Karjalaisia uhkasi palautus Neuvostoliittoon toisen maailmansodan jälkeen, mikä sai monet pakenemaan Suomesta Ruotsiin. Kansankodissa ahkerat karjalaispakolaiset löysivät helposti töitä ja olivat tiiviisti toistensa kanssa tekemisissä, mutta kielitaidon puuttuminen ja koti-ikävä saattoivat ajoittain masentaa mieltä. Aktiivinen kerhotoiminta kuitenkin loi yhteisöllisyyttä ja auttoi ylläpitämään karjalaista identiteettiä.

Toisen maailmansodan päättyessä Euroopassa oli sisäisesti jopa 60 miljoonaa pakolaista, jotka olivat liikkeellä joko vapaaehtoisesti tai pakkosiirrettyinä. Suomenkin kaventuneiden rajojen sisäpuolelle siirrettiin 400 000 ihmistä idästä luovutetuilta alueilta. Muuttoliikettä tapahtui myös länsirajojen yli, kun tuhansia ihmisiä siirtyi Suomesta Ruotsiin: näiden ihmisten joukossa oli pääasiassa inkeriläisiä, virolaisia ja karjalaisia, joita kaikkia uhkasi palautus Neuvostoliittoon.

Vuoden 1947 loppuun mennessä Suomi oli luovuttanut itänaapuriin rauhansopimuksen velvoittamana lähes 60 000 Neuvostoliiton kansalaista. Itäkarjalaisille tilanne oli haastava: monet heistä olivat tulleet Suomeen 1920-luvun pakolaisvuosien aikana, mutta heillä ei välttämättä ollut minkään maan kansalaisuutta, sillä Suomen kansalaisuuksia myönnettiin sotien välisenä aikana niukasti. Vasta vuonna 1941 astui voimaan laki, jonka mukaan Suomessa syntyneet, myös pakolaistaustaiset lapset saivat kansalaisuuden automaattisesti. Riski Neuvostoliittoon palauttamisesta kuitenkin kasvoi ilman kansalaisuutta – ja itärajan taakse karjalaiset eivät halunneet. Suuremmalla osalla Ruotsiin muuttaneista itäkarjalaisista oli kyllä Suomen kansalaisuus, mutta jos se puuttui edes yhdeltä perheenjäseneltä, oli muutto kaikille mielekkäämpi ratkaisu.

Turvapaikan perässä Ruotsiin

Siirtyminen Ruotsiin merkitsi monille itäkarjalaisille toista pakolaisuuden kokemusta, kun jotkut heistä olivat joutuneet ensimmäisen kerran pakolaisiksi Suomeen 1920-luvun alkuvuosina tai jatkosodan loppuvaiheessa tai vaihtoehtoisesti syntyneet Suomessa pakolaisvanhemmille. Tämän ensimmäisen aallon pakolaisia asui paljon esimerkiksi Kemin ja Oulun seuduilla, joissa oli ollut tarjolla saha- ja metsätöitä. Kemistä tuli myös keskeinen etappipaikka monille Ruotsiin menijöille, sillä matka rajan yli meriteitse oli sieltä käsin suhteellisen lyhyt.

Ruotsi ei ollut täysin tuntematon maa pakolaisille: monilla saattoi olla sinne yhteyksiä esimerkiksi sotalasten ja Lapin sodan evakkoajan myötä. Ensisijainen syy lähteä oli tietysti pelko palautuksesta Neuvostoliittoon. Toisaalta Ruotsi tarjosi toiveikkaampia tulevaisuudenkuvia erityisesti toimeentulon ja rauhallisten olojen suhteen kuin sodan runtelema ja materiaalipulasta kärsivä Suomi. Muutto länteen sattui otolliseen aikaan, sillä pakolaiset vastasivat Ruotsin kasvavaan työvoimapulaan; monet karjalaisista sijoittuivat jälleen maa- ja metsätaloustöihin sekä teollisuuden aloille. Kuten 1920-luvun Suomessa, myös Ruotsissa pakolaiset olivat velvollisia pitämään itse huolta omasta toimeentulostaan. Ruotsissa karjalaiset eivät kuitenkaan esimerkiksi kokeneet samanlaista syrjintää kuin Suomessa, jossa heitä oli nimitelty ryssiksi.

Idän kasvava uhka ja lännen tarjoama turva avittivatkin karjalaisia tekemään päätöksen: olisi parempi lähteä pakomatkalle Pohjanmeren ylitse kuin elää palautusuhan alaisena. Haasteina olivat raja- ja tulliviranomaisten välttäminen sekä rajanylitys jäitä pitkin tai veneellä. Ne, jotka onnistuivat pääsemään rajan toiselle puolelle, ilmoittautuivat suoraan Ruotsin poliisille ja anoivat poliittista turvapaikkaa. Perusteeksi karjalaiset ilmoittivat pelkäävänsä palautusta Neuvostoliittoon, joka ei ollut heille enää kotimaa ja jonka poliittista järjestelmää he eivät hyväksyneet. Ruotsissa maailmansodan jälkeinen aika oli voimakkaan neuvostovastaista, mikä näkyi siinä, ettei saapuvia neuvostopakolaisia tai maassa jo oleskelevia Neuvostoliiton kansalaisia juurikaan suostuttu luovuttamaan kotimaahansa. Neuvostopakolaisten kansallisuudella on kyllä katsottu olleen vaikutusta siihen, kenelle mieluiten myönnettiin turvapaikka: venäläisiin suhtauduttiin kielteisimmin ja Baltian maista tulleisiin taas myönteisimmin.

Karjalaiset eivät tosiaan olleet ainoita, jotka pakenivat Ruotsiin: myös moni Baltian maiden kansalaisista jätti kotimaansa neuvostomiehityksen takia. Esimerkiksi useat sellaiset virolaiset, jotka olivat osallistuneet aktiivisesti Viron tasavallan aikaiseen politiikkaan ja kulttuurielämään, katsoivat Ruotsin tarjoavan turvallisemman elämän. Itämerensuomalaista alkuperää olevat pakolaiset – siis karjalaiset, inkeriläiset ja virolaiset – muodostivat Ruotsissa yhteisön, mikä mahdollistui ryhmien kielellisellä läheisyydellä.

Aktiivista karjalaistoimintaa Boråsissa

Kun arkiset olot alkoivat vakiintua, alettiin kaivata myös henkisiä harrastuksia. Karjalaisten ei ollut alkuun helppoa hankkia ruotsin kielen taitoa, olihan työpaikoilla lähinnä muita pakolaisia ja ylipäätään pakolaiset seurustelivat pääosin vain keskenään. Karjalaiset elivät siis jokseenkin erillään ruotsinkielisestä todellisuudesta ja sen henkisistä virikkeistä. Tämä ehkä laski monien mielialaa. Toisaalta ”eristyneisyys” sai karjalaiset toimimaan oman hyvinvointinsa eteen: Etelä-Ruotsissa sijaitsevaan Boråsiin oli syntynyt suuri pakolaiskeskittymä töitä tarjoavan tekstiilitehtaan myötä. Boråsista tulikin merkityksellinen paikka pakolaiskulttuurille, sillä siellä perustettiin Ruotsin ensimmäinen paikallinen karjalaisjärjestö Kalevalan Kansa Kerho vuonna 1948 sekä Ruotsin suomalainen ortodoksinen seurakunta kymmenen vuotta myöhemmin.

Syyskuussa 1948 perustettu Kalevalan Kansa Kerho (myöhemmin Kalevan kansa -kerho) tarjosi karjalaisille erilaisia harrastusmahdollisuuksia, kuten ruotsin kielen kursseja, yhteistä ajanviettoa ja juhlia. Kerhon alkuunpanija oli akonlahtelainen Vilho Jyrinoja, joka oli osallistunut kerhotoimintaan aiemmin Kotkassa ja Kajaanissa. Kerhon tavoitteeksi määritettiin vanhan karjalaisen kulttuurin vaaliminen sekä arkielämää helpottavan ruotsin kielen omaksuminen. Myös urheilutoiminta sai alkunsa vuonna 1958, kun kerho alkoi yhdessä Karjalan Sivistysseuran kanssa järjestää kyykkäotteluita. Boråsiin keräännyttiin kyykkäotteluihin perinteisesti helluntaiksi, kun taas Helsingin Seurasaaressa pelattiin juhannuksena.

Samaisena vuonna 1958 saatiin myös kirkolliset olot järjestettyä, kun Ruotsin suomalainen ortodoksinen seurakunta perustettiin. KSS:n tuleva puheenjohtaja Boris Karppela oli aktiivisesti useamman vuoden aikana vaikuttamassa seurakunnan syntyyn. Perustetun seurakunnan toiminta-alueeksi määriteltiin koko Ruotsi, ja sen esimieheksi tuli virolainen Martin Juhkam. Vuosi 1958 oli Ruotsin karjalaisten historiassa merkittävä vielä siltäkin kannalta, että kyseisen vuoden toukokuussa järjestettiin ensimmäiset Ruotsin karjalaisten heimojuhlat. Näitä juhlia vietettiin myös myöhempinä vuosina, ja Suomen puolelta juhlille tuli sekä osallistujia että esiintyjiä. Ruotsin karjalaisten yhteistyö KSS:n kanssa pysyi vilkkaana aina 1990-luvulle asti, jolloin aktiivisin kerhoväki alkoi olla jo ikääntynyttä.

Sillanpään perheen kohtalo

Boråsiin päätyi myös vuokkiniemeläinen Elmer Sillanpää (1931–2013) perheineen. Sillanpään äiti joutui viiden lapsensa kanssa jatkosodan loppuvaiheessa muuttamaan Vuokkiniemestä Pohjanmaalle sukulaisten luokse. Perheen olot ehtivät vakiintua Suomessa sodan jälkeisenä aikana, kunnes vuoden 1947 lopussa punainen Valpo alkoi painostaa heitä palaamaan Neuvostoliittoon. Sillanpäät saivat lopulta vihiä, että heidät oltaisiin palauttamassa väkisin, ja siksi pako Ruotsiin katsottiin paremmaksi vaihtoehdoksi. Pakomatkalle lähdettiin maaliskuussa 1948 hiihtämällä Kemistä Pohjanlahden jäitä pitkin Ruotsin puolelle. Ilman kompassia kulkenut joukko kuitenkin hiihti harhaan ja pysähtyi lepäämään Kemin läheisyydessä sijainneeseen saarimökkiin. Parin tunnin kuluttua mökille tuli kaksi kalastajaa, joista toinen tunnisti perheen – hän oli sodan aikana hakenut näiltä maitoa Vuokkiniemessä.

Perhe jatkoi matkaansa illalla kalastajien antamien ohjeiden mukaan. Hiihtämisestä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä karkea jää oli kuluttanut suksien pohjat valkoisiksi. Sukset saivat jäädä, ja kävellen loppumatkaa tehnyt perhe saapui Ruotsin rannikolle vihdoin seuraavana aamuna. Pakolaiset pääsivät poliisikyydillä Haaparannan poliisilaitokselle peseytymään, ja poliisilaitokselta jatkettiin tilapäiseen majoitukseen entiselle kasarmille. Ensimmäiset työpaikat järjestyivät nopeasti muutaman kuukauden sisällä, ja Boråsin tarjoamista mahdollisuuksista perhe kuuli melko pian Ruotsissa jo asuvilta tutuiltaan. Yksi Elmer Sillanpään veljistä matkusti etelään ennen muita tarkastamaan tilanteen ja ilmoitti sitten hyvät uutiset: ”Kaikki on kunnossa, tulkaa tänne.” Borås oli Elmer Sillanpään mukaan kuin Tampere entisaikoina, ”merkittävä vaateteollisuuskaupunki”. Sillanpää oli Boråsin karjalaistoiminnassa mukana esimerkiksi ortodoksisuuden ja kyykän merkeissä. Hän ehti myös toimia Kalevan kansa -kerhon puheenjohtajana useita vuosikymmeniä.

Arjen haasteita kansankodissa

Elämä Ruotsissa ei tietenkään ollut vain yhtä juhlaa. Pakolaiset olivat vastuussa omasta toimeentulostaan, mutta ruotsia taitamattomina heidän oli vaikea tuntea oikeuksiaan. Pakolaisten asema parani huomattavasti kielitaidon karttuessa vuosien mittaan. Menneisyyden pelotkaan eivät olleet täysin hälvenneet, sillä karjalaisen identiteetin julkinen ylläpitäminen ei ollut kaikissa perheissä itsestään selvää: jotkut vanhemmista saattoivat sanoa lapsilleen, että he olivat suomalaisia, eivät ”venäläisiä” tai Venäjältä. Myöhemmin karjalaistaustaiset saattoivat tuntea hämmennystä ymmärtäessään, että he olivatkin karjalaisia, eivät suomalaisia. Toki oli paljon niitä, jotka eivät peitelleet karjalaisuuttaan. Samalla, kun pakolaiset pyrkivät sopeutumaan uuteen kotimaahansa, haluttiin silti säilyttää alkuperäinen kansallinen identiteetti. Itäkarjalaisten tapauksessa karjalaisuutta vaalittiin kielen, perinteisen ruoan ja laulujen kautta sekä pitämällä alkuperäinen karjalainen sukunimi ja ortodoksinen usko.

Ikävä Karjalaan oli arjessa myös läsnä: pakolaislapset aistivat vanhempiensa kaipuun kotiseuduille, mutta kipeästä asiasta harvemmin puhuttiin. Suomessa tai Ruotsissa syntyneillä lapsilla ei yleensä ollut ensikäden kokemusta Karjalasta, vaan se syntyi heidän vanhempiensa kautta. Pakolaiset pystyivätkin käsittämään itselleen kolme kotimaata: Itä-Karjalan, Suomen ja Ruotsin. Itä-Karjalassa sijaitsi perheen tai vanhempien alkuperäinen kotikylä, joka oli neuvostojärjestelmän takia menetetty iäksi. Kadotettuun kotiseutuun liittyi paljon haikeita muistoja ja tuntemuksia. Suomi saattoi taas olla kotimaa niille, jotka olivat siellä syntyneet esimerkiksi 1920-luvun pakolaisvanhemmille. Toisen maailmansodan jälkeen Ruotsista taas tuli ”käytännön” kotimaa, jossa karjalaispakolaiset viettivät suurimman osan elämästään.

Ruotsinkarjalaisten kohtalot vaikuttavat olleen vaikeista ajoistakin huolimatta lohdullisempia kuin mitä olisi voinut olettaa heidän joutuessaan toisen kerran pakolaisiksi. Vaihtoehtona karjalaiset olisivat voineet jäädä Suomeen painostuksen kohteiksi tai lähteä Neuvostoliittoon, mistä tuskin olisi seurannut mitään hyvää: jotkut epäilivät joutuvansa Siperiaan karkotetuiksi, eivätkä monet hyväksyneet uutta neuvostojärjestelmää. Ruotsissa pakolaisilla oli sen sijaan mahdollisuus työntekoon ja yhteisöllisyyteen, ja siellä he ansaitsivatkin itselleen vakaamman, hyvän elämän.

Lähteet:

Seija Jalagin 2021: ”Nimble Nationalism: Transgenerational Experiences of East Karelian Refugees in Finland and Sweden”. Lived Nation as the History of Experiences and Emotions in Finland, 1800–2000.
Seija Jalagin 2021: ”Pelon ja toivon rajalla – Itäkarjalaisten pakolaisuus Suomesta Ruotsiin toisen maailmansodan jälkeen”
Karjalan Heimo 2003, 7–8: ”Sillanpään perheen kolme pakomatkaa: Pitkä tie Vienan Vuokkiniemestä Suomen kautta Ruotsin Boråsiin”
Karjalan Heimo 2013, 5–6: ”Elmer Sillanpää Ruotsin Boråsissa”
Sakari Vuoristo 1996: Suvulta suvulle II. Wienan Karjalaisten Liiton / Karjalan Sivistysseuran historiaa vv. 1906–1996.

Katso myös:

Seija Jalagin: ”Kotirannoilta tehtaisiin. Itä-Karjalan pakolaisten muistot Suomessa ja Ruotsissa”, https://www.youtube.com/watch?v=wTCch25loFU