Kuvassa etualalla Teija Auvinen Ilmattarena, taaempana Heidi Kiviharju Väinämöisenä. Kuva: Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri
Juha Hurmeen käsikirjoittama ja ohjaama näytelmä Väinämöinen sai ensi-iltansa Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelaisen näyttämöllä 29.8.2023. Samana päivänä julkistettiin Hurmeen kirjoittama tietokirja Kenen Kalevala?. Molemmissa uutuusteoksissaan Hurme käsittelee Kalevalan kulttuurihistoriaa.
Juha Hurmeen näytelmä Väinämöinen ja tietokirja Kenen Kalevala? ovat pintapuolisesti katsoen aivan eri maailmoista. Näytelmän tyylilaji on karnevalistinen, hupailumainen, kuulinpa erään katsojan rinnastavan sitä jopa Uuden Iloisen Teatterin Peacock-meininkiin.
Musiikki on hyvin keskeinen osa esitystä, ja siitä vastaa monipuolinen kansanmuusikko, jouhikosta ja myyttisiin sfääreihin yltävistä tunnelmista parhaiten tunnettu Pekko Käppi. Käpin säveltämä musiikki yhdistyy taitavien näyttelijöiden vahvoihin lauluvetoihin; Käppi itsekin liikehtii näyttämöllä – välillä jouhikkonsa kanssa, välillä parissa roolissakin, pystytukka pinkiksi värjättynä.
Hurmeen käsikirjoitus räjäyttää Kalevalan silpuksi ja alkaa selvittää, mistä aineksista se on syntynyt, mitä kansanrunousaineksia siitä on jätetty pois – ja mihin kaikkeen Kalevalan ja itämerensuomalaisen runouden ylipäätään voi katsoa antaneen vaikutteita. Intertekstuaalisten viittausten pyörre on huima, ajassa ja kulttuurin eri lajityypeissä liikutaan vauhdikkaasti, huumorin lajeista ykkösenä ja näytelmän valtiaana on parodia.
Väinämöisen roolissa nähdään Heidi Kiviharju, joka hoitaa tonttinsa hilpeän hypähtelevällä otteella. Naisen roolittaminen Väinämöiseksi nostetaan teatterin markkinoinnissa kärkeen, mutta eihän se nykyaikana ole mikään ihmeellinen juttu.
Jo Väinämöisen vaatetus antaa hienovaraisen vihjeen narrimaisuudesta, ja Hurmeen käsittelyssä muutkin Kalevalan sankarit nähdään laajemminkin antisankareina, hupiukkoina, joiden pyrkimykset sankaruuteen vinksahtavat inhimillisten erehdysten ja kompurointien suohon. Tätä kalevalaisen sankaruuden ihmisellistä piirrettä Hurme erityisesti rakastaa, ja sen hän antaa myös näkyä ja kuulua. Naishahmojen voimat saavat kiitettävästi tilaa.
Heidi Kiviharju Väinämöisenä. Kuva: Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri
Kielenvaihtoa ja kulttuurien sekoittumista
Kerronnassaan Hurme leikkii suomalaisen kirjallisen kulttuurin lyhykäisyydellä: kun näytelmän alussa seitsenhenkinen työryhmä saa tehtäväkseen esittää klassikon, ei se heti tartutakaan katsojan odotusten mukaisesti Kalevalaan, vaan siihen toiseen isoon kirjaan, ensimmäiseen suomenkieliseen romaaniimme. Samalla katsojien tajuntaan tärähtää muistutus, miten lyhyt onkaan suomenkielisen kaunokirjallisuuden polku.
Vaikka näytelmän alussa näin viitataan Aleksis Kiveen, Kivenkin hienosti käsittelemää Kullervon tarinaa emme Hurmeen näytelmässä näe ollenkaan. Sen sijaan koettavaksi vyöryvät Kalevalan sekaantuminen lastenkulttuuriin, Sampo-runojen vaihtoehtoiset versiot, Kalevalan ammentaminen rock-kulttuuriin, kalevalaisten sankarien kuten Lemminkäisen rock-kukkoilu, Kalevala-käännökset ja kulttuuriset Kalevala-väännökset. Keskeiseen osaan nousevat runot, joita Lönnrot ei Kalevalaan edes kirjannut – mieleenjäävimpinä niistä tietysti eroottiset runot.
Kielenvaihto, jonka karjalaisten runolaulajien alkuperäistekstit joutuivat runonkerääjien ja Lönnrotin Kalevala-versioiden käsissä kokemaan, kaadetaan katsojien syliin ja tajuntaan esityksen toisella puolikkaalla. Suomen kieli likipitäen hävitetään, runolle ryhdytään maailman valtakielellä in English. Näyttämön oikeassa laidassa kulkevat samalla tekstitykset originaalikielellä, karjalakse. Monien katsojien mielestä englanninkielinen tekstilatinki kuuluu olevan viihdyttävää ja innostavaa, itseni se pysäytti kokemaan ja pohtimaan henkilökohtaisesti, miltä kielenvaihto tuntuu.
Samalla, kun Hurme työryhmineen leikkii Kalevalan kulttuurihistorialla, sen käytön ja alkuperän kysymyksillä sukkelasti, väliin pirskahtelee yllättävän pedagogisia osuuksia. Riehakkaan näyttämövyörytyksen sekaan pulpahtaa luentomaisia hetkiä, joissa tehdään selkoa Kalevala-keskustelua viime vuosina leimanneesta karjalan kielen häivyttämisen historiasta ja Suomen Kansan Vanhojen Runojen (skvr.fi) ehtymättömästä aineistosta. Hupailuun tulee opettavaisia säröjä.
Suurin kaikista on laulu
Käsikirjoittajana ja ohjaajana Hurme nostaa keskeiseen rooliin laulun mahdin, onhan Kalevalassa kyse etenkin suullisen ja kirjallisen kulttuurin törmäyspisteestä. Runolaulun ja yhteisen musisoinnin voima saavuttaa huippunsa kohtauksessa, jossa Teija Auvinen esittää soittotunnille tulevaa pikkutyttöä. ”Tykkäätkö soittamisesta”, häneltä kysytään. ”En, äiti käskee”, sanoo aran oloinen tyttö, asettelee nuottitelinettä paikoilleen ja kaivaa pussistaan jättimäisen triangelin.
Äkkiä hänen ympärillään onkin ryhmä soittajia ja laulajia, yksi toisensa perään he vahvistavat toistensa ääniä, meininki voimistuu: hetki hetkeltä tyttö vapautuu, jännittyneet hartiat laskevat, katse irtautuu nuottitelineestä – tyttö tempautuu mukaan bändiin, unohtaa nuotit ja potkaisee lopulta nuottitelineenkin riemukkaasti sivuun, riehaantuen musiikin tuottamasta ilosta ja yhteydestä muihin soittajiin. Mikä mahtava kuva akateemisuuden ja pelimannihengen erosta sekä musiikin ja spontaaniuden voimasta!
Kuvassa vasemmalta Janne Kallioniemi, Teija Auvinen, Heidi Kiviharju, Pekko Käppi, Myy Lohi, Pentti Helin ja Petra Ahola.
Näyttelijät tekevät upean yhteisponnistuksen, ja onpa heillä kaikilla myös omat kukoistuksen hetkensä, ikään kuin soolonsa. Auvisen ohella loistavat etenkin Petra Ahola Louhena, muuntautumiskykyä osoittava Pentti Helin venyessään huppariinsa kätkeytyneestä Iku-Tursosta Senkkasen (Senkkane Miihkalin) Sampo-oopperan sankariksi. Laulun lahjojen ohella näyttelijät käyttävät fysiikkaansa huikeasti, vähäisessä lavastuksessa nähdään jopa telinevoimistelutarpeita – ja niitä myös käytetään.
Hurmeen Väinämöinen on melkoinen Sampo-sirkus. Juonellista tarinankerrontaa ja aristoteelisen kaavan mukaista draaman kaarta kaipaaville tätä näytelmää en kai voi suositella. Kerronnan ja dramaturgian fragmentaarisuus ei kuitenkaan ole sattumaa, vaan Hurmeen tietoinen valinta, jolla hän korostaa suullisen, lauletun kansanrunouden olemusta: alkuperältään se ei ollut loogisesti etenevää kirjatekstiä, vaan esiintymistilanteesta toiseen vaihtelevia ja spontaanisti muuntuvia säkeitä, sirpaleita.
Ensimmäisen puoliajan hajanaisuus kasvaa toisella puoliajalla syvyyssuunnassakin hedelmällisemmäksi ja tarjoaa katsojalle tulkinnan avaimia, vaikka vauhti ja huumori eivät suinkaan hidastu esityksen loppua kohti edettäessä.
________
Teksti: Katri Kovasiipi
Esitykset jatkuvat 31.12.2023 saakka. Lisätiedot ja liput: ttt-teatteri.fi/program/vainamoinen/
Lähetä palautteesi tästä jutusta: paatoimittaja@karjalanheimo.fi
Artikkeli on julkaistu myös Karjalan Heimon numerossa 9–10/2023.
Samasta lehdestä löytyvät myös arviot Juha Hurmeen kirjasta Kenen Kalevala?
ja Markku Niemisen samaan tematiikkaan liittyvästä kirjasta Minun Kalevalani.
Karjalan Heimon irtonumeroita voit hankkia Karjalan Sivistysseuran verkkokaupasta.
Karjalan Heimon digitaaliset näköislehdet ovat saatavilla Lehtiluukku.fi-palvelussa.
Karjalan Heimo on Karjalan Sivistysseuran jäsenlehti. Voit hakea jäseneksi tai tilata lehden ilman jäsenyyttä: Karjalansivistysseura.fi/yhdistys/jasenet/
