja, aittoja ja tuulimyllyjä. Alue on jaettu historiallisiin ja kulttuurisiin sektoreihin, jotka edustavat neljää maantieteellistä suuntaa: Kargopol-Onega, Vienanjoki, Pinega ja Mezen.

Malyje Korely on suosittu käyntikohde, vuosittain siellä rekisteröidään runsaat 200 000 kävijää.

Taivaaseenastumisen kirkko kohottautuu korkeuksiin Malyje Korelyn perinnekylässä.

Taivaaseenastumisen kirkko on alun perin rakennettu vuonna 1669 Kusherekan kylään Onegan alueella. Alueelle on siirretty muutama kappeli sekä tsasouna, joita aikoinaan Pohjois-Venäjällä oli runsaasti, usein laittomasti ilman kirkon lupaa pystytettyinä. Malyje Korelyn alueella on runsaasti kirkollisia rakennuksia, joiden haapapaanuiset katot hohtavat auringossa hopeisina.

Kellojen soitto on Venäjällä ikiaikainen perinne, josta on tullut osa Malyje Korelyssa järjestettäviä tapahtumia. Mekin saimme nauttia Taivaaseenastumisen kirkon kellojen taivaallisesta helinästä. Aluetta hallinnoiva museo on kehittänyt kellojen soitosta taidetta, jota on äänitetty.

Pohjoisvenäläistä rakentamista edustaa Tretjakovin talo, jonka sanotaan olevan arkaaisin talo näillä leveyksillä, rakennettu 1800-luvun lopulla Garin kylään Kargopolin alueelle. Asuintiloissa oli aikoinaan uuni mutta ei savuhormia, joten se edustaa vanhaa savupirttiasumisen perinnettä. Talon pohjakerros on ollut läävä ja toinen kerros, ylinen, toimi heinäsuojana. Rakennus on täysin restauroitu.

Kukkulainen maisema hivelee silmää, rakennuksia on sijoitettu ryhmiin ja etäisyyksien päähän toisistaan, käveltävää riittää. Välillä on ylitettävä laaksoissa virtaavia puroja, jota varten on rakennettu portaikkoja ja puusiltoja. Kulkureitit on monin paikoin katettu puulla ja ne ovat helppokulkuisia, luontoa suojelevia. Kulkiessa ohitetaan tuulimyllyjä, aittoja ja heinätupia, jääkellareita ja joen läheisyyteen sijoitettuja banjoja.

Tretjakovin talo on siirretty Garin kylästä Kargopolin alueelta. Pirtissä on venäläiseen tapaan ikoninurkka.

Upeat hirsiseinät kiertävät tupaa, johon on katettu tsäijystola vieraille.

Alueelle on koottu myös ryhmä vaatimattomia asumuksia, savutupia, joita on käytetty kesäisin heinää korjattaessa. Osa niistä on vain yhtä tilaa, osassa on porstua ja osassa saman katon alla on myös heinäsuoja. Niiden läheisyyteen on pystytetty ruoka-aittoja korkeiden pylväiden varaan, jotta jyrsijät pysyisivät poissa.

Rakennusten silmiä hivelevän kauniit koristelut kaiverruksineen ja maalauksineen niin talojen ulkopuolella kuin sisätiloissa kertovat rakentajien ja kirvesmiesten taituruudesta.

__________________

Arkangelin alue on aina ollut vaikeasti saavutettavissa.

Matias Aleksanteri Castrén oli Helsingin yliopiston ensimmäinen suomen kielen professori ja uralilaisten kielten tutkimuksen ja etnografian uranuurtaja. Hän matkusti tutkimusmatkoillaan Lapissa, Pohjois-Venäjällä ja Siperiassa vuosina 1841–1849. Tutustuttuaan vienalaiseen runokieleen Castrén teki vuonna 1841 kehutun ruotsinnoksen Kalevalasta, mikä teki hänet tunnetuksi.

Vuonna 1841 Castrén lähti jälleen tutkimusmatkalle, nyt Elias Lönnrotin kanssa. Matkalaisten tarkoituksena oli mennä Venäjän Lappiin tutkimaan Akkalassa asuvien saamelaisten kieltä. Sen sanottiin olevan puhtaampaa kuin muiden lappalaisten, olivathan asukkaat pysyneet erossa venäläisistä ja muista kansoista.

Huonojen kelien ja kiskurihintaa pyytäneiden kyytimiesten vuoksi Castrén ja Lönnrot joutuivat muuttamaan suunnitelmiaan. He päätyivät erinäisten mutkien kautta Inarin pappilaan. Siellä Castrénin saavutti Pietarin Tiedeakatemian kirje, jos-sa hänen toivottiin osallistuvan Siperiaan suunnattavaan tieteelliseen lähetyskuntaan.

Kaverukset päätyivät vaivalloisten matkojen jälkeen Kemiin, jossa he joutuivat kelirikon vuoksi viettämään kokonaisen kuukauden raskolnikkien seurassa. Heitä kaupungin ja sen ympäristön asukkaat suurelta osin olivat. Lönnrotin kuvauksen mukaan Kemi oli ”nuori, vanhanpuoleisen ja rappeutuneen näköinen kaupunki”, jossa oli ”hyviä, leveitä, puisia jalkakäytäviä”.

__________________

Huhtikuun 19. päivänä 1842 matka viimein jatkui pienessä Jaroslavlin kuvernementistä lähtöisin olevia pyhiinvaeltajia kuljettaneessa veneessä ”meritse Walkean Meren myrskyisten aaltojen yli” Solovetskin saarelle. 15 virstan päässä luostarista tuli jää vastaan ja saarelta jouduttiin hakemaan hevosia ja rattaita matkustajia kuljettamaan.

Laivaliikenne Arkangeliin ei ollut vielä alkanut ja matkalaiset jäivät luostariin odottelemaan vesien avautumista. Aika kului jumalanpalveluksissa sekä luostarin kauneuksia ja aikakirjaa tutkiessa.

Joutenolo kyllästytti ja muutaman päivän kuluttua Castrén ja Lönnrot kapusivat vuokraamaansa pieneen veneeseen ja suuntasivat kulkunsa kohti Arkangelia. Reitti ”kulkujäistä vilisevällä merellä” kulki ensin 7–8 peninkulman päässä olevalle lähimmälle mannermaalle ja sieltä pitkin rannikkoa kylästä toiseen. Matka kesti kaikkiaan neljä päivää.

Arkangelissa Castrén ja Lönnrot asuivat venäläisessä hotellissa, jossa saivat talon kolmannessa kerroksessa kaksi siistiä huonetta asuttavakseen. Kaupungissa oli 10 500 asukasta ja vajaa 1 400 taloa, joista useat kivisiä, yksityisiä tai julkisia. Kirkkoja oli 13. Kaupungin edustalla oli pieni asuttu saari Sollombol (Solombala), joka oli silloin yhdistetty Arkangeliin. Siellä olivat kruunun ja muut suuret laivat osin lähellä rantaa; pienemmillä laivoilla laskettiin aina kaupungin satamaan saakka.

Kaupankäynti oli vilkasta jopa sunnuntaisin. Kiinnostavien kauppatavaroiden joukossa oli suuria myttyjä suomalaisia talonpoikaishameita, joita myytiin 2–5 ruplasta. Ne olivat Vuokkiniemen laukkukauppiaiden tuomia.

Matkakumppaneiden tarkoituksena oli ollut opiskella samojedikieltä Arkangelissa, mutta kuinka ollakaan, opettajaksi ajateltu samojedilainen lähetyssaarnaaja, arkkimandriitta Venjamin ei ”opin kateudesta” opettajaksi huolinut ryhtyä.

Lönnrot muutti mielen kieliopintojen suhteen ja suuntasi kulkunsa Aunuksen kuvernementtiin vepsäläisten luokse. Hän arveli, että heidän kielestään hänellä ”oli odotettavissa paljon suurempi voitto suomen kieliopille ja sanakirjalle”.

Castrén sai Arkangeliin tiedon, että hänelle oli Suomen valtion varoista myönnetty apuraha samojedikielten tutkimiseen. Castrén aloitti kesällä 1842 työn Arkangelissa nenetsien avustuksella ja matkasi myöhemmin pitkälle Siperiaan.

Matkakirjassaan vuosilta 1828–1844 kuvaa Lönnrot muuten mainiosti Kuolassa kuulemaansa kakspreckiä, norjaa ja venäjää yhdistelevää pidginkieltä, jota puhuttiin Pohjois-Norjassa ja Kuolan niemimaalla 1700-luvulla ja 1800-luvulla. Kieltä kutsutaan myös russenorskiksi. Sen loivat venäläiset kauppamiehet ja norjalaiset kalastajat keskinäiseen kommunikoimiseen. Mitä sanot? – Kak sprek? – Mikä on nimesi? – Kak du heta; Onko sinulla oma teekannu? – Sin tjainik du hafva?

Monet taloista on koristeltu myös ulkopuolelta Malyje Korelyssa.

__________________

A. V. Ervasti matkasi kesällä 1879 Venäjän Karjalassa ja päätyi Solovetskiin. Luostarisaaren piti olla matkan äärimmäinen pää, josta oli tarkoitus kääntyä takaisin. Sattui kuitenkin niin, että matka oli tullut suunniteltua halvemmaksi. Heräsi halu käväistä Vienassa eli Arkangelissa. Matka höyrylaiva ”Kemillä” kesti ankarassa myrskyssä lähes vuorokauden. Ervasti kumppaneineen majoittui Solombalan saarella erään norjalaisen omistamassa ”hotellissa” Gotel Gansen eli Hotel Hansen. Majapaikan valinnan ratkaisi kielikysymys, sillä Hansenin kanssa Ervasti arveli ruotsia osaavana selviävänsä.

Arkangelissa oli kirkkoja, tosin ei edes tuomiokirkko ollut Ervastin mielestä Solovetskin kirkkoihin verrattuna mitään. Museo oli pieni, mutta täynnä esineitä, joita ”huvikseen katseli”. Kirjassaan Ervasti harmittelee kaupunkilaisten puutteellista kielitaitoa, vain venäjää osasivat ja muutama harva ranskaa tai saksaa. Paluumatka Solovetskiin tehtiin muutaman päivän kuluttua samaisella höyrylaivalla ja se kesti runsaan vuorokauden.

Ahma-kirjassaan Ervasti pohtii Wienanmeren rantakylien – lukuun ottamatta Vienan- ja Onegajokien suita – kolkkoutta ja harvaa asutusta. Kylät on rakennettu ka-peille kaistaleille ja talot lähes kiinni toisiinsa. ”Ei nähä vähintäkään pellon merkkiä”.

Selitykseksi Ervasti arvelee ”ilma-alan kolkkoutta” ja sitä, että ”kansa kokonaan elää pyynnistä merellä”. Näin ovat metsät kylien lähellä jääneet raivaamatta eikä niihin kruunun omaisuutena ole ollut lupaa koskeakaan. Kesäteistä ei ole tietoakaan, ”ei virstan vertaa”, eikä edes polkuja. Kulkeminen oli järjestettävissä ainoastaan meriteitse.

Eugenie Fraser kertoo elämäkerrassaan Talo Vienanjoen rannalla. Venäläinen lapsuus kuinka ensimmäinen maailmansota, Venäjän vallankumous ja liittoutuneiden interventio Arkangeliin näkyivät ja vaikuttivat kaupunkilaisten elämään. Syntyi anarkiaa, satamassa oli useita liittolaisten sotalaivoja, monet upseereista olivat vakituisia vieraita Scholtsien juhlissa, Eugenien eli Ženkan vanhemmat tekivät vastavierailuja heidän laivaansa, jonka nimi oli huvittavasti Champagne.

Muonavaroista alkoi olla huutavaa puutetta, ihmishenkiä menetettiin aiheettomasti rintamalla ja yhteiskunnassa rehotti lahjonta ja mädännäisyys. Tsaariperheen teloitus sai Arkangelin asukkaat rukoilemaan kirkkoihin, jotka muutama vuosi myöhemmin joutuivat ateististen vandaalien tuhoamiksi. Nuoret miehet hakeutuivat mieluummin valkoisten armeijaan kuin opiskelemaan Moskovan tai Pietarin yliopistoihin.

Ženkan äiti Nelly Scholts ryhtyi valmistelemaan lähtöä kotiseuduilleen Skotlantiin. Mukaan ovat lähdössä Ženka ja veljensä Germoša. Ženkan isä on liian sairas matkustamaan. Isoisä, deduška karkotetaan maanpakoon, isoäiti, babuška anoo lupaa muuttaa miehensä perässä syvälle sisämaahan. Ruokatilanne on kriittinen, syötäväksi kelpaavaa vaihdetaan arvoesineisiin.

Viimein Nelly saa luvan lähteä, matkatavarat luetteloidaan ja mukaan tulevat kortit ja valokuvat on käytettävä Pietarissa tutkittavana. Tulee tieto Murmanskiin matkaavasta Sever-laivasta, jonka on lähdössä 30.9.1920 klo 14. Nelly kuulee asiasta klo 16, mutta kilpaa juosten laivalle ehditään viime tipassa.

Murmanskissa perhe pääsee Norjaan troolarissa. Myrskyisän merimatkan päätyttyä selviää, ettei heidän ruplillaan ole mitään arvoa. Perhe onnistuu kuitenkin hankkimaan laivaliput Newcastleen ja pääsee viimein Skotlantiin, jossa Ženka vihdoin oppii lukemaan ja kirjoittamaan englantia.

Venäjän historiassa seurasi pelon, surun ja kauhun aika, jolloin runoilija Anna Ahmatovan sanoin ”ainoastaan kuolema osasi hymyillä”.

Lentoreitti Arkangelista Solovetskiin kulkee Onegan niemimaan ylitse.

__________________

Meidän lähtömme Arkangelista oli huomattavasti mutkattomampi. Ajoimme puolisen tuntia taksilla Vaskovon lentokentälle, teimme yksinkertaisen lähtöselvityksen ilman matkatavaroiden läpivalaisua, kannoimme matkatavaramme lentokoneelle, jossa ne nosteltiin koneen perään, ja kiipesimme itse sisään.

Kone oli siisti L-410UVP-E20 potkuriturbiinikone, jossa oli 17 istuinpaikkaa. Meitä matkustajia oli tällä lennolla kaikkiaan 13, lentäjiä kaksi. Moottorien ääni oli sen verran häiritsevä, että korvatulpat olivat tarpeen.

Lentoreittimme kulki suurelta osin Onegan niemimaan yläpuolella. Allamme oli pitkiä hiekkarantoja, loputtomiin soita, vanhaa metsää ja koskematonta luontoa. Vain silloin tällöin maiseman rikkoi jokunen metsäautotie ja vesistöjen mosaiikki. Alue on harvaan asuttua, sieltä täältä löytyy Vienanmeren pohjukan pomorikyliä. Kulkeminen on hankalaa, Karjalan suunnasta ei ole lainkaan maanteitä, idän suunnasta alue on saavutettavissa rautateitse.

Onegan alue kuului aikoinaan Solovetskin luostarille, kun Novgorodin naishallitsija Marfa Boretskaja sen sille 1400-luvulla antoi. 1600-luvun lopulla Solovetskin kapinan aikoihin maat siirrettiin Onegan-lahden Kiin luostarin haltuun.

Vajaa 50 minuuttia myöhemmin laskeuduimme Solovetskin saarelle kremlin takana olevalle lentokentälle. Hotellimme oli kävelymatkan etäisyydellä mutta päädyimme ottamaan kyydin paikalle tulleesta autosta, kun taivaalta porottava aurinko teki säästä kovin tukalan ja tiekin oli kovin pölyinen.

__________________

Teksti: Eeva-Kaisa Linna
Kuvat: Tapani Kaukoniemi

Lähetä palautteesi tästä jutusta: paatoimittaja@karjalanheimo.fi

 

Resepti

• Arkangeli on viehättävien ravintoloiden ja kahviloiden kaupunki, joka yllättää korkeatasoisilla menuillaan.
• Tämä herkullinen ja helppo resepti on rantabulevardin tuntumassa toimivasta ravintolasta, jonka paikalla aikoinaan toimi postitoimisto.

Postitartar

Tuoretta turskaa ja lohta hakattuna Sekoitetaan joukkoon valmiiksi yhdistetyt

• silputtu sipuli
• balsamico
• suola ja pippuri
• sitruunanmehu
• persilja

 

Lisätietoja matkasta

• Arkangelilaisen vitsin mukaan kesä siellä on lyhyt mutta vähäluminen. Me tulimme kaupunkiin mitä hienoimpaan kesään, aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta koko oleskelumme ajan.
• Arkangelista lensimme Solovetskin luostarisaarelle, sillä laivaliikennettä ei ollut tarjolla, kuten isoisän aikaan runsaat sata vuotta sitten. Solovetskista matkasimme laivalla Kemiin ja sieltä autolla Jyskyjärvelle.
• Matkamme vaiheista kerrotaan lisää juttusarjan seuraavissa osissa, jotka julkaistaan lauantaisin keväällä 2023.
• Matkaa tekivät Tapani Kaukoniemi, joka otti kuvat sekä Jaana Fedotoff, Ulla Kaukoniemi ja Eeva-Kaisa Linna, joka kirjoitti jutun.

Hyödyllisiä linkkejä

• Artikkeli on julkaistu Karjalan Heimon numerossa 5–6/2019
• Raija-Liisa Mäkelän kirja Solovetskin luostari – Venäjän historian peili (KSS 2023) on saatavilla Karjalan Sivistysseuran kirjakaupasta
• Karjalan Heimon irtonumeroita voit hankkia Karjalan Sivistysseuran verkkokaupasta
• Karjalan Heimon digitaaliset näköislehdet alkaen numerosta 9-10/2021 ovat saatavilla Lehtiluukku.fi-palvelussa
• Karjalan Heimo on Karjalan Sivistysseuran jäsenlehti. Voit hakea jäseneksi tai tilata lehden ilman jäsenyyttä tästä linkistä