KUVA: Tsirkka-Kemin rannoilla veneitä riittää. Ennen riippusiltojen rakentamista ne olivat ainoa tapa ylittää joki. Pihat ovat kauniit ja hyvin hoidetut. (Kuvaaja: Tapani Kaukoniemi)
Juttusarja, osa 6: Legendaarinen matkamme kesällä 2018 veljeni ja kahden kälyni kanssa Pietarista Arkangeliin ja sieltä Solovetskiin on edennyt viimeiseen etappiinsa, Jyskyjärvelle. Isoisä Iivo Kaukoniemi oli kesäkuussa 1916 saanut määräyksen astua Venäjän armeijan palvelukseen, tsaarin alamainen kun oli.
Iivo Kaukoniemen reitti kulki Kuusamosta Uhtuan kautta Jyskyjärvelle, Kemistä laivalla Solovetskin ohitse Arkangeliin, sieltä edelleen junalla Vologdaan ja Petrogradiin. Viimeinen matkareitiltä päivätty kortti on Novgorodista.
Jyskyjärveltä isoisäni Iivo Kaukoniemi lähetti 11.6.1916 vaimolleen Annalle ensimmäisen kortin – ainakin hallussani olevista ensimmäisen – matkaltaan ensimmäiseen maailmansotaan. Kortti on sensuroitu 30.6. ja saapunut Kuusamoon 3.7.
Iivo kirjoittaa vaimolleen:
Olen nyt matkalla Kemiä kohden. Tänne tulimme eilen. Pidämme täällä ensimmäisen H:taipyhän ja huomenna lähdemme edelleen. Uhtuassa sain matkakumppaniksi 5 Vuokkiniemeläistä samoin nostokkaita. Muistatko V. Mattista, hän on niistä yksi. Heissä on monta hauskaa poikaa ja niin ollen on aika kulunut matkalla mikäli näissä oloissa voipi toivoa. Tähän asti on meitä suosineet kauniit ilmat. Ennen kai sähköteitse saat tietoa minulta vaan piirrän varsin tämän tulemaan. … Toivon että kohta saapi kääntää matkansa Kuusamoa kohden, vaan hiton kauan täällä viipyy sittenkin …
V. Mattinen oli Ville Mattinen, Iivo Kaukoniemen ikätoveri, lähtöisin Vuokkiniemeltä Mattisenrannalta. Mattinen oli aloittanut työuransa 10-vuotiaana setänsä kyläkaupassa Vuokkiniemellä. Suomen puolelle muutettuaan Mattinen teki pitkän uran niin liike-elämässä kuin Karjalan Sivistysseurassa. Kauppaneuvos Mattinen tunnetaan James-farkkutehtaan perustajana ja seuran pitkäaikaisena voimahahmona ja puheenjohtajana.
Miksi isoisä Iivo oli Jyskyjärvellä? Suomesta oli kuljettu ensin Uhtualle. Miten? Sitä tarina ei kerro. Ehkäpä sieltä, Iivon kotiseuduilta, Kuittijärveä pitkin on siirrytty Jyskyjärvelle ja sieltä sitten edelleen vesiteitse kohti Vienan Kemiä. Harva kai kulki Uhtualta itään maitse erämaiden halki.
Jyskyjärvellä oli kyllä aikoinaan tulli, mutta tuskin se oli syynä Iivon matkareitin valintaan. Runonkerääjä D. E. D. Europaeus sen sijaan joutui vuonna 1846 Jyskyjärvellä pidätetyksi, koska hänen passinsa salli matkustaa vain Pietariin. Europaeus lähetettiin Kemiin, josta hänen käskettiin mennä Pietariin.
Mikäs matkatessa, kun kyyti ja matkanaikainen muonitus olivat maksuttomat. Lisäksi kuljettaja antoi hänen käydä tien varrella olevissa taloissa runoja kirjoittamassa. Jyskyjärvelle tosin kuski ei sallinut hänen matkaavan.
Jyskyjärvi, tuo Vienan Venetsiaksi kutsuttu, usein kauneimmaksi karjalaiskyläksi mainittu taajama sijaitsee runsaat 100 kilometriä Uhtualta kaakkoon ja lähes saman verran on matkaa Kostamukseen. Me matkasimme sinne autolla, joka oli meitä vastassa Vienan Kemissä palatessamme Solovetskista. Soratie, kuoppia, lentäviä kiviä. Matka ei tuntunut loppuvan koskaan.
Tsirkka-Kemijoen ja Kemijoen yhtymäkohdassa sijaitsevalla Jyskyjärvellä on näyttäviä joen yli rakennettuja riippusiltoja, jotka yhdistävät joessa olevia saaria mantereeseen.
Riippusillat yhdistävät joessa olevia saaria mantereeseen. Sillalta jokeen sukeltaminen on kylän lasten kesäinen harrastus.
Jyskyjärveläiset ovat kuuluisia veneenrakennustaidoistaan.
Jyskyjärven kauneus perustuu hyvin hoidettuihin pihoihin ja puutarhoihin. Puutarhojen äiti on Alexandra Dobrinina, joka oli lähetetty kylään lääkäriksi 1930-luvulla Leningradista. Varattomasta aatelisperheestä lähtöisin ollut Dobrinina oli palvellut ensimmäisessä maailmansodassa lääkärin apulaisena, saanut jonkin verran lääketieteellistä koulutusta. Ehkäpä sen verran kuin felšerit, joita Venäjän kylien terveysasemien hoitajat nykyisinkin ovat.
Dobrinina oli topakka nainen, jonka pestin piti alun perin kestää pari kolme vuotta tässä kaukaisessa kylässä. Dobrinina huomasi ihmisten huonon terveydellisen tilanteen, huonot hampaat, puutteellisen hygienian, likaiset vaatteet ja tavan pestä astioita harvoin.
Dobrinina ryhtyi ihmisten hoitajaksi ja valistajaksi. Metsätöiden johtaja määrättiin rakentamaan sairaala ja raivaamaan sen ympärille pelto ja puutarha.
Dobrinina kiersi talosta taloon, saattoi tulla ilmoittamatta ja olla vihainenkin, jos ei ollut näkemäänsä tyytyväinen. Määräsi vaatteet pestäväksi ja vuodevaatteet vaihdettavaksi kerran viikossa. Lusikat oli laitettava pystyyn pesun jälkeen, jotta kuivuisivat kunnolla. Taloihin piti rakentaa suuremmat ikkunat, jotta sisälle saataisiin enemmän valoa. Vain perunaa ja ruista sisältävää ruokavaliota piti laajentaa, piti perustaa pieniä viljelmiä pihoihin. Kyläläiset oppivat kasvattamaan porkkanoita ja punajuuria ja laittamaan ruokaa, josta sai vitamiineja.
Lomalla Leningradissa käydessään Dobrinina osti marjapensaiden taimia, pihoihin istutettiin viinimarjapensaita ja irgaa, marjatuomipihlajan sukuista, erittäin terveellisiä marjoja tuottavaa kasvia sekä omenapuita. Mantsuriasta sanottiin sen olevan kotoisin.
Sairaalan potilaat saivat työterapiaa. Heti kun pahin tautivaihe oli ohi, pantiin heidät puutarhatöihin.
”He antoivat henkensä maamme vapauden ja itsenäisyyden puolesta”. Kalmismaalla muistetaan sodassa menehtyneitä.
Tuli toinen maailmansota, Alexandra Dobrinina otettiin taas lääkärin töille. Sodan päätyttyä hän palasi Jyskyjärvelle, johon oli kovasti kiintynyt.
Kyläläiset arvostivat Dobrininaa, hänen mukaansa on nimetty yksi kylän kaduista ja hänen muistokseen on pystytetty patsas.
Asuimme Urbanovičien perheessä. Talon isäntä Antti kertoi, että äitinsä ja anoppinsa muistivat Alexandraa kovin lämpimästi.
Antin isä Vladimir oli lähtöisin Valko-Venäjältä, josta hän halusi pois. Vuonna 1953 hän osti Leningradista lipun niin pitkälle kuin rahat riittivät ja päätyi Kemiin. Sieltä hänen määrättiin Jyskyjärvelle, jonne matkattiin autokyydissä Kepalle saakka. Siitä eteenpäin oli käveltävä, samaan suuntaan menossa ollut postiauto ei ottanut kyytiin, koska sillä oli lastinaan rahaa.
Vladimir päätyi uittotöihin, joista maksettiin hyvin. Alueella oli aloitettu hakkuut sotien jälkeen, puutavara myytiin Englantiin, työtä riitti.
Hän oppi nopeasti karjalan kielen, ainoa venäläinen kun oli työporukassa, jossa muut puhuivat karjalaa. Karjalaisuudesta tuli niin tärkeä asia, että myöhemmin hän vaati, että passissa mainitaan hänen kansallisuudekseen ”karjalainen”.
Vladimir löysi puolisokseen karjalaisen Zinan ja sai hänen kanssaan kolme poikaa. Kouluun 1960-luvulla mennessään Antti ei osannut lainkaan venäjää, niin oli Jyskyjärvi silloin vielä karjalainen. Asukkaitakin oli 1 500 ja koululaisia noin 600. Nyt eläjien määrä on laskenut ja heitä on enää jäljellä nelisensataa.
Koulun yhdeksänneltä luokalta Antti löysi Katjan, jonka kanssa edelleen elelee Tsirkka-Kemijoen rannalla olevassa talossa.
Jyskyjärven asukkaita oli vallankumouksen jälkeen kohdannut ikävä tapaus, jonka Antti on kuullut Taito Maliselta, tunnetulta venemestarilta. Tsaarilta oli riistetty valta, elettiin ”vallattomuuden aikaa”, Karjalassa ei ollut vielä neuvostohallintoa. Oli pula ruoasta, eräälläkään perheellä ei ollut edes siemenviljaa. Eikä ollut ketään keneltä lainata.
Niin lähtivät isä ja poika jalan tallaamaan pitkin polkuja kohti Uhtuaa, halki pienten kylien. Kuljettiin Päiväjärven, Mämmijärven, Kuittaan, Guban ja Pozhan kautta. Saavuttiin Haikolaan, josta ei ollut pitkä matka Kemiin johtavalle tielle, jota pitkin pääsi Uhtualle.
Isää ja poikaa ei alkanut kuulua takaisin, lähdettiin etsimään. Eivät olleet Mämmijärvellä, eivät Gubassa, jossa sentään tiedettiin ohi kulkeneen ja takaisin tulleen, kantaen kassillista siemeniä. Mentiin Haikolaan, palattiin Mämmijärvelle. Siellä juuri eräs muori saapui rantaan, oli kalasta tulossa. Autettiin häntä vetämään vene maihin, kysyttiin kulkijoita. Muori tiesi, olivat yöpyneet kylässä asuvan vanhan miehen luona.
Mentiin ukon luokse, tämä kielsi ensin mitään nähneensä. Vaan lopulta myönsi, että oli kulkijat yöllä siemenviljan vuoksi tappanut, kirveellä hengiltä humauttanut.
Syntyi ongelma, mitä tehdä tappajalle, kun ei ollut levottomien aikojen vuoksi minkäänlaista virkakoneistoa. Päätettiin viedä ukko seudulla oleskelevien englantilaisten interventtien huomaan. Kuultuaan tarinan nämä päättivät viedä ukon nurkan taakse. Ampuivat hänet siihen paikkaan, noin vain.
Värikkäät muovikukat peittävät lukuisat hautakummut. Kalmismaalla lepäävät sulassa sovussa ortodoksit, ateistit ja kommunistisen puolueen jäsenet.
Vasta meidän aikanamme selvisi, että interventit, Englannin armeijaa palvelleet, olivatkin olleet kansallisuudeltaan suomalaisia, Arkangelista alueelle saapuneita palkkasotilaita (kyseessä lienee ollut karjalaiset, ei suomalaiset), jotka ”laittomasti olivat sotineet Englannin puolella”.
Iivo Kaukoniemi oli Vienan asioista kiinnostunut heimoaktiivi, yksi Wienan Karjalaisten Liiton perustajajäsenistä. On mahdollista, että joku kuusamolainen oli katsonut Iivon aktiivista heimotoimintaa pahalla ja vihjannut Iivon “vaarallisuudesta” tsaarin virkamiehille. Maailmansodan puhjettua hänet määrättiin kesäkuussa 1916 Länsi-Ukrainan rintamalle. Iivohan oli edelleen vaimonsa Annan lailla Venäjän kansalainen ja siten asevelvollinen.
Kerrotaan, että määräys lähdöstä tuli Iivolle hänen ollessaan kylillä asioilla, eikä hän ilmeisesti saanut käydä edes kotonaan. Tieto järkytti tyttärensä Annan luona atimoissa olleen, perheen pieni vauva sylissään keinutuolissa istuneen Jevdokia Dorofejeffin, joka sai sairauskohtauksen ja keinutuoli kaatui. Pieni lapsi pelastettiin hänen altaan mutta Jevdokia menehtyi kohtauksen aiheuttamiin seurauksiin myöhemmin syyskuussa samana vuonna.
Iivon toimista Länsi-Ukrainan rintamalla ei ole tietoa. Ehkä hänellä oli onni matkassaan, sillä kerrotaan, että hän olisi komennuspaikalle saavuttuaan sairastunut punatautiin eikä sen vuoksi olisi joutunut taisteluihin.
Iivo Kaukoniemi lähetti kortin Jyskyjärveltä vaimolleen Annalle Kuusamoon. Seuraan oli liittynyt ”monta hauskaa poikaa”.
Kotiin Kuusamoon Iivo Kaukoniemi kuitenkin palasi, kasvattamaan perhettä, vaalimaan heimoaatetta ja kauppiaaksi. Vuonna 1918 hän yhdessä Paavo Ahavan kanssa kierteli Pohjois-Vienassa ja puhui Karjalan Suomeen liittymisen puolesta. Walleniuksen komennuskunnassa Iivolla oli hieno titteli, neuvotteleva virkamies eli ”diplomaatti”. Itä-Karjalan kansannousun aikaan 1921–1922 Iivo Kaukoniemi osallistui Vienan Rykmentin huoltoon toimiessaan Karjalan hallituksen määräyksestä Kuusamon etappimiehenä.
Sittemmin Iivo Kaukoniemi jatkoi yhteiskunnallisena vaikuttajana Kuusamossa. Hän toimi kansakoulun ja kansanopiston johtokunnissa, suojeluskunnan esikunnassa ja paikallisessa Karjalakerhossa.
Iivo Kaukoniemi kuoli maaliskuussa 1937.
__________________
Teksti: Eeva-Kaisa Linna
Kuvat: Tapani Kaukoniemi
Juttusarja päättyy tähän. Lähetä palautteesi tästä jutusta: paatoimittaja@karjalanheimo.fi
Lisätietoja matkasta
- Arkangelilaisen vitsin mukaan kesä siellä on lyhyt mutta vähäluminen. Me tulimme kaupunkiin mitä hienoimpaan kesään, aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta koko oleskelumme ajan.
- Arkangelista lensimme Solovetskin luostarisaarelle, sillä laivaliikennettä ei ollut tarjolla, kuten isoisän aikaan runsaat sata vuotta sitten. Solovetskista matkasimme laivalla Kemiin ja sieltä autolla Jyskyjärvelle.
- Matkamme aiemmista vaiheista kerrotaan juttusarjan edellisissä osissa, jotka on julkaistu lauantaisin keväällä 2023.
- Matkaa tekivät Tapani Kaukoniemi, joka otti kuvat sekä Jaana Fedotoff, Ulla Kaukoniemi ja Eeva-Kaisa Linna, joka kirjoitti jutun.
Hyödyllisiä linkkejä
- Artikkeli on julkaistu Karjalan Heimon numerossa 11–12/2019
- Raija-Liisa Mäkelän kirja Solovetskin luostari – Venäjän historian peili (KSS 2023) on saatavilla Karjalan Sivistysseuran kirjakaupasta
- Karjalan Heimon irtonumeroita voit hankkia Karjalan Sivistysseuran verkkokaupasta
- Karjalan Heimon digitaaliset näköislehdet alkaen numerosta 9-10/2021 ovat saatavilla Lehtiluukku.fi-palvelussa
- Karjalan Heimo on Karjalan Sivistysseuran jäsenlehti. Voit hakea jäseneksi tai tilata lehden ilman jäsenyyttä tästä linkistä
