Unelma Konkka, karjalaisen kansanrunouden tutkija, vaalija ja kerääjä, oli syntynyt 21. elokuuta 1921 Inkerinmaalla pienessä Konkkalan kylässä suureen perheeseen. Isä Simo oli taitava ja uuttera maanviljelijä, toimeentulo oli hyvä ja talous vauras. Perhe koki kovia, kuten suurin osa inkeriläisistä. Vuonna 1931 heidät karkotettiin Siperiaan, mistä kuitenkin vuonna 1933 perhe, paitsi isä, palasi. Kotitalo oli takavarikoitu, perhe vähitellen hajosi, ja niin äiti Katri Unelman kanssa matkusti Karjalaan, Rukajärvelle, missä vanhin tytär Hilma toimi opettajana. Unelma päätti 7. luokan ja vuonna 1936 tuli Petroskoihin. Hän opiskeli kaksi vuotta ”rabfakissa” (työläistiedekunnassa), minkä jälkeen jatkoi opintojaan pedagogisessa instituutissa. Myöhemmin siitä tuli Petroskoin yliopisto, ja Unelma Konkka valmistui sieltä vuoden 1946 joulukuussa. Sillä välillä opinnot keskeytyivät kahdesti – talvisodan ja myöhemmin suuren isänmaallisen sodan aikana.
Yliopistosta valmistuttuaan hän toimi opettajana Tartossa, mistä palasi jo vuonna 1948, saatuaan E. M. Meletinskilta, tunnetulta folkloristilta, ehdotuksen tulla jatko-opiskelijaksi kansanrunouden alalle. Unelma Konkka suostui, ohjaajaksi tuli Vladimir Propp, myös tunnettu folkloristi. Mutta eteen nousi ongelmia: käynnistyi neuvostofolkloristiikan ja sen myötä V. J. Proppin murhaava kritiikki. Unelma pyysi vuoden taukoa jatko-opintoihin ja matkusti Uhtualle venäjän kielen ja kirjallisuuden opettajaksi, missä sitten vierähtikin viisi vuotta. Hän oli mainio ja taitava opettaja. Ja vaikka hänen opettajanuransa ei ollut pitkäaikainen, oppilaat, mukaan lukien minä, muistavat hänet yhtenä parhaimmista opettajista elämässään. Unelma itse on kertonut, että Uhtualla vietetty aika oli yksi mieluisimpia ajanjaksoja hänen elämässään.
Uusi kutsu jatko-opintoihin tuli vuonna 1953. Opiskeltuaan kolme vuotta Moskovassa Maailmankirjallisuuden instituutissa, hän palasi Petroskoihin ja 1.1.1957 aloitti Kielen, kirjallisuuden ja historian laitoksella, missä työskenteli 20 vuotta, ja jäi eläkkeelle vuonna 1976.
Unelma Konkan intressit tutkijana olivat suuntautuneet karjalaisiin satuihin ja itkuvirsiin. Väitöskirjassaan Karjalaiset pilasadut hän analysoi ihmesatujen asteittaista muovautumista pilasaduiksi. Huomattava aikaansaannos oli kahden merkittävän akateemisen kansansatukokoelman toimittaminen (yhteensä 171 satua, yli 1000 sivua). Ensimmäinen niistä Karjalaisia kansansatuja (1963) koostuu Vienan ja Seesjärven kansansaduista, toinen (1967) eteläaunukselaisista saduista. Molemmat sisältävät laajan johdannon, joissa tekijä kertoo aineiston erikoispiirteistä ja omaperäisyydestä, keräämistyön vaiheista sekä taitavimmista sadunkertojista. Hän on laatinut myös useita satukirjoja lapsille karjalan, suomen ja venäjän kielellä.
Itkuvirret vetivät Unelmaa puoleensa tutkijauransa alusta. Sysäyksen siihen antoi vuonna 1948 järjestetty kansanperinteen keruumatka Kalevalan piiriin. Unelma muisteli: ”Kun vuonna 1948 Uhtualla tapasin sattumalta erinomaisen taitavan vienankarjalaisen häärituaalin tuntijan Hekla Arhipovan ja tein häneltä ensimmäiset itkumuistiinpanoni, en osannut edes aavistaa, että tulevaisuudessa vuosikausiksi paneudun karjalaisen itkukulttuurin ihmeelliseen ja salaperäiseen maailmaan.” Mutta niin tapahtui. Hän tajusi perinnelajin erikoislaatuisuuden, sen tutkimisen tärkeyden, jopa välttämättömyyden. 1970-luvulla karjalaisten itkujen tutkimus oli alkuvaiheessaan. Karjalassa ei ollut itkulajiin perehtyneitä tiedemiehiä, minkä johdosta itkujen keruukin oli satunnaista. Mutta vähitellen se sai vauhtia ja keruutyön tuloksena karttui monia kymmeniä, jopa satoja tunteja nauhoituksia.
Niinpä vuodesta 1967 Unelma alkoi välittömästi itkuvirsiperinteen tutkimisen rituaalien yhteydessä, selvittäen niiden funktioita ja taustaa hautajais- ja häärituaaleissa. Monografia Poezija pečali. Karel´skije obrjadovyje plači oli valmis julkaistavaksi v. 1975. Venäjän johtavat folkloristit Boris Putilov ja Kirill Čistov arvostivat sen korkealle ja ehdottivat tohtorin väitöskirjaksi, mutta kirjan julkaiseminen kävi hankalaksi. Silloinen Instituutin johto ja puoluevaikuttajat näkivät tutkimuksen neuvostoideologisesti epäluotettavaksi… Tekijää kehotettiin korjaamaan ”virheet”, poistamaan ”epäluotettavat” kohdat – löydettiin 10 kohtaa, joiden suhteen Unelma ironisoi: ”10 käskyä”! Hän ei suostunut tähän eikä kirjaa julkaistu. Arvostelu siinä määrin järkytti tekijää, että täytettyään 55 vuotta vuonna 1976, hän jäi eläkkeelle, ja näin Instituutti menetti arvokkaan ja lahjakkaan tutkijan.
Monografia näki päivänvalon venäjän kielellä vasta vuonna 1992, mutta sitä ennen kirja ilmestyi Suomessa, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisusarjassa vuonna 1985 nimellä Ikuinen ikävä. Karjalaiset riitti-itkut. Teos on huomattava saavutus itkuperinteen tutkimuksen alalla, tavallaan omaperäinen oppikirja, jossa lukijalle aukeaa tuntematon itkuperinteen maailma. Tekijä osoittaa, miten ”Muinaisesta vainajanpalvonnasta on kasvanut ja kehittynyt ihmeellinen itkurunous, joka kykenee tulkitsemaan syvimmät tunteet ihmisen murheellisimpina hetkinä.” Unelma oli tunnustanut Pertti Virtarannalle: ”Olen kirjoittanut sitä ihan sydänverellä, niin olen siihen aiheeseen kiintynyt.”
Kun tiedenainen Unelma Konkka jäi eläkkeelle, syntyi runoilija Katri Korvela (hänen äitinsä oli Korvelan Katri). Suomenkielinen lukijakunta tuntee hänet hyvin. Hänen runojaan on vuodesta 1971 lähtien julkaistu Carelia-lehdessä ja esitetty radiossa.
Proosakaan ei ole vierasta Unelmalle. Hänen esikoiskokoelmansa Virran tuolla puolen (1996) sisältää viisi novellia, joista huokuu elämänviisautta, ihmisluonteet ovat eläviä, tunnistettavia. Erittäin hellävaraisesti tekijä kuvaa teini-ikäisen tytön tunnemaailmaa, ihanaa ja herkkää tunteiden orastusaikaa. Hyvin todenperäinen ja myötätuntoinen on vanhan karjalaisnaisen, Okahvien hahmo arkihuolineen ja elämyksineen. Naisen puhe on moitteetonta vienankarjalaista murretta, jonka tekijä on omaksunut mainiosti. Eräässä haastattelussa Unelma totesi: ”Ehkä tuntuu paradoksaaliselta, mutta mielenkiintoni suomen kieleen palasi monien vuosien jälkeen Vienan murteen kautta. Työskennellessäni viisi vuotta Uhtuan keskikoulussa venäjän kielen opettajana omaksuin täydellisesti paikallisen murteen”.
Paitsi kirjailijan kykyä Unelmalla oli myös taidemaalarin taipumuksia. Eläkekautensa alkuvaiheessa hänen pensselinsä alta syntyi useita vesivärimaalauksia. Unelman kohdalle erinomaisesti sopii sanonta ”lahjakas ihminen on lahjakas kaikessa”.
Karjalasta tuli Unelmalle ”toinen” synnyinmaa, mutta hän oli Inkerin kansan tytär. Inkerinmaa on ollut aina muistoissa ja sydämessä. Kadotetun lapsuuskodin kaipuu huokuu – jopa huutaa – hänen runoissaan, esimerkkinä runo ”Isien maa”:
Joskus –
siitä on iäisyys –
katselin kaihoten junia,
ne veivät suureen maailmaan
jonne mieleni paloi.
Nyt tahtoisin jäädä vain tänne.
Taivaanrannalla Mistolan korkea mäki
hukkuu kesäillan sineen.
Oi miten ihana olet
synnyinseutu
isien maa
keväisten valkovuokkojen maa.
Vuosien mittaan Unelma tallensi inkeriläisnaisten elämäkerrallisia tarinoita, eläviä todistuksia kovia kokeneen kansan kohtalosta. Ne ovat mitä todenperäisimpiä historian asiakirjoja. Useimpia niistä on julkaistu Carelia-lehdessä. Myöhemmin Unelma kokosi osan niistä julkaistavaksi erillisenä kirjana. Se ilmestyi v. 2003 nimellä Oma maa omenankukka, vieras maa veripunanen.
Naisen kohtalo, tunteet ja elämykset olivat todella lähellä Unelman sydäntä. Häntä oli jo aikoja sitten kiinnostanut suomen kielellä kirjoittavien naisrunoilijain tuotanto, ja niin vuonna 1999 ilmestyi Unelman kokoama runokirja Vienani ihanat illat, joka sisältää runoja yhdeksältä vienankarjalaiselta naisrunoilijalta. Kirjan toimittajana Unelma esiintyy sekä runoilijana että kansanrunoudentutkijana: ”Tämän kokoelman perusidea syntyi itsestään, kun tuli laitettua Vienan naisten runoja aikajärjestykseen. Siinä tuli esille, miten tapahtui siirtyminen kansanrunosta kirjoitettuun runoon” – toteaa hän johdannossa.
Unelmalla oli luonnostaan opettajan ja opastajan lahjaa. Nuoremmat tutkijat aina saivat häneltä neuvoa ja apua; häntä kunnioitettiin, hänen kanssaan voi neuvotella mistä asiasta tahansa. Kun hän oli töissä tutkimuslaitoksella, keskustelut hänen läsnä ollessaan olivat aina asiallisia, tieteisluonteisia, koskettelivat päivänpolttavia folkloren tai muun läheisen alan ongelmia.
Unelma inhosi epärehellisyyttä, kiemurtelua ja imartelua. Hänellä oli herkistynyt oikeudenmukaisuuden tunne. Hän osasi puolustaa kantaansa ja periaatteitaan, pystyi sanomaan suoraan mielipiteensä asiasta kuin asiasta. Arkielämässä hän oli vaatimaton, mutta omanarvon tunteva ja riippumaton. Hän oli rehellinen ihminen, etevä tiedenainen, ymmärtäväinen äiti ja opettaja.
(GTRK, ”Karelia”, Omin Silmin, 2002)
Teksti: Sandra Stepanova
