Kalevalan päivänä on hyvä muistella monitasoista, laajakatseista keskustelua, joka Kalevalan merkityksistä käytiin joulukuussa 2022. Otsikolla Kiistelty, kiitetty, kiistetty Kalevala käyty paneeli päätti tasan vuotta aiemmin alkaneen keskustelusarjan Ylirajainen kulttuuriperintö ja muita Karjalan kysymyksiä.

Karjalaisuuden ja Kalevalan välistä suhdetta käsitelleen vilkkaan keskustelun keskeisiä vetureita olivat hyvät, tuoreet kysymykset koskien Kalevalan syntyä ja Kalevalan käyttöä niin menneisyydessä kuin nykyisyydessäkin.

Paneelikeskustelun näkemyksellisinä keskustelijoina olivat folkloristi, Kalevalaseuran toiminnanjohtaja Niina Hämäläinen, kirjailija ja teatteriohjaaja Juha Hurme, tutkija, aktivisti ja eduskuntavaaliehdokas (vihr.) Tuomo Kondie, folkloristi ja Karjalan Sivistysseuran toiminnanjohtaja Eila Stepanova sekä kirjallisuudentutkija Olli Löytty. Puheenjohtajana toimi SKS:n viestintäjohtaja Kati Mikkola. Tilaisuuden järjestivät yhteistyössä Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Kalevalaseura.

Kalevalan problematiikkaa käsittelivät kiinnostavissa avauspuheenvuoroissaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran pääsihteeri, professori Tuomas M. S. Lehtonen ja Helsingin yliopiston folkloristiikan professori, Kalevalaseuran hallituksen jäsen Lotte Tarkka.

Kalevalan etnopoliittisuus

Aluksi jokainen keskustelija määritteli oman suhteessa Kalevalaan. Löytty totesi yrittäneensä provokatiivisestikin herätellä ihmisiä pohtimaan, mitä Kalevala merkitsee heille itselleen.

Stepanova on puolestaan syntynyt ja kasvanut Neuvosto-Karjalassa.
– Koulussa Kalevalasta puhuttiin ja puhutaan edelleen karjalais-suomalaisena eepoksena. Se on karjalaisille hyvin tärkeä identiteetin kulmakivi, se vaikuttaa monin tavoin taiteeseen ja kulttuuriin, ja Lönnrotia pidetään karjalaisen runoaarteiston pelastajana. Lapsille opetettiin enemmän Arhippa Perttusesta, joka antoi runoaarteet Elias Lönnrotille kuin Lönnrotista.

– Kun tulin Suomeen 1990-luvun alussa vaihto-opiskelijana, oli kulttuurishokki, että yliopistollakin Kalevalasta puhuttiin pelkästään suomalaisena kansalliseepoksena, eikä Karjalaa koskaan mainittu, Stepanova kertoi.

Kondie totesi, että hänelle Kalevala on ensisijaisesti etnopoliittinen työkalu.
– Lönnrotin tehtävänä oli tuoda suomalaisten myyttinen menneisyys osaksi kansakunnan rakennusprosessia. Samalla kun Kalevalan avulla on luotu yhtä kansakuntaa, toisia on jäänyt alle, ja tämä allejäävä osio on oma tutkimuskohteeni.

Sosiolingvistinä ja aktivistina Kondieta kiinnostaa tutkia ja tehdä näkyväksi, miten Kalevala vaikuttaa karjalaisiin identiteetteihin.

– Henkilökohtaisella tasolla Kalevala merkitsee minulle uhkaa. Se on suomalaisille edelleen hyvin tärkeä ja siihen liittyy suomalaisilla vahvoja tunteita, jotka kääntyvät helposti aggressioksi. Etnopoliittisen työkalun voi helposti kääntää myös aseeksi.

– Kalevalan päivä on itselleni kova päivä, johon varaudun varmistamalla kalenteriini tarpeeksi aikaa ja tilaa henkisesti valmistautua kaikkeen siihen vihapuheeseen, jota Kalevalan päivä minulle tuottaa, sanoi Kondie.

Kirjailija, teatteriohjaaja Juha Hurmeen kokemus Kalevalasta on puolestaan tyypillinen 1950- ja 1960-lukujen taitteessa syntyneen suomalaisen kokemus, jota hallitsevat negatiiviset koulumuistot Kalevalan pakkoluennasta.

– Emootion tasolla olen Tuomon vastakohta. Olen syntynyt vuonna 1959, ja Kalevalalla lyötiin sukupolveani koulussa päähän monella tavalla. Olen vihannut sitä kirjaa, ja se viha kesti noin 50 vuoden kypsään ikään asti. Minun on kuitenkin ollut helppo suhtautua Kalevalaan, koska olen turkulaissyntyinen tavis.

– Vaikka Kalevalaan liittyy polttavia kysymyksiä, se on mitä kiehtovin, hassu kirja. Sillä on oma arvonsa, se on positiivisella tavalla pähkähullu. Olen suorittanut jopa kaksi hiihtovaellusta niin, että mukana on ollut Kalevala ja Uusi Testamentti. Kalevala on ohittamaton, se ei ole tyhjentynyt ollenkaan, sanoi Hurme.

Hämäläinen on folkloristina tutkinut Lönnrotin tekstualisaatioprosesseja eli sitä, miten Lönnrot on työstänyt alun perin suullisia kansanrunoaineistoja kirjalliseen muotoon. Hämäläinen myös johtaa Avoin Kalevala -hanketta, jossa tuotetaan verkkoon kaikille avointa, kriittistä, tutkijoiden kommentein varustettua editiota Kalevalasta.

– Kalevala on monella tavalla hybridi. Se on myös hyvin kiinnostava tutkimushistoriallinen ilmiö, jonka avulla voidaan ymmärtää folkloristiikan syntyä ja kehitystä oppiaineena. Se auttaa myös ymmärtämään sitä prosessia, jossa jotkut äänet on vaiennettu ja jotkut nostettu, totesi Hämäläinen.

Monikerroksinen ja monitulkintainen

Jokainen keskustelija oli saanut puheenjohtajalta jo etukäteen vastattavakseen omaan erikoisalaansa liittyviä kysymyksiä. Hämäläisen tehtävänä oli pohtia, mikä Kalevala on, mitä kerroksia siinä on, miten se on syntynyt ja kenen ääni siinä kuuluu.

– Se on moninaisten äänten kakofonia, jonka yksi henkilö, sivistyneistöeliittiin kuuluva Elias Lönnrot muokkasi kirjalliseen muotoon. Se on kuvitelma suomalaisuudesta, mutta jos jäämme vain Lönnrotiin ja Lönnrotin ääneen, typistämme Kalevalan moninaisen luonteen, kiteytti Hämäläinen.

– Tutkijana on tärkeää tuottaa tietoa Kalevalan monikerroksisuudesta. Se pakenee yksipuolisia tulkintoja. Siinä kuuluu vahvasti runolaulajien ääni: karjalais-suomalais-inkeriläinen runolaulu eri aikakausina, joskin Lönnrotin vahvasti valikoimana, tulkitsemana ja muokkaamana.

Kiinnostavaa on myös, miten valtavasti runoaineistoa jäi Kalevalan ulkopuolelle. Lönnrot hyödynsi kaikesta kerätystä aineistosta Kalevalaan vain murto-osan. Kalevalasta on olemassa myös viisi versiota, ja Kantelettaren lyriikan merkitys Kalevalan syntyyn on merkittävä.

Hämäläinen muistutti yhteiskunnallisesta ja historiallisesta kontekstista, jossa Kalevala luotiin.

– Pitää muistaa, kenelle Lönnrot kirjoitti: kollegoilleen, suomenmieliselle sivistyneistölle, jolla oli heikko suomen kielen taito sekä heikko ymmärrys rajantakaisesta Karjalasta ja sen rahvaan kulttuurista, hän tähdensi.

Hurmeen tehtävänä oli käsitellä Kalevalan etnisyyttä, ja onko sillä väliä.

– Kalevalan etnisyys on traagisella tavalla kiehtova pulma, koska karjalaisuus ja runolaulajien panos on siitä niin taitavasti piilotettu, kuten myös kerättyjen runojen alkuperä ja ajallinen syvyys on häivytetty. Se on hyvää tahtova nationalistinen valhe, sanoi Hurme.

– Kalevalan etnisyys on pinnalla oleva kysymys – tulkitsen niin, että Lönnrot onnistui täydellisesti. karjalainen etnisyys on hävitetty ja suomalainen on puhtaasti keksitty, Hurme kiteytti.

– Kyllä se outoa suomalaisuutta on, jos se Kalevalasta haetaan. Vähän kuin Raamatustakin, sieltä löytää sen mitä haluaa. Meidän vain pitää jatkaa Kalevalan purkamista, Hurme edelleen haastoi.

Taiteilijana häneltä oli luontevaa myös kysyä, mikä Kalevalassa inspiroi taiteilijoita yhä edelleen. Keskustelun mittaan Hurme toikin toistuvasti esiin Kalevalan kirjallisen ja sanataiteellisen rikkauden, etenkin verrattuna muihin eurooppalaisiin eepoksiin.

– Lönnrotin Kalevala on mitä ihmisellisin – mahtavat velhot on samaan aikaan tunareita, ne lyö kirveellä polveen, niiden ihmissuhdeongelmat on säälittäviä hienolla tavalla. Siinä myös naisen asema jäi isoksi verrattuna muihin eepoksiin, ja se on niiden alkuperäisten runojen ansiota.

Lisäksi Hurme kiinnitti huomiota yhteen Kalevalan erityispiirteeseen, ihmisen ja luonnon keskinäiseen keskusteluun, mikä on tuottanut Kalevalalle uusia lukutapoja.

Kirjailijana ja teatterintekijänä Hurme itsekin keskittyy parhaillaan Kalevala-teemaan. 30.8.2023 hän lupaa julkaista uuden kirjansa Kenen Kalevala. Samana päivänä Tampereen Työväen Teatterissa saa ensiesityksensä Hurmeen käsikirjoittama näytelmä Väinämöinen.

Hän vakuutti, että päivän keskustelu antoi hänen kirja- ja näytelmäprojekteilleen vahvoja kimmokkeita ja havahdutti hänessä kasvavan tarpeen kuulla työnsä pohjaksi lisää karjalaisuuden asiantuntijoita.

Aktivismi ja Kalevalan omistajuus

Kondien vastattaviksi lankesivat keskustelun poleemisimmat kysymykset: Onko Kalevala ryöstetty, ja jos on, niin keneltä se on ryöstetty? Mistä se ajatus kumpuaa ja mikä merkitys sillä on?

Kondie tähdensi, että kun aktivisti puhuu Kalevalan ryöstämisestä, hän puhuu poliittisen retoriikan rekisterissä. Aktivisteille on ominaista ja keskeistä provosoida, koska se on ainoa tapa saada äänensä kuuluviin.
– Kun puhumme täällä, olemme tieteen ja taiteen rekisterissä, Kondie asemoi käynnissä ollutta keskustelua.

Kondie muistutti, että suomalaisia kansakuntana luotaessa oli vahva ideologinen tarve hallita karjalaisuutta, koska sen piti olla osa suomalaista kansakuntaa.
– Suomalaisen nationalismin tärkein tehtävä oli erottautua venäläisyydestä. Karjalaiset piti ”parantaa” vierasperäisestä, haitallisesta vaikutuksesta. Seurauksena on ollut pakkosuomalaistamista, assimilaatiota, johon on sisältynyt aika rajun luokan henkistä väkivaltaa, kun meille karjalaisille on osoitettu, että nimemme ovat saastaisia, tapamme taikauskoisia, kielemme rumaa jne.

– Kun puhutaan Kalevalan ryöstöstä, puhutaan siis etenkin siitä, että Kalevalan avulla on ryöstetty omistajuus karjalaisesta identiteetistä.

– Ongelma ei ole se, miten Kalevala on luotu tai miten tausta-aineistoa on käsitelty, vaan minkälaisena työkaluna Kalevalaa on käytetty, ja miten sen vaikutukset ovat karjalaisiin kohdistuneet, Kondie tähdensi.

Stepanovalta kysyttiin, kuka omistaa Kalevalan ja mitä tämä omistajuus voi ja voisi tarkoittaa.

Hän havainnollisti kysymyksen moniulotteisuutta; esimerkiksi lähdeaineiston näkökulmasta voidaan pohtia, keneltä runot ovat tulleet, keneltä Lönnrot ne keräsi.

– Inkeriläisiltä, myös suomalaisilta, ei pelkästään karjalaisilta. Yli puolet Kalevalan runoista on karjalaista aineistoa, mutta tärkeimmät myyttiset runot ovat tulleet Vienan Karjalasta – onko se siis vienankarjalaisten, kysyi Stepanova.

– Kyllä, osittain, mutta se on myös inkeriläisten ja suomalaisten runolaulajien. Silti Kalevala on myös Lönnrotin teos.

Hankalasti vastattavia kysymyksiä ovat myös, minkä kansakunnan eepos Kalevala on ja kenen kulttuuriperinnöstä puhumme, kun puhumme Kalevalasta.

– Yksiselitteistä vastausta ei ole – se on kaikkien tai ei kenenkään. Se on esimerkiksi karjalaisten ja Karjalan tasavallan, se on suomalaisten ja runolaulajien ja heidän jälkeläistensä – jos he kokevat sen merkitykselliseksi ja tärkeäksi itselleen ja omalle identiteetilleen.

– Iso aihe on myös se, miten saamme omistajuuskysymykset suuren yleisön tietoon, totesi Stepanova.

Osa kaanonia ja sorron symboli

Löytty sai vastattavakseen, minkälaisissa kaanoneissa Kalevala on ja miten sen asema kirjallisissa kaanoneissa on mahdollisesti notkahdellut eri aikoina.

– Kalevala on hyvä esimerkki siitä, miten kirjaa käytetään väärin. Siinä mielessä se vertautuu kirjahyllyn toiseen raskassarjalaiseen, nimittäin Raamattuun, sanoi Löytty.

– Emme osaa kuvitella kirjoittajia tai runolaulajia, jotka osallistuivat näiden antologioiden kokoamiseen. Ne ovat luovan ajattelun ja kielellisen osaamisen tulosta – kirjoittamiseen osallistuneet voisivat ihmetellä, mihin kaikkeen näitä kirjakokoelmia on käytetty.

Löytty painotti, että niin Kalevala kuin Raamattukin ovat maailmankirjallisuuden kaanoniin kuuluvia antologioita, mutta ne ovat myös itse kaanoneita, kokoelmia teksteistä, joita ei ole alun perin tarkoitettu yhteen. Niitä molempia on käytetty ja käytetään rajojen vetämiseen, kansakuntien kokoamiseen ja ulossulkemiseen.

Kondie nosti esiin näkökulman karjalaisesta uskonnollisuudesta, jonka näkökulmasta Kalevala voidaan edelleen kokea loukkaavana.

– Kalevalaan on otettu mukaan karjalaisia uskonnollisia aineksia, mutta niitä on muokattu kaunokirjallisesti sellaiseen muotoon, joka ei kuvaa karjalaista uskonnollisuuden todellisuutta, Kondie sanoi.

– Jos me aiomme ymmärtää Kalevalaa, on meidän pakko hyväksyä se, että on aina Kalevalan luentoja ja kokemuksia, jotka ovat sovittamattomalla tavalla ristiriidassa keskenään. Vaikka voidaan juhlistaa Kalevalaa ja tuoda sen iloisia puolia esiin, on tunnustettava, että aina on ihmisiä, joille se on jonkinlainen sorron tai vääryyden symboli. Tästä ei voida millään määrällä keskustelua päästä yli.

– Keskustelulla on kuitenkin valtava merkitys, koska sen kautta tuskalle voidaan saada tilaa, jatkoi Kondie.
Myös Stepanova toi esiin Kalevalan vaikutukset karjalaisiin, etenkin omakohtaiset kokemuksensa karjalaisena ja tutkijana.

– Tuomo on tuonut aiemmin esiin, että karjalaisia nähtiin pakanallisina, likaisina, sivistymättöminä, jälkeenjääneinä. Sitten vaihtui näkökulma, heitä ruvettiin pitämään muinaisen suomalaisen historian ja suomalaisten muinaisen kulttuurin jaloina säilyttäjinä, jotka säilyttivät tuota kulttuuria suomalaisten iloksi.

– Karjalaisten säilyttämä menneisyys nostettiin korkealle jalustalle ja se nähtiin arvokkaana, mutta karjalaisten nykyisyys haluttiin kokonaan siivota pois. Sillä on ollut pitkät vaikutukset nykypäivään asti.

Stepanova on saanut kokea karjalaisuuteen liittyvien ristiriitaisten asenteiden vaikutusta vielä nykyäänkin.
– Kun kerron olevani itkuvirsitutkija, se herättää ihastelua suomalaisen kulttuurin juurien tutkimisesta, mutta kun sanon, että olen kotoisin Venäjältä, kulmat nousevat. Venäjää ei haluta tunnustaa.

Kieli manipuloinnin kohteena

Keskustelu eteni Kalevalan kieleen. Sosiolingvistinä Kondie painotti, että Kalevalalla on ollut todella merkittävä vaikutus siihen, ettei karjalaa ole nähty Suomessa omana kielenään.

– 1800-luvulle asti karjalaa on dokumentoitu omana, suomesta erillisenä kielenään.

Sitten Suomessa on syntynyt ajatus, että karjala olisi vain suomen murre, ja sitä käsitystä on pidetty yllä suomalaisen nationalismin ja karelianismin voimalla.

– E. N. Setälä ja kumppanit olivat hyvin vahvasti sitä mieltä, että karjalaa pitää käsitellä vain suomen murteena, ja he pystyivät omalla painoarvollaan nostamaan tällaisen täysin epätieteellisen näkemyksen tutkimuksen keskiöön, Kondie totesi.

– Pertti Virtaranta teki äärimmäisen merkittävän työn ja myöhemmin 1990-luvulta alkaen Anneli Sarhimaa ja Lea Siilin tekivät oman merkittävän työnsä, että karjala saatiin taas tieteellisen tutkimuksen piiriin.

Hämäläinen vahvisti tämän käsityksen.

– Lönnrot sanoo uuden Kalevalan esipuheessa, että siinä puhutaan ”Karjalan tavallista suomea”. Jo esipuheessa häivytettiin monikielisyys ja karjalan kieli.

– Tutkijan näkökulmasta on kiinnostavaa, että Kalevala sisältää monia kieliä. Siinä, miten Lönnrot hyödynsi ja manipuloi runoaineistoa, hän hyödynsi ja manipuloi myös kieltä – niin, että sitä pystyisi lukemaan koko kansa. Tässä keskustelussa on tärkeää muistaa, että Lönnrotin tavoitteena oli yhtenäistää Kalevalan kieli niin, että myös se Runeberg kotona pystyi sitä vähän lukemaan.

Hämäläinen kertoi, että Lönnrot suomalaisti Kalevalan runojen kieltä, mutta toisin paikoin hän myös murteellisti sitä hyvin tietoisesti. Alkuperäistä runolaulajien kieltä hän manipuloi tyypillisimmin lisäämällä runoaineistoihin alkusointua ja toistoa.

Yhä uusia kysymyksiä tarvitaan

Lopuksi keskustelijat painottivat varsin yksimielisesti sitä, että Kalevalasta on voitava jatkuvasti esittää uusia kysymyksiä. Siitä on voitava keskustella vapaasti ilman, että keskustelijoihin kohdistetaan uhkauksia ja kehotuksia painua Venäjälle. Kalevalasta on myös lupa nauttia ja iloita, esimerkiksi Kalevalan päivänä – kuitenkaan unohtamatta sen käyttöön liittyviä kipupisteitä.

Keskeistä on muistaa, ettei Kalevala ole ainoastaan suomalainen, vaan karjalais-suomalainen tai suomalais-karjalainen. Myös Venäjän Karjalassa, Karjalan tasavallassa, se on nykyäänkin hyvin tärkeä, suosittu ja tunnettu kirja, jota käsitellään runsaasti taiteessa, kulttuurielämän eri osa-alueilla ja Karjalan medioissa.

Tilaisuus päättyi yleisökommenttiin, jonka yksi läsnäolija poimi nuorten karjalaisten sosiaalisessa mediassa käymästä keskustelusta:

”Nyt Suomen valtion olisi aika nostaa karjalaisia ja tehdä tilaa karjalaisille. Tutkijoiden tulisi ottaa huomioon karjalaisuus elävänä eikä kuolleena kulttuurina ja ottaa karjalaisia osaksi tutkimustaan.”