Elettih ennein ta nytki vielä eletäh pohjosešša šemmoset ihmiset – karjalaiset. Vaikka hyö ollahki ihmisennäköset, ka luonnoltah enemmän ollah mečäneläjien moiset. Vet hyö eletäh kešellä meččyä ta šyyvväh mečänantimie – marjua, šientä, kaikenmoisie heinie.

Oli šemmoni aika, konša karjalaiset kuortaki šyötih. Vaikie oli aika. Karjalaisilla ei kuiteski ollun aikua murehtie, ruatuo oli äijän, a ympäri yhet šuot ta mečät, räkkä ta vilu. Monet apeuvuttais šemmosešta elämäštä, ka karjalaiset tanššittih ta laulettih vihrien mečän šuojašša, ta omua muata kunnivoitettih.

Kerran kešän viimesen kuukauven enšimmäisenä päivänä yheššä vanhašša karjalaisešša kyläššä šynty poika. Ta vielä mitä kukkaista kummua – heinäaikana šynty, šuorah niityllä. Vanhat heinät kuivettih, a pienen prihačun elämä vašta alko. Valkiet tukat ta kirkkahat šilmät hiän varmašti šai kuivista heinätähkistä ta harvinaisešta pohjosešta päiväseštä.

Aika kulu, poika kašvo. Hiän äijän mitä šai nähä elämäššä ta oikein tykkäsi kotimuata ta omua meččyä. Konša poika kašvo aikuhisekši, häneštä tuli Meččämieš. Hänen vehnätukka valkeni, a kirkkahat šilmät muhitah ta niissä näkyy elämän kokemuš. Kuunnelka myö Meččämiehen mukavie tarinoja.

Koivuvašta

Kešäpäivä. Portahilla issutah kakši mieštä: šuuri ta pieni. Šuuri mieš on pienen miehen ukko. Molommat vaštoja lat’atah. Teräväh lat’atah, taitavašti. Ukko toi koivun okšie kyllitellein, koko päiväkši riittäy työtä. Hiän toi niitä huomenekšella mečäštä, konša kašše kuivi.

– Ukko, huomasitko šie millä koivu tuokšuu? Tiijätkö millä tuokšuu? Niin kuin meijän kyly!

– Niin on. Karjalaisešša kylyššä vet rikenempäh koivuvaštua käytetähki, vaštasi ukko. – Koivun lehti on pehmie, hajukaš ta tervehellini, a šen vičat ollah notkiet. Šemmosella vaššalla hyvä on šelkyä myöten peipittyä. Ka mieli
šuaha hyvä vašta, pitäy okšie leikata kešällä, hyvällä ta kuivalla šiällä. Vihman aikana leikatut okšat muššutah eikä ruveta niin makiešti tuokšumah.

Meččämieš kerto punukalla, jotta koivun kuorešša ta lehtilöissä on monta hyövyllistä ainehta, vitamiinie ta pihkua, kumpaset tapetah kaiken, mitä on ihmiseššä pahua.

– Konša tulet vanhakši ta još ruvetah šiula luut kivistämäh, ni ota koivuvašta ta kylvetä iččieš hyväsistäh. Niin heti parenet!

– Kehtuat šie šanuo, mie olen vielä nuori!

– Vuuvvet ruttoh lennetäh, šie vain pane muistih miun neuvot, vaštasi ukko.

– Ukko, a jošpa konša mie vanhenen, ni loputah jo kaikki vaššat? Ta kylyt niise kavotah? Mitäpä šilloin? miettiväisešti
kyšy poika.

– Oltais kiät, tullah ni vaššat. Mintäh mie šilma opaššan vaštoja lat’t’uamah? Muissa vain, jotta ihan nuoret lehet vaštah ei kelvata, niijen pitäy vielä kašvua ta koveta, muitein ennen aikua kirvotah. Eläkä vanhoja lehtijä ota – karčakka ta kova vašta nahkua kruaputtau. A meijän kyly kun lahonnou, voipi uuši noštua šen tilah.

Meččämieš pani ratijon laulamah lujemmašti ta kumpiki omissa ajatukšissah hyö jatettih vaštojen lat’t’uamista.

Kahen veneheššä

– Mintäh milma ei lašeta loitoš talošta? Vain omašša kotipihašša šuau kävellä ta kisata. A miun himottais piäššä vaikkapa tuoh meččäšuareh, mi on keškijärvellä, jotta tarkistua mitä šielä on, sualiutu punukka ukolla. – Mie vet olen jo šuuri, voin ičeki šinne venehellä šoutua.

– Pane lakki piäh, šuuri mieš, vinkka koilistuuli tuulou. Pieni šie olet vielä jarvie myöten yksin šoutelomah. En tiijä, onnekšiko vain ei, ka teitä lapšie nyt enemmän lellitetäh, ajatellen šano Meččämieš.

Muistih tuli, kun 60 vuotta takaperin hiän, 9-vuotini hinterä poika, ta hänen pari vuotta vanhempi čikko myöššyttih
venehellä heinänurmelta kotih täyšivetistä karjalaista jokie myöten. Jo hämärty. Äkkie venehen mouttori šammu.

Poika yritti šuaha šen käymäh uuvveštah, ka voimie ei riittän. Hiän äšen hypähti mouttorikahvan piällä, ka tuaš ei onnistun, kun hiän oli liijan kepie. Niin lapšet ni issuttih kahen tuulien ajelomina kešellä jokie, kuni heitä ei huomattu šotilahat rannašta. Šotilahilla oli šilloin šijoutumiskohta näissä paikoissa. Yksi šotilaš hyppäsi veteh, ui venehen luo ta veti šen rantah, pani mouttorin piällä ta lykkäsi venehen matkalaisien kera jälelläh jovella.

Hyvällä mielellä lapšet myöššyttih kotih, šinne oli matkua vielä monie kymmenie kilometrie.

– Ukko, miteinpä šie et varannun männä niin loitoš ilman vanhempie? kummekši poika.

– Ethän šie varaja ajua polkupyörällä tahi televiisorie kaččuo? Miula niise še oli tavallini asie. Pitihän auttua perehtä
ta ruatua, juuri ruavošta myö šilloin ajomaki.

Viuhakka tuuli ruaššalti šillan, miššä šeisottih Meččämieš ta poika. Kohmistunut poika juoksi poikkoseh kotih, a ukko jäi kaimuamah omua vanhua venehtä, kumpani hänen muississa vielä juoksi Čirkka-Kemijokie myöten.

Teksti: Aleksandra Lesonen, Oma Mua 3.6.2020
Kuva: Galina Lesonen, Oma Mua 3.6.2020