Näytelmät ja elokuvat ovat tehokas keino tutustua toiseen kulttuuriin tapoineen, pukuineen ja ajatusmalleineen. Karjalaisia on kuvattu esittävässä taiteessa runsaasti, mutta minkälaisia tarinoita karjalaiset ovat halunneet kertoa itsestään? Tärkeiksi teemoiksi esityksissä ovat nousseet mm. kieli, pakolaisuus sekä kulttuuriperintö. Nämä näkyvät niin 1980-luvun kuin myös nykypäivän produktioissa, kuten pian ensi-iltansa saavassa Mustu loukko -näytelmässä.

Näytelmien ja elokuvien lumo vetoaa ihmisiin sukupolvesta toiseen. On kiehtovaa päästä hetkeksi toiseen, yleensä tuntemattomampaan todellisuuteen, jossa tutustutaan sekä henkilöhahmoihin että näiden tuntemuksiin, ajatuksiin ja vastoinkäymisiin. Näytelmissä ja elokuvissa voidaan myös vaivihkaisilla keinoilla tuoda esiin erilaisia kulttuuripiirteitä, kuten pukeutumis- tai tapakulttuuria. Lavasteiden avulla voidaan näyttää talojen sisustusta ja kylämaisemaa, vuorosanoissa taas korostuvat kulttuurille ominaiset ajatusmallit ja käsitteet.

Karjalaisia on vilahdellut näytelmissä ja valkokankaillakin pidemmän aikaa. Esimerkiksi vuonna 1921 Suojärvellä kuvattiin Kalevalaseuran toimeksiantona kansatieteellinen mykkäelokuva Häidenvietto Karjalan runomailla. Käsikirjoituksesta vastasi kansatieteilijä U. T. Sirelius ja ohjauksesta kansanmusiikin asiantuntija A. O. Väisänen. Näyttelijöinä oli paikallista väkeä, kuten morsiamena esiintynyt Lyyli Home, joka myöhemmin keräsi huomattavan määrän suojärveläistä perinnetietoa. Morsiamen itkijänä elokuvassa oli kuuluisa runonlaulaja Matjoi Plattonen. Juoneltaan fiktiivistä elokuvakerrontaa edustaa taas Juhani Ahon Juha (1911), josta on tehty jopa kaksi filmatisointia, vuosina 1937 ja 1956. Tarinassa karjalainen laukkukauppias Shemeikka viettelee suomalaisen talonpojan vaimon, mikä vahvisti aikanaan kielteisiä stereotypioita karjalaisista.

Nämä esimerkit ovat suomalaista käsialaa ja suomalaisen näkökulman rajaamia katsauksia karjalaisuuteen, minkä takia karjalaisten oma ääni on jäänyt sivuosaan. Mutta minkälaisia tarinoita karjalaiset ovat halunneet itse kertoa itsestään näytelmän ja elokuvan keinoin?

Murteiden dialogia

1980-luvun voidaan katsoa olleen varsin hedelmällistä aikaa karjalaisteemoille eri esiintymislavoilla. Hyvä esimerkki tästä on Kosti Pamilon käsikirjoittama murrenäytelmä Evakon tuomaset. Sitä esitettiin vuonna 1980 ainakin Helsingin ortodoksisen seurakunnan nuorisotoimiston järjestämillä Karjalan kielen kursseilla ja KSS:n vuosikokouksessa sekä vielä seuraavana vuonna Karjalan Liiton näytelmäkatsauksessa.

Näytelmässä kaksi arkiasuihin pukeutunutta karjalaisnaista käy dialogia omilla murteillaan: pääosissa olleista suojärveläinen Veera Kujanpää puhui eteläkarjalaa, salmilainen Nasti Ronkainen taas livvinkarjalaa. Ensimmäisessä näytöksessä Veera on lähdössä Helsinkiin poikansa perheen luo, jonne hän on viemässä “tuomasia”. Nasti saattaa hänet kahvipöydän kautta matkaan. Toisessa näytöksessä Veera on palannut, ja hänellä on mukanaan kummallisia “tuomasia” – miniä on vaatettanut hänet kaupunkilaiseen tyyliin.

Näytelmän keskeistä antia oli nimenomaan kielellinen taituruus: paitsi sen lisäksi, että näytelmä oli kokonaan karjalaksi, oli käsikirjoittaja ujuttanut vuorosanoihin kansanomaisia sanontoja, joita hän oli tallentanut 1920-luvulla luovutetun Karjalan puolelta. Sanonnat olivat kuuluneet silloiseen karjalaiseen arkielämään. Näytelmä voitti Karjalan Liiton talvipäivien näytelmäkatsauksen vuonna 1981. Tuomaristossa ollut akateemikko Pertti Virtaranta kehui esityksen “kaksikielisyyttä”, ja ylituomarina toiminut teatterinjohtaja Paavo Liski taas kuvaili näytelmää sanoilla “tuore, omintakeinen ja viehättävä” (KH 1981, 3–4). Karjalankielinen sananvaihto on taatusti ollut jotakin poikkeuksellista ja mieleenpainuvaa, ja toisaalta näytelmän juonikin vaikuttaa hauskalta.

Elokuva runonlaulajasta

Alkuvuodesta 1983 näki päivänvalon Ogoi, isoäitini -tv-elokuva. Se kertoo suojärveläisestä runonlaulajasta ja kansanparantajasta Ogoi Määräsestä (o.s. Härkin, 1858–1940). Kansanrunoudentutkija Martti Haavio keräsi Määräseltä kalevalamittaista runoutta häävirsistä eeppisiin runoihin ja hämmästeli sitä, miten hänet tunnettiin kotipaikkakunnallaan ennen kaikkea tietäjänä ja parantajana, ei niinkään perinnetiedon säilyttäjänä. Määränen taisi myös legendarunoutta, loitsuja ja kehtolauluja.

Vuonna 1935 Ogoi Määränen esiintyi Kalevalan 100-vuotisjuhlilla yhdessä Domna Huovisen ja Oksenja Mäkiselän kanssa. Vanhat naiset kehräsivät lavalla kuoselilla ja lauloivat kalevalamittaisia runoja. Esiintyminen sai laimean vastaanoton – ironista kyllä juhlilla ylistettiin maasta taivaisiin Kalevalaa ja Lönnrotia, mutta oikeat karjalaiset runonlaulajat olivat yleisön silmissä vain primitiivisiä. Tietenkin esitystilanne oli epäaito, kuuluihan runonlaulu todellisuudessa erottamattoman osana karjalaiseen arkeen, mutta silti on vaikea sanoa, olisiko luonnollinen esiintymisympäristö tehnyt suomalaisiin sen suurempaa vaikutusta.

Talvisodan aikana Määränen joutui monien muiden suojärveläisten tavoin siviilivangiksi Neuvostoliittoon, josta hän palasi evakkona Suomen puolelle. Vankeusajan rasitukset olivat kuitenkin vanhalle naiselle liikaa: Ogoi Määränen kuoli keväällä 1940 karanteenileirillä Helsingissä. Hänen muistopatsaansa sijaitsee Nurmeksen Bomba-talon pihassa.

Vuonna 1982 Määräsestä kuvattiin Ilomantsissa tv-elokuva, jonka ohjasi suojärveläistaustainen Maija-Liisa Sutinen. Näyttelijöinä toimi runonlaulajan omia sukulaisia ja tuttavia – esimerkiksi pääosassa oli Ogoin pojantytär Martta Havu. Tämä oli hyvä ratkaisu, koska elokuvassa Ogoita tarkastellaan hyvin henkilökohtaisesta, nimenomaan lastenlasten näkökulmasta. Ogoin lisäksi elokuvassa tehtiin näkyväksi suojärveläisen kylän perinnekulttuuria ja elämäntapaa. Tunnelman aitouteen pyrittiin niin kielen, pukujen, tapojen kuin lavastuksenkin suhteen. Suomenkielisille katsojille oli lisätty käännösteksti. Helsingin Sanomien Jukka Kajava kommentoi elokuvaa seuraavasti:

“Repliikit töksähtelivät, säikähtelyä esiintyi, mutta ken tämän kestää saa iloita vanhan karjalaisen runon helkkeestä ja Ogoi isoäidin henkilökuvan vitaalista, iloisesta toteuttamisesta.”

Repolan ja Porajärven kohtalonhetkiä

Kesällä 1983 Bomban kesäteatterissa päästiin näkemään 1920-luvun alun repolalaisten ja porajärveläisten tuntoja sanoittava Maaton kansa -musikaali. Käsikirjoituksen oli tehnyt itsekin Repolasta syntyisin ollut Mikko Samulinen, joka kuoli ennen esityksien alkua. Musikaali oli osittain karjalankielinen, ja sen sävellyksistä vastasi Seppo Paakkunainen.

Tarinassa eletään Tarton rauhansopimuksen jälkeistä sekavaa aikaa Repolassa ja Porajärvellä, jotka ovat joutuneet Suomen ja Neuvostoliiton välisen kaupankäynnin kohteiksi. Paikkakuntien tulevaisuus näyttää varsin synkältä ja toivottomalta osana nuorta neuvostovaltaa. Karjalaiset saavat kokea, miten “myötätuntoa riittää, mutta kukaan ei auta” (KH 1983, 7–8). Epätoivoinen tilanne merkitseekin kyläyhteisön jäsenille erilaisia, pääosin surullisia kohtaloita: kuka alistuu väkivaltaan, kuka joutuu pakolaiseksi, kuka kuolee.

Musikaalille ominaisesti Maattomassa kansassa nähtiin vauhdikkaita laulu- ja tanssikohtauksia, joista mieleenpainuvimpia olivat esimerkiksi henkilöhahmojen Darjan ja Gauron häät. Heidän tarinansa kautta kokonaisen yhteisön tragedia välittyi yleisölle myös yksilötasolla. Musiikki oli historialliselle näytelmälle ilmeisesti astetta modernimpaa sähkökitaroineen, mikä ei kuitenkaan lopulta ollut epäonnistunut ratkaisu. Maaton kansa palasi Bomban lavoille vielä kesällä 1991, jolloin pääosassa esiintyi Tukholman kuninkaallisen oopperan solisti Martti Wallen. Ohjaajana toimi molempina kesinä Paavo Liski.

Vienalaista paikallishistoriaa

2000-luvulle tultaessa karjalaisten tarinat ovat edelleen näkyneet näytelmien aiheissa. Oulussa juhlittiin kaupungin 400-vuotista taivalta vuonna 2005, jolloin Ouluhallissa oli mahdollista tutustua paikalliselämään myöhäiskeskiajalta alkaen. Myös karjalainen kulttuuri näkyi historiallisten lavasteiden joukossa: nykyisin Taivalkoskella sijaitseva vienalaislähtöinen Jalavan kauppa oli mukana edustamassa suomenkarjalaista paikallishistoriaa.

Taiteellisesta annista piti huolta Pohjois-Viena -seura, joka oli valmistellut juhlaa varten näytelmän Vienan pakolaisia tulou. Se sijoittuu 1920-luvun pakolaisvuosiin, jolloin Ouluun saapui runsaasti vienalaista väkeä. Tapahtumien keskiössä on käytännössä kahden kulttuurin kohtaaminen, kun vienalaispakolaiset, joukossaan laukkukauppiaita, tuohimestareita ja itkijöitä, saapuvat vieraaseen maahan ja tapaavat milloin oululaisen tervaporvarin, milloin toripoliisin. Kipeistä kokemuksista  huolimatta näytelmässä nähdään myös nuorta rakkautta ja tulevaisuudentoivoa: “Elämän pitäy jatkuo. On se niin. Se on luonnonlaki.”

Näytelmän oli käsikirjoittanut ja ohjannut Anja Suvanto. Esiintyjien ja avustajien joukkoon kuului noin 25 henkeä. Pohjois-Viena -seuran käsityökursseilla valmistettu vienalaistyylinen puvustus elävöitti esitystä ja herätti yleisössä ihastusta. Näytelmä esitettiin uudestaan Karjalan Sivistysseuran 100-vuotisjuhlassa Tampereella elokuussa 2006.

Yllä mainituista esimerkeistä voi nähdä, mitkä teemat ovat nousseet karjalaisten omien tarinoiden keskiöön. Näytelmät ja elokuvat ovat välittäneet karjalaisille tärkeitä ja ajattomia aiheita kielestä, pakolaisuudesta ja kulttuuriperinnöstä, ja toivottavasti ne ovat saavuttaneet tarttumapintaa myös yhteisön ulkopuolella. Esitysten tarkoituksena on ollut tuulettaa vanhoja stereotypioita ja tuoda näkyväksi sitä todellista karjalaisuutta, joka esimerkiksi Kalevalan 100-vuotisjuhlilla jäi ilman vastakaikua. Kiitosta on annettava niille tahoille, jotka ovat vapaaehtoisesti ja yhteistyön kautta luoneet karjalankielistä esityssisältöä.

Karjalan kieli kuuluvaksi myös elokuvissa ja teatterissa

Viime vuosina karjalankielisellä elokuvakentällä on käynyt kuhina. Karjalaiset elokuvat -hankkeen tavoitteena on karjalankielinen elokuvatrilogia, jonka kaksi ensimmäistä osaa on jo ilmestynyt. Veneh (2017) kuvaa nuoren karjalaistytön tietä morsiameksi ja vaimoksi, samalla antaen sata vuotta vanhalle Häidenvietto Karjalan runomailla -filmille tuuletetun vastineensa. Lindu (2021) taasen käsittelee karjalaisen kulttuurin uskomuksia kuolemasta. Vuoden 2023 lopulla ilmestyy trilogian täydentävä Ilmu, joka keskittyy syntymään ja siihen liittyviin rituaaleihin ja myytteihin. Elokuvat ovat vapaasti katsottavissa hankkeen sivuilla (linkki).

Myös suuremmissa elokuvateattereissa kuultiin pari vuotta sitten livvinkarjalaa Annika Grofin ohjaamassa Syksyn jälkeen saapuu kevät -elokuvassa (2020). Se kuvaa talvisodan jälkeistä aikaa ja karjalaisevakkojen asettumista Suomeen. Evakkojen ja paikallisten välit kärjistyvät konflikteiksi erinäisistä syistä, ja lopulta seuraukset ovat vakavat. Elokuvan pääkielenä toimii livvinkarjala, mikä herätti kiinnostusta niin yleisössä kuin mediassa.

Karjalankielisistä näytelmistä kiinnostuneille tarjoutuu pian mahdollisuus päästä näkemään teatteri Kapsäkin esitys Mustu loukko. Näytelmä nimensäkin mukaan käsittelee sitä, miten karjalan kieli on kadonnut Suomessa kuin mustaan aukkoon. Näytelmään pääsee tarkemmin tutustumaan täältä.

Pääkuva: Ogoi, bunukoita ja entisiä suojärveläisiä, jotka vielä taitavat kieltä.

Katso myös:
UEF – Karjalan kielen elvyttäminen: Suojärven pitäjäseuran kokoama näytelmätekstikorpus.

Lähteet:
Elonet: “Häidenvietto Karjalan runomailla”
Episodi: “Syksyn jälkeen saapuu kevät”
Karjalaiset elokuvat: https://www.karelianfilms.com/
Karjalan Heimo 1980, 1–2: “Seurakunnalliset Karjalan kielen kurssit”; 3–4: “Tapahtui omassa piirissämme – Kosti Pamilon näytelmä”
Karjalan Heimo 1981, 3–4: “Voitto kotiin”
Karjalan Heimo 1983, 3–4: “Mikko Samulinen kuollut”; 7–8: “Maaton kansa kokosi väkeä Bomban rantaan”; “Television karjalaisaiheiset ohjelmat”
Karjalan Heimo 1985, 9–10: “Ogoi Määränen – Suojärven lauluemo”
Karjalan Heimo 1988, 9–10: “Vanhan runon taitajia – Ogoi Määränen”
Karjalan Heimo 1991, 5–6: “Maaton kansa palaa Bomban teatteriin”
Karjalan Heimo 2005, 9–10: “Pohjois-Viena -seura loi vienalaistunnelmaa Oulun 400-vuotisviikolle”