Karjalan Heimo

Karjalaiset nousevat heimosotureita vastaan ja löytävät liittolaisia

Kirjoittanut: Pekka Vaara
Julkaistu: 6.5.2022

KUVA: Nuori karjalaispoika brittien palveluksessa Muurmanin retkellä 1918. (Kuva Imperial War Museum) 

Juttusarjan vinjettiKerroimme edellisessä osassa, miten eversti Malm heimosotureineen kohtasi epäilevän ja pelokkaan kansan maaliskuun 1918 lopulla Vuokkiniemessä ja Uhtualla. Kesän edetessä epäily muuttui aktiiviseksi vastarinnaksi ja karjalaiset perustivat Muurmannin radan varteen oman sotajoukkonsa ja löysivät liittolaisen valkoisia suomalaisia vastaan.

Vienan kylissä oli kevättalvella 1918 vallankumoushenkisiä nuoria miehiä, jotka olivat tsaarin armeijassa palvellessaan omaksuneet ajatuksen pienten kansojen itsemääräämisoikeudesta. He eivät pitäneet suomalaisia vapauttajinaan, ja Saksa oli heille luonnollinen vihollinen maailmansodan rintamilta. Jo ennen kuin Malmin joukko ylitti rajan, he olivat levittäneet sanaa suomalaisten olevan yhdessä saksalaisten kanssa tulossa Karjalaa ryöstämään. Suomalaisten tultua kyliin lähtivät ensimmäiset karjalaismiehet Muurmannin radalle ja liittyivät siellä perustettuihin punakaarteihin. Osa miehistä jäi kyliin puhumaan suomalaisia vastaan ja houkuttelemaan epäröiviä miehiä mukaan aseelliseen vastarintaan.

Vienanmeren rannalle Kemiin kerääntyi alkukesän aikana satoihin noussut joukko suomalaisia vastustavia karjalaisia. Näiden karjalaismiesten poliittisesta ajattelusta on vaikea saada selkeää käsitystä. Heitä yhdisti haave Venäjän vallankumouksen myötä syntyvästä autonomisesta Karjalasta, joka voisi ratkaista karjalaisille tärkeät asiat, kuten maiden jakamisen talonpojille, kansansivistyksen ja talouden kehittämisen sekä itsehallinnon. Värväytyneiden joukossa oli erilaisten punaisten aatesävyjen innostamia miehiä, bolševikkeja, menševikkejä ja sosialistivallankumouksellisia. ”Karjala karjalaisille” oli tämän joukon omaksuma iskulause.

Myös Muurmannin radalla työssä olleita vanhempia miehiä liittyi karjalaisten joukko-osastoon. Joitakin houkutteli mukaan poliittinen aate, joitakin Karjalan vapauttaminen valkosuomalaisista tunkeutujista, monille riitti motiiviksi lupaus leivästä, majoituksesta ja uusista vaatteista. Mukana oli jonkin verran myös Suomen sisällissodassa punaisella puolella taistelleita karjalaisia, jotka siirtyivät tappion jälkeen Pietarin kautta Karjalaan.

Karjalaisten joukkoyksikön pohjana oli Enkijärvellä Kemin pohjoispuolella helmikuussa 1918 perustettu rautatieläisten punakaarti. Keväällä kaartissa oli jo 400–500 miestä, joista suuri osa oli läntisen Vienan – Vuokkiniemen, Kontokin ja Latvajärven karjalaisia.

Kaartin komentajaksi valittiin Kivijärveltä kotoisin ollut Grigori Lesojev eli Riiko Lesonen ja hänen apulaisikseen kontokkilaiset Santeri Petrov ja Nikolai Rugojev sekä vuokkiniemeläiset Dorofeij Vasarajev ja Ivan Lipkin. Punakaartista muodostettiin joukko-osasto, jonka nimeksi annettiin Karjalan Otrjadi (Pervij Karelskoij Otrjad). Osaston liittouduttua englantilaisten kanssa he kutsuivat sitä nimellä Karjalan rykmentti (Karelian Regiment); myös Karjalan legioona nimeä käytettiin.

Nuori poika seisoo keskellä kuvaa sotilaspuvussa, kaukana takana näkyy muita sotilaita.

Brittijoukoilla oli Muurmanin retkellä 1918 mukana jopa ammattivalokuvaaja, jonka otoksia on katsottavissa Imperial War Museumin kuvakokoelmissa. Nuoren karjalaispojan lakissa eversti Woodsin Karjalan rykmentin tunnukseksi valitsema merkki, Irlannin vapaustaistelijoiden tunnus kolmiapila. 

Karjalan otrjadin syntyhistoriasta ja Grigori Lesojevin osuudesta siihen on olemassa eri lähteissä hieman erilaisia versioita. Selvää kuitenkin on, että viimeistään kesäkuun alkupuolella oli Kemissä järjestäytyneenä monisatapäinen karjalaisten joukko-osasto, joka pyrki värväämään lisää miehiä Vienan kylistä ja hankkimaan tarvittavaa varustusta paikallisilta bolsevikkijohtoisilta neuvostoilta ja punakaarteilta.

Näiltä ei kuitenkaan liiennyt elintarvikkeita, vaatteita eikä aseita karjalaisille. Jännitystä aiheutti luultavasti myös bolsevikkijohtoisten neuvostojen ja karjalaisten erilainen käsitys Karjalan tulevasta asemasta. Linjaristiriidat ja bolsevikkien kyvyttömyys karjalaisten aseistamiseen ajoivat karjalaiset etsimään liittolaisia muualta kuin venäläisistä punakaarteista.

Karjalaisten tarpeeseen löytää liittolaisia tarjoutui ratkaisu Murmanskissa maihin nousseista ja Muurmannin rataa pitkin Vienan meren rannikolle edenneistä brittijoukoista. Ensimmäiset neuvottelut otrjadilaisten ja brittiupseerien välillä käytiin Kemissä 20. kesäkuuta.

Tieto karjalaisten halukkuudesta yhteistyöhön kulki brittiupseerin mukana Murmanskiin kenraali Poolelle, joka sähkötti asiasta sotaministeriöön Lontooseen. Poolen selostuksen mukaan Vuokkiniemen alueen karjalaisten valtuuskunta, joka edusti 300 miestä, oli esittänyt liittoutuneiden upseereille anomuksen saada aseita ja viikon koulutuksen, jonka jälkeen he lähtisivät valkoisia suomalaisia vastaan.

Brittiupseerit löysivät nopeasti yhteisen sävelen karjalaisten kanssa, samoin menetelmin kuin Kantalahden seudulle kerääntyneiden suomalaisten punaisten kanssa. Englantilaiset olivat tottuneet käyttämään materiaalisia resurssejaan paikallisten rekrytoimisessa ja osasivat myös hyödyntää havaitsemiaan paikallisten voimien välisiä valtataisteluja.

Neuvottelut johtivat tulokseen 7. heinäkuuta, jolloin Venäjän armeijan karjalainen kersantti Grigori Lesojev ja brittiläinen kenraalimajuri Sir Charles Maynard allekirjoittivat yhteistyösopimuksen Kemissä. Sopimus oli sisällöltään likimain samanlainen kuin kuukautta aikaisemmin punaisista suomalaisista muodostetun Muurmannin legioonan kanssa; britit varustivat karjalaiset aseilla, vaatteilla ja elintarvikkeilla, karjalaiset sitoutuivat taistelemaan suomalais-saksalaisia maahantunkeutujia vastaan ja ajamaan heidän pois Karjalasta yhdessä englantilaisten kanssa.

Karjalan rykmentin komentajaksi määrättiin everstiluutnantti J. P. Woods. Karjalaisista Lesojev, Lipkin ja myöhemmin muutamat muut saivat brittiarmeijan luutnantin viran ja palkan. Irlantilainen Woods osoittautui karjalaisten tuntoja ja itsenäisyyspyrkimyksiä ymmärtäväksi komentajaksi. Hän kirjoitti noin kymmenen vuotta myöhemmin kokemuksistaan mainiot muistelmat, jotka on julkaistu Nick Baronin kirjassa King of Karelia.

Kun oli sovittu karjalaisten astumisesta liittoutuneiden palvelukseen, ryhtyi Woods luutnantteineen ja kersantteineen muokkaamaan heistä toimintakykyistä sotilasosastoa. Karjalaiset majoitettiin venäläisiltä vapautuneisiin parakkeihin, puettiin brittiläisiin sotilasvaatteisiin ja aseistettiin venäläiseltä punakaartilta takavarikoiduilla aseilla.

Koulutuksen edistyessä saattoi Woods todeta karjalaiset fyysiseltä kunnoltaan kelvollisiksi sotilaiksi, samoin sotilastaidoiltaan, olihan suuri osa heistä palvellut vuosia Venäjän armeijassa. Woods kehuu karjalaisten kurinalaisuutta: ”Käskyjen laiminlyöntiä tai juopottelua ei esiintynyt, kaupungin asukkaiden taholta ei tullut valituksia heidän käytöksestään, huolimatta siitä, että venäläinen väestö ei edelleenkään pitänyt heistä ja varoitti minua lakkaamatta heistä.”

Karjalaisten rekrytointi, koulutus ja varustaminen jatkuivat heinäkuun aikana kiivaasti Kemissä. Tiedustelutoiminta oli tehokasta ja vastustajien miesvahvuuksista ja puolustusasemista Vienan kylissä saatiin kerättyä tarkat tiedot. Woods esikuntineen valmisteli suunnitelman joukkojen etenemisestä ja kuljetusreiteistä.

Maanteitä Kemistä länteen ei ollut ja satojen miesten ja heidän varusteidensa kuljettaminen metsäpolkuja pitkin todettiin mahdottomaksi. Oli varustauduttava kulkemaan vienalaisten vanhaa kulkuväylää Kemijokea pitkin ylävirtaan Kuittijärville saakka. Tätä ennennäkemätöntä kuljetusoperaatiota varten haalittiin kaikki vesikulkuneuvot 50 mailin säteellä Kemistä. Woodsin mukaan kokoon saatiin 300 venettä.

Heinäkuun lopussa eversti Woods saattoi raportoida kenraali Maynardille Murmanskiin, että hänen rykmenttinsä ”The Royal Irish Karelians” ja sen laivasto olivat valmiina valloittamaan Vienan Karjalan.

__________________

Teksti: Pekka Vaara

Artikkeli on julkaistu Karjalan Heimossa 7–8/2018.

Karjalan Heimon digitaaliset näköislehdet vuoden 2022 alusta lähtien ovat saatavilla Lehtiluukku.fi-palvelussa:
Lehtiluukku.fi/lehdet/karjalan_heimo

Vanhempia vuosikertoja ja lehden artikkeleita voi lukea Sivistysseuran Sampo-tietokannassa:
Karjalansivistysseura.fi/sampo/fi

Karjalan Heimo on Karjalan Sivistysseuran jäsenlehti. Voit hakea jäseneksi tai tilata lehden ilman jäsenyyttä: Karjalansivistysseura.fi/yhdistys/jasenet/

Lue nämäkin:

Mikä on Uutisčuppu?

Uutisčuppu – Uudisčuppu on Karjalan Sivistysseuran uusi ajankohtaiskanava. Julkaisemme tällä sivustolla kiinnostavia uutisia ja tietoa tulevista tapahtumista.

Tilaa uutisviesti

Tilaa sähköpostiisi ilmoitukset uusista artikkeleista.