“Arkiston kätköistä” -blogisarjan päättää Iivo Härköstä käsittelevä kirjoitus. Monitoimija Härkönen ehti värikkään elämänsä aikana toimia niin kansanvalistuksen, kirjallisuuden kuin järjestöjen parissa. Hän myös sotkeutui kieliriitaan ja aiheutti useammankin “myrskyn vesilasissa”.

Kesä 2023 on vierähtänyt loppuun, ja niin on tullut viimeisen ”Arkiston kätköistä” -blogitekstin aika. Kuluneen kesän aikana on sukellettu erilaisiin valokuviin ja niiden taakse kätkeytyviin tarinoihin. Joistakin tapahtumista ja henkilöistä löytyy runsaasti valokuvia, mikä kertoo niiden historiallisesta merkityksestä. Varsinkin rivissä seisovat tai valokuvaamossa poseeraavat miehet yliedustuvat aineistoissa. Tämä kuvastaa hyvin sitä, mitä on haluttu ikuistaa ja säilyttää. Paljon jää siis tuntemattomaksi ja vieraaksi, kun ihmisistä tai olosuhteista ei löydy minkäänlaisia aineistoja.

Tyyppiesimerkki arkistovalokuvissa ”yliedustuvasta” henkilöstä voisi olla Iivo Härkönen (1882–1941). Lähes jokaisella karjalaisuutta tuntevalla lienee jonkinlainen käsitys hänestä, eikä suotta. Härköstä ei ole lainkaan syytä vähätellä: hän oli suistamolaissyntyinen opettaja, kirjailija, toimittaja ja järjestöaktiivi, siis todellinen tarmonpesä, joka ehti mennä ja tehdä, missä ikinä vaikuttikin. Hänen elämänsä eri vaiheita on vaikea käsitellä vain yhdestä näkökulmasta, sillä niin opettajuus, kirjalliset työt kuin järjestötoiminta läpäisevät toinen toisiaan.

Valokuvien pohjalta johtui ajatus perehtyä Iivoon tarkemmin erityisesti siltä kannalta, minkälaisia muita aineistoja hänestä löytyy. Hänestä on jäänyt jälkiä mm. kirjoihin ja sanomalehtiin. Iivon vaiheita pystyy jäljittämään esimerkiksi Kansalliskirjaston Digi-palvelun avulla, josta pääsee tutkimaan käytännössä kaikkia Suomessa ilmestyneitä painotuotteita. Iivosta mainitsevat painatteet ovat vain murto-osa kaikesta siitä materiaalista, mitä Digistä voi löytää. Niitäkin on kuitenkin jo sen verran, ettei jokaista ehdi lyhyessä ajassa käydä sen tarkemmin läpi. Siksi keskitynkin tässä tekstissä 1900-luvun ensimmäiseen vuosikymmeneen, jonka aikaiset maininnat keskittyvät lähinnä Iivon julkaisutoimintaan. Myös muutama “myrsky vesilasissa” löytyy.

Kansanvalistajan haastava alkutaival

Iivon ura kansanvalistuksen parissa alkoi jo vuosina 1898–1899, jolloin hän opiskeli kiertokouluseminaarissa opettajaksi. Kirjallisen toimintansa hän aloitti vähitellen opettajauransa ohella, ja erityisesti vuodesta 1901 alkaen sanomalehtien sivuilta löytyy erilaisia merkintöjä hänen tuotannostaan. Iivon ensimmäinen ”virallinen” kirjallinen julkaisu oli “laulunsekainen huvinäytelmä” Lemmennosto vuodelta 1904. Samana vuonna ilmestyi myös ensimmäinen runokokoelma Rajamailla, jonka yksittäisiä runoja oli painettu lehtiin jo aiemmin. Molemmat teokset viittaavat nimienkin perusteella Iivon rajakarjalaisiin juuriin. Iivon taipumus runouteen ja sen kautta laajemmin kirjallisuuteen ei sinänsä ole ihme, olivathan hänen isovanhempansa runonlaulajia, Iivana ja Pelagia Härkönen. Iivo ehti perustaa Suistamolle nuorisoseuran vuonna 1900, joten myös järjestömaailma alkoi ottaa sijaa hänen elämässään.

Vuonna 1902 Iivo jatkoi opintojaan Sortavalan seminaarissa, tarkoituksena valmistua kansakouluopettajaksi. Mutkia sattui kuitenkin matkaan – hänet erotettiin seminaarista poliittisista syistä vuonna 1904. Laatokka-lehdessä oltiin julkaisemassa kirjoitus, jonka katsottiin loukkaavan vallanpitäjiä. Lehteä ei rangaistu, mutta kirjoituksen tekijää kylläkin. Ilmianto osui Iivoon, joka tiedettiin venäläistämistoimien vastustajaksi. Kouluhallitus painosti Iivoa eroamaan vapaaehtoisesti seminaarista, mutta syyttömänä hän ei siihen suostunut. Tieto niskoittelevasta opiskelijasta kantautui kuulemma itsensä kenraalikuvernööri Bobrikovin korviin, ja niin helmikuussa 1904 Härkösen poika erotettiin seminaarista toistaiseksi.

Nuorsuomalaisuus paistaa läpi

Erotuksestaan huolimatta Iivo ei kuitenkaan jäänyt toimettomaksi, vaan siirtyi lehtimiehen uralle. Ensiksi hän suuntasi Joensuussa toimivan Pohjois-Karjala-lehden toimitukseen, jonka jälkeen jatkoi toimitussihteerinä porvoolaisessa Uusimaassa. Lehti oli poliittiselta linjaukseltaan suomettarelainen, siis vanhasuomalainen. Nuorsuomalainen Iivo irtisanoutui lehden poliittisista näkemyksistä julkisesti Helsingin Sanomien palstalla:

“Esiintulleesta syystä pyydän täten huomauttaa, että vaikka kuulunkin toistaiseksi Uusimaa-lehden toimitukseen, en kuitenkaan seiso sen poliittisten kirjotusten kannalla; teen lehdessä ainoastaan sellaista työtä, joka ei koske puolueseikkoihin.” (HS 12.3.1905)

Maaliskuun 1905 lopussa Iivo erosi lehden toimituksesta, kuten tietää kertoa nimimerkki Urpo saman vuoden toukokuussa Helsingin Sanomissa. Nimimerkin takana on täytynyt olla joku sisäpiiriläinen, koska kirjoituksessaan Urpo valaisee seikkaperäisesti nimenomaan poliittisten syiden olleen lopputilin taustalla. Iivo ei ilmeisesti ollut tiennyt lehden poliittisesta kannasta ennen työnsä alkua, vaan oli luullut Uusimaan olevan nuorsuomalainen lehti. Koska toimitussihteerin ei tarvinnut kirjoittaa lehden poliittisia näkemyksiä suitsuttavaa sisältöä, Iivo teki päätöksen pysyä virassaan:

“Jäädessään päätti hän olla vain koneenkaltaisena jäsenenä toimituksessa ja tehdä tehtävänsä [– –]. Mutta aikaa myöten hän huomasi olonsa käyvän kovin tukalaksi ja kun hän sitäpaitsi otaksui Uusimaan johtokunnan ei olevan äärimmäisyyksiin menevän kannassaan, teki hän huomautuksen lehden kannasta y. m. syistä, jotka vaikeuttivat hänen työskentelyään sanotun lehden toimituksessa.” (HS 21.5.1905)

Iivo ehti työskennellä Uusimaassa noin kahdeksan kuukautta, elokuusta 1904 maaliskuuhun 1905. Hänen seuraajakseen palkattiin ylioppilas Kullervo Manner, joka sittemmin tuli tunnetuksi sosiaalidemokraattien kansanedustajana ja yhtenä SKP:n perustajista. Puolueiden väliset railot näkyivät 1900-luvun alussa varsin selvästi sanomalehtikentällä, sillä useimmiten sanomalehdet tunnustivat jonkin puolueen näkemyksiä. Ei siis ihme, että Iivon työskentely Uusimaassa oli vain hetkellistä.

Juhlarunojen taituri

Seuraava vuosi 1906 oli myös vauhdikasta aikaa. Iivo sai vihdoin suorittaa opintonsa Sortavalan seminaarissa loppuun, ja heinäkuussa hänet valittiin opettajaksi Salmin Manssilaan, jossa hän joutui jälleen todistamaan karjalaisiin kohdistuvia venäläistämistoimia. Elokuussa Tampereella pidettiin Vienan Karjalaisten Liiton (VKL) perustamiskokous, jossa Iivo oli mukana. Hän toimi alusta alkaen liiton (myöhemmin Karjalan Sivistysseuran) sihteerinä melkein kuolemaansa saakka, eikä hänen aunuslaisia juuriaan pidetty ongelmana, vaikka aluksi liiton toiminta käsitti vain Vienan Karjalan. Myöhemmin seura rupesi toimimaan koko Karjalan asian edistämiseksi.

Vuosien varrella Iivo sepitti lukuisia juhlarunoja, joiden esittäjänä oli milloin hän itse tai joku muu. Esimerkiksi kesäkuussa 1906 Sortavalassa järjestettiin yleinen laulu-, soitto- ja urheilujuhla, jossa näyttelijätär Ida Aalberg lausui Iivon runon Karjalan virsi. Kiinnostavaa on, että Iivon oma karjalainen herääminen oli tapahtunut samaisilla juhlilla 10 vuotta aiemmin, eikä aatteen palo ollut kadonnut mihinkään.

Iivon juhlarunot olivat, toki tilaisuudesta riippuen, yleensä voimakkaan suomalaismielisiä, eivätkä ne aina herättäneet pelkästään ihastusta. Lokakuussa 1906 Porvoon suomalaisen seuran 10-vuotisjuhlassa lausuttiin runo Rajalaulu, joka otti kärkkäästi kantaa ruotsin kielen asemaan Suomessa.

“Suonut ei luoja Suomelle tuota
Vieraita merkkejä, vieraita tulia,
vierahan tahtohon taipumista,
vierahan jalkoihin vaipumista,
vierasta kieltä ja vierasta mieltä –
[– –] uneksin uutta mä maanraja-aitaa,
joka vain kansan-karttoja noutais,
jättäis ei yhtä yhdelle puolen,
toista ei tekisi orjaksi toisen,
yks olis puoli ja yks olis mieli,
yksipä yhteinen kansankieli!”

(Ote Rajalaulusta, Uusmaalainen 22.10.1906)

Suomettarelainen Uusimaa ryhtyi nyt mielellään puolustamaan entistä työntekijäänsä, kun nuorruotsalainen Borgåbladet suhtautui runoon kielteisesti, todeten sen henkivän katkeruutta ruotsin kieltä kohtaan. Uusimaa totesi, että ruotsin kielen vierautta suomalaiselle “ei voi kukaan kieltää ja että täällä suomalaisten oikeutettuja pyrintöjä on kynsin hampain ruotsalaisella taholla vastustettu, tuo kaikki on totta, ja sitä on tuo runo ja tuo kertomus vain sanonutkin.” (Uusimaa 26.10.1906)

Tunteet kävivät kuumina yhteiskunnallisessa keskustelussa monestakin syystä. Samalla, kun panslavismi ja venäläistäminen ahdistivat keisarikunnan pieniä kansoja, kansallinen herääminen Suomessa oli jo hyvässä vauhdissa. Kieliriita puhutti koulutuksessa ja hallinnossa, työoloihin vaadittiin muutosta lakkoilulla. Nämä seikat vaikuttivat myös karjalaisiin niin suuriruhtinaskunnassa kuin keisarikunnan puolella.

Karjalaisuuden agitaattorina

Vuoden 1907 alusta alkaen Iivo työskenteli sortavalalaisen Laatokan toimituksessa. Hän kiersi myös VKL:n nimissä ympäri Suomea pitämässä esitelmiä rajantakaisten vienankarjalaisten tilanteesta. Esitelmiä oli mm. Tampereella, Jyväskylässä, Raumalla ja Kajaanissa vain muutaman kuukauden sisään. Osa esitelmistä peruttiin, sillä yleisöä oli liian vähän. Joillain paikkakunnilla väkeä taas riitti, ja ”agitaation” tuloksiakin nähtiin: vienankarjalaisten asia sai näkyvyyttä, ja VKL keräsi uusia kannattajajäseniä. Lisäksi Iivo sanataiturointeineen keräsi kehuja – hänen puheitaan kuvailtiin mm. lennokkaiksi, runollisiksi, lämpimiksi ja kaunismuotoisiksi. Ei ole vaikea kuvitella, että tuohon aikaan karjalaiset ja heidän tilanteensa olivat suomalaisille varsin vieraita. Tieto kulki hitaasti, ja sanomalehdet, esitelmät ja kokoukset olivat tärkeitä uutisväyliä. Epäilemättä tällaiselle työlle on edelleen tarvetta.

Takaiskujakin tuli karjalaisten asian suhteen. VKL halusi julkaista Karjalaisten pakinoita -sanomalehteä Iivo päätoimittajanaan, mutta toimilupa viipyi. Syynä oli ilmeisimmin se, etteivät venäläiset viranomaiset pitäneet liiton tavoitteesta sivistää ja herättää rajan takana asuvaa kansaa. Lehden julkaisuoikeuden viipyminen ja lopulta epääminen herättivät suomalaisessa sanomalehdistössä keskustelua sananvapaudesta, joka oli kokenut kolauksia venäläistämiskausien myötä. Sanomalehdeltä evätyt luvat eivät olleet ainoa vaikeus, joka liittoa kohtasi: rajan toiselle puolelle perustetut lukutuvat ja koulut lakkautettiin, joitakin valistustyöhön osallistuneita pidätettiin ja VKL:n toimijoita kiellettiin oleskelemasta Vienan Karjalassa.

Isompi myrsky vesilasissa

Opettajan- ja toimittajantyönsä ohella Iivo jatkoi kirjoittamista ja sekaantui kieliriitaan uudestaan loppuvuodesta 1908. Nuorsuomalaiset järjestivät marraskuussa arpajaiset, joiden tarkoituksena oli kerätä puolueen toiminnalle varoja. Iivon kirjoittama juhlaruno, Suomalaisen sydämestä, ei kuitenkaan ollut herättänyt niin suurta ihastusta yleisössä kuin Suomalaisessa kansassa (23.11.1908) annettiin aluksi ymmärtää. Tällä kertaa juhlarunosta nousi todellinen “myrsky vesilasissa”, jota puitiin viikkokausia sanomalehtien sivuilla. Kuten Rajalaulu, myös Suomalaisen sydämestä piikittelee ruotsin kieltä kohtaan:

“– Noin on kurja, kuulkaa, kohtalonne:
Kantaa kamarallaan Suomen manner
monta muukalaista kaupunkia:
itse kaupunkien kaunis pääkin,
Suomen liikkeen ja kaupan keskus,
kokoaja Suomen sydänvoimain:
tunne, tunnusta ei suomalaista,
ymmärrä ei kieltä isäntänsä:
koulut korkeimmat, maan ydinahjot,
kielen vieraan oikeutta valvoo;
suomalaisen oikeuden hoito
vaivoin käypi vielä suomenkielin;
virastojen virkarattaat monet
voitehilla käyvät vierahilla;
Suomen kauppa, teollisuus – kaikki
muukalaisien kukkaroa palvoo…”

(Ote Suomalaisen sydämestä, HS 22.11.1908)

Ensimmäinen kielteinen reaktio runoa kohtaan tuli Nya Presseniltä: lehti julkaisi runosta ruotsinnoksen, vertasi sitä Arvid Genetzin “Herää Suomi!”-runoon ja ilmaisi paheksuntansa sitä kohtaan (23.11.1908). Piakkoin tätä kirjoitusta seurasi Suomalaisen kansan palstalla julkaistu “Vastalause”:

“Syvästi paheksuen hra Härkösen runoa Suomalaisen sydämestä, joka intohimoisesti huokuu mitä ahdasmielisintä rotuvihaa, panemme jyrkän vastalauseen sitä vastaan, että nuorsuomalaisessa juhlassa julki lausutaan tällaista sekä runollisesti että aatteellisesti kerrassaan ala-arvoista tekelettä, jonka oikea paikka olisi joku suomettarelainen juhla. Olisi ollut toivottavaa, että tämä ikävä erehdys, joka vaikutti sangen painostavasti juhlamieliin, olisi ajoissa voitu välttää. Se olisi ehdottomasti ollut jätettävä pois pilaamasta muuten niin oivallista ohjelmaa.” (SK 24.11.1908)

Allekirjoittaneet olivat Suuri joukko nuorsuomalaisia. Heidän vastalauseensa herätti muilla tahoilla kielteisiä reaktioita mm. siksi, että vasta ruotsinkielisen sanomalehden tekemä huomio oli herättänyt nuorsuomalaiset ilmaisemaan paheksuntansa runoa kohtaan. Uusi Suometar kommentoi ivalliseen sävyyn myös sitä, miten nuorsuomalaiset “saastuttavat jo juhlansakin suomalaisuudella” ja siten karkottavat “uskolliset apulaiset [ruotsinkieliset], joilla kuitenkin olisi avonainen kukkaro kaikelle siivolle nuorsuomalaisuudelle” (US 24.11.1908).

Kuten Suomalaisessa kansassa julkaistusta vastalauseesta selviää, Iivoa syytetiin rotuvihasta, mikä kuulostaa nykylukijan korvaan vakavalta. Sitä se epäilemättä oli myös omana aikanaan. Keskustelusta tosin voi huomata, että molemmat osapuolet, niin suomen- kuin ruotsinkieliset, pitivät toisiaan rotuvihan lietsojina. Näyttää siltä, että käsite oli osa aikansa poliittista retoriikkaa, jonka juuret kumpusivat jo 1860-luvulta alkaneesta kieliriidasta. Kielikysymys oli sanomalehtikeskustelun perusteella yksi nuorsuomalaisten yhteistä rintamaa hajottava tekijä, sillä kannanottoja puolueen sisältä oli sekä Iivon runon puolesta että sitä vastaan.

Iivon vastaus kohuun on kaikkea muuta kuin sovinnollinen, mikä kuvaa poliittisten näkemysten tiukkoja jakolinjoja aiheen suhteen. Hän perusteli runoaan seuraavasti:

“Vastalauseen laatijoille tämän lehden tiistai-numerossa. Mielenilmaisunne johdosta [– –] pyydän vain lausua, että runoni Suomalaisen sydämestä kirjoitin ‘Ruotsalaisuuden päivänä’ (6.11.08), niinkuin se myös runon päiväyksestä näkyy. Ja tahdon painostaa, että niinkauvan kuin tämän maan väestön 8:nnen osan suuruinen ruotsalainen kansanosa, joka erityisesti ylpeilee sortovallan vastustamisella ja oikeudenmukaisuudellaan, tahtoo pysyä luonnottomissa etuasemissaan suomalaiseen kansaan nähden ja niinkauvan kuin se [– –] lietsoo rotuvihaa suomalaisia kohtaan, puhuen heidän rodustaan niin halveksuvasti kuin suinkin – niinkauvan en voi mainitunlaatuiseen tilaisuuteen aatteellisesti muunlaista runoa kirjottaa. Olen käyttänyt ja käytän sanoja ‘vieras’ ja ‘muukalainen’ syystä, kun mainittu ruotsalainen aines on itse eri roduksi tekeytynyt ja häikäilemätöntä valta-asemapolitiikkaansa ajaen itsensä suomalaisesta kansasta erottamistaan erottanut.” (SK 26.11.1908)

Kahden kulttuurin välillä

Näiden 1900-luvun alun kirjoitusten perusteella herää kysymys, minkälainen Iivon kansallinen identiteetti on ollut. Toisaalta hänet on alusta alkaen identifioitu sanomalehdistössä nimenomaan karjalaiseksi kirjailijaksi niin syntyperänsä, aiheiden kuin kielen osalta. Toisaalta joissakin hänen teksteissään vaikuttaa myös voimakas suomalaisuutta korostava pohjavire, minkä takia hänet tahtoisi samaistaa vähintäänkin “aatteellisesti” suomalaiseksi.

Syntyperältään ja kieleltään Iivo oli kiistämättä karjalainen. Jatkokoulutuksensa hän kävi kuitenkin suomeksi ja omaksui suomalaiskansallisen maailmankuvan, voisipa häntä pitää karjalaisena karelianistinakin. Oletettavaa on, että rajakarjalaisuus merkitsi Iivon kohdalla välittäjyyttä kahden kulttuurin välillä. On vaikea sanoa, kuinka tarkan rajan Iivo on käsittänyt karjalaisuuden ja suomalaisuuden välille. Tietenkään identiteetin tasolla ne eivät poissulje toisiaan, mutta on kiinnostava pohtia, miten ne ovat kulloinkin asettuneet suhteessa toisiinsa Iivon omassa ajatusmaailmassa. Kansallinen identiteettihän voi olla kerrostunut. Toisaalta Iivon käsitys suomalaisuudesta oli selkeä ainakin ruotsinkielisten suhteen – heitä Iivo ei kaiketi pitänyt suomalaisina ollenkaan, kuten ajan poliittisiin näkemyksiin kuului.

Vähenevät vuodet

Jos verrataan Digissä 1900-luvun kahteen ensimmäiseen vuosikymmeneen, Iivon nimi ei enää 1920-luvulta alkaen esiinny yhtä tiuhaan: vuosisadan kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä Iivo Härkönen mainitaan eri painotuotteissa yli 5000 kertaa, kun taas vuosina 1920–1941 (kuolemaansa saakka) enää vain 266 kertaa, joista suurin osa Toukomiehessä.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö Iivo olisi jatkanut ahkeraa työntekoaan. Hän toimi edelleen mm. KSS:n ja Suomen kirjailijaliiton sihteerinä vuoteen 1938 asti, jolloin hän joutui luopumaan viroistaan heikentyneen terveydentilansa vuoksi. Pitkän ja värikkään uran tehnyt Iivo on vaikea tiivistää muutamaan sanaan, mutta Vilho Ikonen onnistuu siinä melko hyvin: hän määrittelee Iivon elämäntehtäväksi “Karjalan kansan taloudellisen ja henkisen kohottamisen” (Ikonen 1961, 277). Iivo Härkönen kuoli Kammion sairaalassa Helsingissä 28. elokuuta 1941, vain muutama viikko jatkosodan alkamisen jälkeen.

Näin on saatettu loppuun Arkiston kätköistä -blogisarja. Haluan kiittää lukijoideni mielenkiinnosta ja saamastani palautteesta – suuret passibot! Vaikka tämä blogisarja päättyykin tältä erää, muita blogikirjoituksia on tulossa myöhemmin syksyllä.

Lue myös:

Kosti Pamilo: ”Iivo Härkönen toimi koko ikänsä karjalaisuuden puolestapuhujana”.
Mikael Björk: “Myö karjalaizet – Karelskspråkiga inslag i tidningen Laatokka under 1920- öch 1930-talen”, historian pro gradu.
Marie Mäkinen: ”Vanhaa Bomba-taloa, karjalaisia kylämaisemia – Iivo Härkösen piirrokset henkivät kotiseuturakkautta”.

Lähteet:

Vilho Ikonen: Iivo Härkönen 1882–1941. Teoksessa Karjalainen elämäkerrasto, toim. Jaakko Paavolainen. 1961. WSOY.
Voitto Setälä, Hannes Sihvo & Senni Timonen: Iivo Härkönen – karjalainen heimomies. 1983.
Helsingin Sanomat 12.3.1905: Huomautus.
Helsingin Sanomat 21.5.1905: Kirje Porvoosta.
Uusmaalainen 22.10.1906: Juhlaruno, lausuttu ”Porvoon Suomalaisten” kymmenvuotisjuhlassa…
Uusimaa 26.10.1906: Porvoosta. Borgå Bladet ei tunnu olevan…
Laatokka 19.1.1907: Sortavalasta ja lähiseuduilta. Laatokan toimitukseen on liittynyt…
Satakunnan Sanomat 31.5.1907: Porin uutisia. Wienan Karjalan oloista piti…
Rauman Lehti 1.6.1907: Raumalta ja lähiseuduilta. Wienan karjalaisten asiasta puhui…
Kansan Lehti 26.9.1907: Onko meillä painowapaus?
Hämetär 1.10.1907: Tapahtumat Wienan Karjalassa.
Wiipuri 3.10.1907: Poskeisen pakinoita. ”Sanan vapaus”…
Helsingin Sanomat 22.11.1908: Suomalaisen sydämestä.
Nya Pressen 23.11.1908: Ungfinsk lyrik. Recension.
Suomalainen Kansa 23.11.1908: Nuorsuomalaisten arpajaiset
Suomalainen Kansa 24.11.1908: Wastalause.
Uusi Suometar 24.11.1908: Pikku-uutisia. ”Du skäms, Turkka!…”
Uusmaalainen 25.11.1908: ”Suomalaisessa Kansassa” on eilen julkaistu…”
Helsingin Sanomat 26.11.1908: Työjaon enteitä.
Suomalainen Kansa 26.11.1908: Wastalauseen laatijoille…
Helsingin Sanomat 27.11.1908: Yleisöltä. Muutama sana ”Suomalaisessa Kansassa”…
Savon Sanomat 27.11.1908: Nuorsuomalaisuutta, joka ei kärsi – suomalaisuutta.
Etelä-Suomi 28.11.1908: Jutelmia.
Länsi-Suomi 10.12.1908: Lyhyitä uutisia. Viime torstaisessa…
Hämeen Sanomat 11.12.1908: Kirje Hämeenlinnasta.