XIX vuosišuan lopušša ta XX vuosišuan alušša Karjalašša oli kakši perehen peruš muotuo: šuuri jakamatoin pereh, kumpaseh kuulu 20-25 henkie ta pieni. Šuuri pereh yhisti omahisien 3-4 šukupolvie: ukkuo tahi tuattuo poikineh, akkoneh ta lapšineh.

Isäntä ta emäntä

Isäntänä, kumpani johti kotitaloutta, piettih vanhempua talon mieštä – ukkuo tahi hänen vanhempua poikua. Isännällä talošša oli šuuri valta ta häntä piettih perehen omaisuon ohjuajana tahi järještäjänä, onnakko kaikista tärkeimmistä aseista hänen oli šovittava naisikkahien poikien tahi akan kera. Heij än luvatta isäntä ei voinun lahjottua kellänä kallehie lahjoja tahi myyvvä mitänih taloh kuulujua. Kaikki ukon kaupat pereheššä šopimatta oltih voimašša olomattomat.

Emäntänä talošša oli isännän akka tahi vanhin min’n’a. Emäntä johti kotitaloutta: hoiti karjua, valmisti ruokua, ompeli vuatteita ta niin ielläh. Hiän jäi šuurperehen emännäkši ukonki kuoltuo, konša isännäkši tuli jo toini mieš. On šanottava, jotta karjalaisen perehen erikoisuona oli hyvä šuhtautumini naisih.

Min’n’a, vanhapiika, kotavävy

Min’n’at toteltih emäntyä, ta heijän ašema pereheššä oli korkiempi, kun tyttärien, šentäh kun hyö šynnytettih perehen tulijie ruatajie, a tyttäret elettih pereheššä vain miehol’ah šuaten. Talošša min’n’a oli oikein riippuvaini muamakašta ta tuattoukošta. Vienašša min’n’an piti kuuši netälie häijen jälkeh illalla kumartua anopin tahi appeukon jalkoih ta vuottua työkäškyjä. Vašta lapšen šuatuo min’n’ašta tuli perehen täyšiarvoni jäšen.

Kaikista pahin olo pereheššä oli vanhallapiijalla ta kotavävyllä. Kotavävykši mäntih harvoin, vain šilloin, još moršiemen vanhemmat oltih vanhat ta pereheššä ei liene ollun poikie.

Oliki šentäh kotavävyštä monenmoisie mieltä pahottajie šanontahisie: “Kotavävy miehistä pahin”, “Yksi česti kotavävyllä, kuin min’n’arukallaki”, “Kotavävy paha mušikka, hyvä mieš ei mäne kotah”. Vielä näinki šanottih häneš tä: “Hiiltä kun šöis ta halkuo šittuis, ni šilloin kotavävy ois hyvä”.

Nuorie tyttöjä näin pöläteltih: “Annahan istuol’l’ah piätäš šuvit, ka vieläi vanhakšipiijakši jiät!” Vielä näin varoteltih: “Elkyä, tytöt, jiäkyä vanhakšipiijakši, pellonpekakši, aijanakakši”.

Tapoja ta käyttäytymisšiäntöjä

Perehen jäšenien välit oltih ankarie: nuorempien perehen jäšenien oli toteltava vanhempie ta koko perehen – isäntyä. Pereh eli ammusista ajoista vakituisiksi tullehien tapojen ta käyttäytymisšiäntöjen mukah. Työt juattih ikä- ta šukupuolierojen mukah.

Miehet ruattih jykietä ruumihillista työtä: kynnettih, kylvettih, niitettih heinyä, vejettih halkuo ta heinyä, rakennettih taloušrakennukšie, luajittih työvälinehie ta niin ielläh. Naiset hoij ettih lapšie, piettih huoli pirtin šiivuonnašta, ruuvvan valmistamisešta, karjanhoijošta, peltotöistä.

Lapšie pieneštä alkuan totuteltih työh: tyttölapšet hoijettih nuorempie veikkojah ta čikkojah, autettih pirtin šiivuomisešša, pojat ošallissuttih miehien töih. Neiččyöt 16-17 vuotisina ta pojat 17-18 vuotisina jo šuatettih omistah hoitua taloutta.

Eruomini

Erottih karjalaisešša pereheššä harvoin. Kylän kunta yritti šuaha perehen šopuh, šentäh tavallisešti toini kerta perehyttih vain lešet.

Vain kuitenki oli šemmosie tapahukšie, jotta pariskunta erosi ta pereh hajosi. Šattu niin, jotta nuori min’n’a ei šopeutun uuvvešša miehen pereheššä ta ei voinun keštyä mieheh, hänen vanhempien ta heimolaisien pahua ta toičči ihan ankarua käytäntyö.

Oli šemmosieki tapahukšie, konša jompikumpi pereheššä joutu kiäntymäh ihan oikeuven puoleh volostih. Ušein sualiutujina oltih naiset, kumpaset tahottih eruo. Miehet sualiuvuttih harvoin ta šiitäki ušein vain šilloin, kun naini oli lähten pois talošta ta myöštyn kotipereheheš, a miehet tahottih naiseh myöššyntyä jälelläh pereheh.

Oikeuš (suutu) käsitteli ne anomukšet, ta kun ei liene ollun hänen mieleštä oikieta šyytä lähtie miehol’ašta pois, pakotti naisen myöštymäh. Vaikka ušein oikeuš oli naisien puolella täššä eroasiešša. Oli vielä muutaki šyytä naisen lähöššä miehol’ašta.

Vasilista Geppojeva Povenčan mailta kiänty Petroskoin piirikunnan piälikön puoleh ta kyšy eruo ukoštah 16. pimiekuuta 1896 vuotena. Anomukšeššah hiän kirjutti, jotta hänet kos’s’o Pekka Geppojev ta kos’s’otešša kehahteli, kuin hänellä on hyvä talo, heponi ta muutaki šiivattua ta kaiken puolin hyvä talouš. Nämä Pekan šanat tovissettih Pekan nuapuritki Utukan kyläštä.

A kun Vasilista oli orpo ta piikuičči vierahissa taloloissa, ni šuoštu kos’s’ontah. Hänellä himotti elyä omašša pereheššä, olla talošša emäntänä ta hiän mäni miehellä Pekalla. Kun Pekka toi nuoren naisen kylähäš, ni ilmeni, jotta šulhasella ei ollun mitänä missänä: ei taluo eikä taloutta. Šitä kurjua elämyä naini oli keštän Šuureh Pyhäh šuaten ta lähten pois työtä-ruokua eččimäh.

Hiän tarvičči nyt volostin suutušta eropaperie, mitä še ei antan miehen luvatta. Kirjaseššah hiän kirjutti, jotta ei voi elyä 56 vuuvven vanhan ukon kera, kumpani kaikkih varajau häntä 24 vuuvven vanhua ta lyöy.

Šukulaisuon termijä

Šuurešša kunnivošša karjalaiset piettih heimolaisieh lähimpäisistä loittosih kuomakših šuaten. Jokahisešša karjalaisešša pereheššä oli ristimuamo ta ristituatto, kumpasie oikein kunnivoitettih.

Šukulaisutta merkiteššä käytettih vanhoja termijä: kunta, heimokunta, polvi, šukupolvi, heimolaiset, omahiset. Šuurin oša termilöistä on itämerenšuomelaista peryä: muamo, tuatto, poika, tytär, čikko, velli. Uutta heimokuntua miehol’ašša taikka vävynä ollešša tarkottajat termit niise ollah itämerenšuomelaista peryä (kuulutah šamah ryhmäh): nato, vävy, käly, kyty ta niin ielläh. Oša täštä šukulaisšanaštošta on lainattu venäläisiltä ta käytetty karjalaisien termien rinnalla: ämmö, ukko, muamo, täti, svuatto, svuat’t’a.

Nykyset karjalaiset perehet

Šuurien perehien jako loppu XX vuosišuan alušša. Enemmän alko olla pienie perehie – nuori pari lapšineh (tavallisešti 5–8 henkie). XX vuosišuan luvulla muuttu perehen rakenneh, šen jäšenet ta niij en tehtävät. Tämän muutokšen šyynä oli Karjalan sosialitalouvellini kehityš, muuttoliikeh, kaupunkilaistumini, väještön etnisen joukon peruštehelliset muutokšet, kanšainvälisien parien lisäytymini, šyntyväisyön alennuš, väještön vanhenomini.

Šotien aikana, varšinki 1941–1945 vuosina huomattavašti väheni miešluku ta šiih aikah ilmešty äijän niin šanottuja vajaita perehie. Vuotena 1949 šemmosie perehie oli 41 %, 1979 vuuvvekši niitä oli 7,5 %. No, kuitenki, šovan jälkeh karjalaisilla oli melko šuuri oša kolmepolvikuntasie perehie, konša naisikaš poika lapšineh eli muamolešen kera. Šiitä ielläh karjalaini pereh vielä pieneni ta 1989 vuuvvekši joka toisešša pereheššä oli vain kakši henkie.

Nykyjäh karjalaisen perehen kaikki ruavahat jäšenet ollah taša-arvoset, pereh eläy šovušša ta kaikin šuvatah toisieh. Täyšin karjalaini pereh kehittyy uuvven ajan mukah.

Etnillisešti karjalaini pereh muuttu šovan jälkie, konša Karjalah tuli äijän muuta kanšallisutta.

Šuuri oša kylissä ta meččäkylissä eläjistä perehistä on monikanšallini. 1980-vuosiluvun lopulla kolmaš oša karjalaista väještyö eli monikanšallisešša pereheššä. Ušiemmin karjalaiset mäntih yhteh venäläisien kera ta 1989 vuotena šemmosie perehie oli 39,1 %, toisella paikalla 26,1 % oltih perehet, kumpasissa yhyttih karjalaini ta valkovenäläini.

Šuurin oša nykysistä karjalaisista perehistä on kakšipolvikunnallini (45 %), kolmepolvikunnallista perehtä on läheš 35 %, ta 19 % on šemmosie perehie, kumpasissa eläy vain yksi polvikunta.

Teksti: Valentina Karakina, 8.9.2021 Oma Mua
Foto: Margarita Kemppainen