Artikkelit

Naista esittävä taideteos

“Kalevalua” joga päiviä vuvven aloh

Kirjoittanut: Toimitus
Julkaistu: 9.12.2021
Asiasanat: kulttuuri

Olen loppenuh oman projektan “Kalevala joga päiviä”. Luvin vuvven aloh kai kiännetyt livvikse “Kalevalan” 50 runuo. Sain äijän viizahuttu, uuzii mielii. Se on ilmanigäine stolal piettävy kniigu.

Kui algavui neče projektu. Lönnrotan “Kalevalan” tekstanke ven’an kielel minuu monii kerdoi puutui ruadua kaunisliteratuuran opastajannu pitkän ruadoijän aloh. Ga ainos oli himo lugie se omal
livvin kielel. Sit konzu kuulin, ku Zinaida Timofejevna Dubinina ottihes kiändämah sidä livvikse, rubein toivottamah luvendua vie enämbäl. Tuli aigu, konzu voitandas mittuoslienne kilvas minule käzih puutui neče mustu kniigaine. Erähät ozat kerras sain ottua pättäväkse urokoile dai pidoloih, ga oli himo lugie kai tekstu kiirehettäh, vähäzin, joga päiviä sellittiä se eriluaduzen formuatan mugah.

Sen formuatan sain, konzu Irina Rinkevič kahten-kolmen talviehtän aloh kirjutteli omale internet-sivule päivän ottosanoi ven’ankielizes “Kalevalaspäi”. Silloi tuli mieli: muga voisgi livvikse, ga joga päiviä. Yhtelläh eläkkehele lähtiettyygi, konzu liženi välliä aigua, en ruohtinuh kerras todevuttua omii mielii. Varain, a ku en rubie ehtimäh, ei tävvy keständiä, tieduo, neruo. Vai konzu Alavozen taigin -teatrustuudien johtai Ol’ga Limarenko käski azuo käzikirjutuksen “Kalevalan” kuduangi ozan mugah, otimmos lugemah. Dai silkeskie “hyppäi” enzimäzen runon rivilöispäi päivän ottosana:

“Harvah olemmo myö yhtes,
Suammo nähtä toine tostu
Nämil raukoil rajazil,
Pohjan mualoil poloizil.”

Sil enzikerral sellitys oli lyhyt, kuvitoi, ga yksisama löydyi lugijua, kaččojua da kiittäjiä.

Minä ellendin: tämä pädöy ei vai minule yhtele. “Kalevala” on ilmanigäine stolal piettävy kniigu. Sit julgenin da jatkoin oman “Kalevala” joga päiviä -projektan ielleh. Vastevai sen lopin, sellitin jälgimäzen 50. runon.

“Kalevala” pädöy eläjes

Mieldy da sellitysty, tiettäväine, on äijy – tävven vuvven ruavot! Valličin täh kirjutukseh kuda-midä alalleh pädeviä elaigah nähte.

Kezäkuus luvin 40 runuo, kus Väinämöizen veneh puutui karjan havvin piäle da nikespäi omis dovarišois mies ei voinnuh suaha abuu. Sit rubei nenga kiroilemahes:

“Eule teis ni puoldu miesty,
Ei ni kolmandestu rodei!
Konzu rodieu hädä moine,
Konzu pidäy miehen mieldy,
Sit on teijän mieli muijal,
Toiziel teijän toimet ollah!”

Moizet abiet sanat himoitti, onnuako sanuo silloi meil kaikil, eläjil Anuksen da Priäžän piirilöis, kus kiehuttih meččien tulipalot, a valdivot huaroteltih käzii: sammutandukonehtu ei tävvy, meččyruadajien štuatat pienendettih jo kymmene vuottu tagaperin, volont’ourat, tahtotanneh, anna tullah, vai omil mašinoil da omien labjoinke. Toven sanoi “Kalevalan” piähengi: ei ole miehii, konzu hädä tulou.

Vie himoittas sanuo hyvih sanoih nähte, kudamii puaksuh emmo kehtua sanuo toine toizele, ihaškoittua da viluškoittua sydämii. Kaheksandestostu runos Ilmarine Annikan kyzyndäh azuu hänele uvvet čomendukset, uskaldau luadie kai, midä tahtou da vie ližäkse ristan, gu tyttö sanonou hyväl sanal, a gu puuttunou kuulta paha sana, sit tagoju vastuau nenga:

“Endizetgi kai murendan,
Otan piäl da tungen tuleh.”

Moine hindu oli ennevahnas hyväl sanal! Kaikis enimäl pidäs sanuo net vahnoil, a nygöi kaikile ‒ jogahistu voibi kaimata, unohtua, olla kodvan vastuamattah ‒ sit jälles žiälöijä da tuskata, konzu roih myöhä, sanondan voindu häviey. “Kalevala” opastau elämäh sobuh, oigieh, tarkah.

Kazvatandan jygiet tilat Lönnrotan ”Kalevalas”

Lönnrotan “Kalevalua” lugijes voibi suaja äijy viizahuttu da tiijustua äijy mieldykiinittäjiä. Valličin täh kirjutukseh kuda-midä kazvatandah da ičenkazvatandah nähte.

Kaiken ijän ruadanuh školas minä en voi mennä siiriči keskiigäzien lapsien ongelmis, kudamis ei äijäl suvaija paista sentäh, gu viärät ollah puaksuh vahnembat, äbäzöiččijät, suvaiččijat, ga yksisama viärät, gu ei voija ellendiä omii kazvajii lapsii. Minun mieles “Kalevalas” on kolme jygiedy ozua: brihaččuloin Lemminkäizen da Kullervon da neičykän, kuduadu kozičči Pohjolas Ilmarine.

“Jygiet” brihaččuloin da heijän muamoloin ozat

Lemminkäine on muaman kazvatettu poigu, a kai meijän karjalazis tansilois nägyy, kui vähäzel brihat nostettih neniä tyttölöin ies. Muga pienete minunke yhtes kluasas opastui kymmenevuodine Gen’oi abiel iänel sanoi: “Tyttölöihäi pidäy kielastua da muanittua”, konzu vahnembat händy čakattih, gu työndi viluh kylyh vahnemban sizären-studentan linnaspäi tulluon podružkanke. Mugai Ahti – ei kehtua kuunnelta muaman viizahii opastandoi da nevvoloi ihan vai sentäh, gu ei tahto alistuo naizele. Lemminkäizen muamah on tiedoiniekku, kudai maltau nähtä tuliedu aigua, tiedäy, mittuzih bekettilöih voibi puuttuo ainavo poigu, oppiu ilmoittua ennepäi, varaittua. Ga vastah Ahti tabavuu da ylen kovasti, jyrkäh muamale vastuau:

“Arbailtahes unii akat,
Niidy yöllizii nägylöi!<…>
Sanoi leido Lemminkäine:
“Oh, jo muamo kandajaine!
Gu ollus naizet nagrettu,
Libo riäzitetty tytöt,
Iče nagrazin kai naizet,
Niärittäzin tyttölöi,
Nagrazin sadagi naistu,
Tuhat muudu sille piäle.”

A sit ainos puuttuu pahoih bekettilöih, kudamis muamal pidäy alalleh händy piästiä. A kaččokkua vai, mi on nygözel aijal vajuadu perehty: kusgo vahnembat erottih, kusgo muamo ei tahto mennä yhteh da kunnivoija pahua ukkuo. A enimytteh nygöi mužikoil pidäy ajella ruadamah loittozih kohtih “vahtale”, kus suajah den’gua perehile. Mužikata lastu kazvattua on jygei, karjalan sananpolvi mugahäi sanou: “Muaman viččy villaine, tuatan sana raudaine”.

Kullervo rodivui eriluaduzennu, kirkieh kazvajannu brihaččuzennu, ga pereh kerras omien tavoin mugah kiändyi hänespäi – eigo gor’ua suvaittu, eigo opastettu, eigo nevvottu nimil, vai kirottih:

“Ei täs rodei ruadajua.
Työndänen hos mittuoh ruadoh,
Joga kohtan pahoi rikkou.”

Brihačču-rukku kaikkeh luaduh ahkeroičči putilleh luadie annetut ruavot, ga sentäh net mendih vie pahembi: kalat verkolois ottajes mäčkyttäy, verkot revittäy, sit händy työtäh elämäh muijale.

Nygöigi on lapsii, kudamii ajetah iäres muuzikku-, sportuškolis da kezäluageriloispäi, kus heijän ponnistuksis on vaiku pahuttu.

Väinämöine 36. runon lopul, rounoku nygyaigazile vahnembile, opastajile, treneroile da kazvattajile sanou:

“Älä sinä, rahvas tulii,
Älä anna omii lapsii
Toizil kazvattavakse,
Pahale kačottavakse!”

Mollei brihačut, konzu tiijustetah muamoloin kuolendah nähte, itkietäh da kirotah iččie, gu ei oldu oigeimugazinnu, ei sanottu aijoilleh hyvii sanoi omile kandajile. Tämä tavalline kaunis adjektiivu “kandajaine” merkiččöy ei vai muaman lapsen kannandua vačas yheksä kuudu, ga kaiken ijän olendua tuvennu lapsele, abuu joga ijäs, joga aijal kuččumattahgi.

Alevuttua muamoloi voibi sil, gu ollah toiči pienet ilot jygies kazvatandumatkas. Moine on ozutettu “Kalevalan” 15. runos:

“Muga liedo Lemminkäine
Terväh lähti omah kodih
Oman muaman kere yhtes,
Valduvahnembanke rinnal.”

Täs on ozutettu muaman urhotego. Yhtyssana voibi sellitiä nenga: urho + tego, ‒ urhon luadijes pidäy kodvu lekkuo, ruadua. Se on ylen jygei jogapäiväine ruado pikkarazien tuloksienke. Muga toiči opastajat, konzu nähtäh Jälgimäzen soiton pruazniekas erästy näbiedy kukat käis opastujua, kuduanke pidi äijy midä telmiä yheksän libo viijen vuvven aloh, sanotah: “Emmo sudre opastannuh, tämän hetken täh maksau eliä!”

Tyttölöin kazvatandu

Tyttözen oza on enämbäl peitolline. Parahii ruadajii, čopakkoloi emändii, suvaiččii akku, hyväsanaine – mikse hänel pidi panna kivi armoittomale brihale leibäh? Kuspäi tuli moine vihažus? Konzu häi enzi kerran tulou Ilmarizen kodih, kai tagojan pereh vastuau andilastu mielihyväl, vai pieni lapsi lattielpäi rubieu niärittämäh, mikse velli yhtyi nengozen mustanke:

“Avoi, veikki, kenen toit?
Tervaskannon kaunehus,
Tervupuččii piduhus,
Kerinkannan korgevus <…>
Saitgo suolpäi mustan varoin,
Harakan aijalpäi koppait,
Pellol pöllätyksen otit,
Kyndömualpäi mustan linnun?”

Vikse vai lapsel nägyy se mustu syväin Pohjolas kazvatetun neidizen, toinah sen perehen vihat luajittih syväin mustakse? Tyttölapsii suvaija da ämmättiä pidäy vie enämbäl.

Minun mielet tovestau Tamara Jufan kuva, kuduan näin Kalevalan muailmu -ozuttelus Petroskoin taidomuzeis. Sie kuulužu taidoilii, “Kalevalan” tiedäi, piirusti Pohjolan andilazen puolelleh valgiennu, puolelleh mustannu, da vie eriluaduzis kohtis.

Lapsien kazvatandu ei ole kebjei ruado. Lapsien syväin on monimutkalline, muuttuju, täyzi ei vai yhty iluo – tuskua, kaikenjyttysty tunduo. “Kalevala” opastau olemah tarkembannu lapsih, ellendämäh da suvaimah heidy: kui kazvatammo – moizekse kazvetahgi. Kui sanotah karjalazet: “Kuuzeh juablokkua ei kazva”.

Potakoičen kaikkii lugemah omal kielel tädä kniigua.

Parahat passibot Zinaida Timofejevnal suures ruavos, löydämizis, mielis, kuvis, kaunehis muamankielen sanois!

Teksti: Valentina Libertsova, 8.12.2021
Foto: Margarita Jufan ”Andilas”

Lue nämäkin:

Suurustu suuh, mieldy piäh

Suurustu suuh, mieldy piäh

Kohtuine naine täytty vägie vuotti, konzu lapsi syndyy. Synnytykseh varustuttih jo ennepäi, sihgi niškoi rahvahan keskes oldih tietyt omaluaduzet tavat. Nämmii taboi tiettih da novvettih enimyten akat: enzimäzikse n’ababuabo da suguh kuulujat naizet da susiedat....

Peša Ruočin paginoi: A, kuulehai sinä, neičykkäne

Peša Ruočin paginoi: A, kuulehai sinä, neičykkäne

Ku myö, karjalazet, jouvvuimmo lähtemäh evakkoh, saimmo nähtä monenluadustu vastahottamistu. Vastahottajis oza oli hyvii ihmizii, oza vähembän hyvii. (Pahoi ihmizii taki Suomes ei ni ole.) Vai oldihbo vastahottajat kedä täh, myö panimmo merkil, što meidy ei ni oldu...

Mikä on Uutisčuppu?

Uutisčuppu – Uudisčuppu on Karjalan Sivistysseuran uusi ajankohtaiskanava. Julkaisemme tällä sivustolla kiinnostavia uutisia ja tietoa tulevista tapahtumista.

Tilaa uutisviesti

Tilaa sähköpostiisi ilmoitukset uusista artikkeleista.