Maailman pakolaispäivä saa miettimään, minkälaisia seurauksia 1920-luvun pakolaisuudella on ollut karjalaisten kansalliselle ja kielelliselle identiteetille. Pakolaisuuden esimerkit historiasta ja nykypäivästä toivottavasti opettavat ihmisille empatiakykyä ja auttamishalua myös tulevaisuuden pakolaisia kohtaan.

Tänään vietetään maailman pakolaispäivää. YK:n pakolaisjärjestö UNHCR julkaisi vastikään raportin, jonka mukaan pakolaisten määrä maailmassa on kasvanut enemmän kuin koskaan. Toisiin maihin paenneita arvioidaan olevan 35,3 miljoonaa, maiden sisäisiä pakolaisia taas 62,5 miljoonaa. Luvut ovat päätä huimaavia: pelkästään toisiin maihin pakoon lähteneitä ihmisiä on yli 6-kertainen Suomen väkilukuun suhteutettuna! Pakolaisten kasvava määrä on nykyajan surullisimpia tilastoja. Rauhattomat olot, vaino ja hengenvaara ajavat ihmiset pois kotimaastaan – ja kuitenkaan ei ole taetta, että heidän asemansa parantuisi siellä, minne ikinä he pakolaismatkallaan päätyvät.

Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan on aikaansaanut Euroopan sisäisen pakolaisaallon, ja Suomeenkin on tullut yli 50 000 ukrainalaista pakolaista. Arvio on, että kuluvan vuoden aikana määrä voi kasvaa vielä kymmenillä tuhansilla. Solidaarisuus ja materiaalinen tuki ovat vähintä, mitä vastaanottava valtio voi osoittaa pakolaisia kohtaan. Ukrainalaisia on sijoitettu asumaan vastaanottokeskuksiin, ja ukrainalaiset lapset ovat päässeet päiväkotiin ja kouluun Suomessa. Suurin piirtein sata vuotta sitten karjalaiset olivat hieman vastaavassa tilanteessa, mutta silloiset valtiolliset olosuhteet olivat melko erilaiset: Suomi oli vastaitsenäistynyt, sisällissodan runtelema rutiköyhä maa, joka kyllä vastaanotti heimopakolaisia, mutta pyrki korostamaan, että pakolaisten tulisi ensisijaisesti pitää itse huoli itsestään. Valtiolta saatava avustus pyrittiin kohdistamaan vain kaikista huonoimmassa asemassa oleville, kuten sairaille ja työkyvyttömille.

Pakolaisista oma karjalaisyhteisönsä

Pakolaisuus näytteleekin merkittävää osaa karjalaisten lähihistoriassa, mikä näkyy myös pakolaisuutta koskevien valokuvien määrässä. Kuvia on runsaasti 1920-1930-lukujen pakolaisleireiltä, -kouluista ja itse pakolaisista. Karjalaisten suurin pakolaisaalto Suomeen sai alkunsa Itä-Karjalan kansannousun epäonnistuttua alkuvuonna 1922, kun valkoisten suomalaisten tukemat metsäsissijoukot joutuivat perääntymään Karjalasta puna-armeijan hyökkäyksen tieltä. Sissijoukkojen pako sai aikaan yleisen paniikin, ja kokonaisia kyliä tyhjentyi. Helmikuuhun 1922 mennessä karjalaispakolaisia arvioitiin olevan Suomessa yli 11 000.

Pakolaisten tilanne lienee ollut varsin kaoottinen ottaen huomioon, miten monimutkainen tilanne Suomessa oli jo valmiiksi: useampi humanitäärinen kriisi, kuten Suomen sisällissota ja sen jälkiselvittelyt, maailmansodasta seurannut elintarvikepula, Venäjän vallankumousten ja sisällissodan tuomat pakolaiset, osuivat kaikki samaan ajanjaksoon. Toki vuonna 1922 oli perustettu Valtion pakolaisavustuskeskus, joka edes jotenkin pystyi organisoimaan pakolaisasioita. Resurssit olivat kuitenkin vähissä ja apua tarvitsevia paljon, minkä takia karjalaiset pyrittiin ohjaamaan ensisijaisesti töihin, mikäli he siihen pystyivät. Monilla saattoi onneksi jo olla Suomessa sukulaisia mm. laukkukaupan tuomina. Erityisesti Oulun ja Kemin seutujen sahat sekä maa- ja metsätalous työllistivät karjalaisia.

Miesten työtuvassa korjattiin ja joskus mahdollisesti valmistettiinkin pakolaisille kenkiä. – Takana oikealla seisoo työnjohtaja Nikolai Höttönen. Hänestä vasemmalle takimmaisen työpöydän ääressä ensin Juho Lempessalmi ja sitten Antti Koponen. Vas. seisomassa Vilho Paavilainen.

Kyminlinna 1922, opettaja Ester Elfengren ja oppilaita, 5.-6. luokka.

Oli kuitenkin myös niitä, jotka eivät pystyneet itse elättämään itseään esimerkiksi vanhuuden tai sairauden takia, minkä takia heidät sijoitettiin pakolaisleirelle. Leirejä oli perustettu eri puolille maata, kuten Kotkan Kyminlinnaan, Oulun Maikkulaan ja Viipurin Turkinsaareen. Niitä kutsuttiin tuohon aikaan yleisesti “keskitysleireiksi”. Pakolaisleirit eivät luonnollisesti olleet mitään lepopaikkoja, vaan niillä työskenneltiin ja käytiin koulua. Työntekoon lukeutui mm. maanviljelystä, karjanhoitoa sekä vaatteiden ompelua ja kenkien korjausta. Myös henkistä viihdykettä järjestettiin: Karjalan Sivistysseura esimerkiksi perusti Kyminlinnaan Karjala-kerhon, joka järjesti leirillä karjalaisia iltamia. Käytännössä pakolaisleirin voi katsoa tarjonneen karjalaisille väliaikaisesti oman pienen “kyläyhteisönsä”.

Pakolaisuuden seuraukset karjalaisuudelle

On ilmiselvää, että pakolaisuus aiheuttaa ihmiselle traumoja. Valtaväestön on mahdotonta samaistua pakolaisten kokemuksiin, ja usein pakolaiset saattavatkin kohdata ymmärtämättömyyttä ja jopa vihaa asemansa takia. Myös karjalaiset kohtasivat syrjintää uudessa kotimaassaan: heitä esimerkiksi ryssiteltiin ja käskettiin palaamaan takaisin sinne, mistä olivat tulleet. Ei siis mikään ihme, että monet päätyivät esimerkiksi suomalaistamaan etu- ja sukunimensä.

Tätä pohjaa vasten täytyykin kysyä, miten pakolaisuus vaikuttaa ihmisen kansalliseen ja kielelliseen identiteettiin. Voisi olettaa, että vieraassa maassa vieraan kansan keskuudessa oleminen vahvistaisi omaa kansallista identiteettiä – erottuuhan ihminen vaikkapa puhumansa kielen tai tapojensa perusteella valtaväestöstä. Lisäksi voisi ajatella, että halu vaalia ja ylläpitää omaa kulttuuria vieraassa maassa olisi luonnollista varsinkin maanmiesten keskuudessa. Tästä kauniina esimerkkinä on Oulun Maikkulassa vuonna 1929 otettu valokuva, jossa karjalaistytöillä on päällään perinteisiä kansanpukuja. Ne olivat usein pakolaisten arvokkain omaisuus, joka oli Karjalasta otettu paon yhteydessä mukaan. Kansanpukujen käyttäminen on kuitenkin ehkä harvoja esimerkkejä siitä, miten karjalaisuus sai todella näkyä nuoressa, kansallismielisessä Suomessa; eihän karjalaisuus tietenkään itsessään mihinkään hävinnyt tai poistunut karjalaisista, mutta valtaväestön kielteinen suhtautuminen tuskin ainakaan kannusti heitä korostamaan omaa syntyperäänsä.

Kansallispukuisia karjalaistyttöjä Maikkulan koululla. Keskellä takana opettajatar Toini Kälviäinen 1929.

Pakolaisuuden seuraukset karjalaisten kielelliselle identiteetille olivat niinikään epäsuotuisia. Tuon ajan yleinen käsitys siitä, että karjala on suomen kielen murre, aiheutti niin tahallista kuin tahatonta sulautumista: tahallisella tarkoitan sitä, että karjalaiset ovat ulkoisen paineen takia joutuneet tietoisesti mukautumaan suomalaisiksi ja suomen kielen käyttäjiksi, ja tahattomalla taas sitä, että ihminen luontaisesti pyrkii sopeutumaan ympäröiviin oloihin, myös kielellisesti. Pakolaisuuden aiheuttamat traumat sekä epävarmuus omasta tulevaisuudesta ovat myös varmasti toimineet kannustimina sulautua valtaväestöön.

Takaisin kotiin

Kun Neuvosto-Venäjä toukokuussa 1923 antoi Karjalan pakolaisille amnestian (armahduksen) ja oikeuden palata kotiseuduilleen ilman rangaistuksen pelkoa, ei ole lainkaan hämmästyttävää, että monet karjalaiset päättivät käyttää tilaisuutta hyväkseen. Koti-ikävä lienee kasvanut varsinkin niillä, jotka ovat joutuneet elelemään valtion avustuksella surkeissa oloissa. Kotiinpaluu tuskin on kuitenkaan herättänyt pelkkiä ilon ja onnen tunteita – varmasti on tunnettu myös epävarmuutta siitä, onko paluu oikea ratkaisu ja eikö pakolaiseksi lähtemisestä todellakaan seuraa mitään. Näitä ajatuksia on voinut lietsoa lehdistössä käyty keskustelu, joka oli jakautunut jyrkästi oikeisto-vasemmisto-akselille: oikeistolehdet nostivat esiin huhuja rajan takana koetusta nälästä, kurjuudesta ja vangitsemisista, vasemmisto taas kehotti olemaan uskomatta oikeiston puheisiin.

Karjalaisia pakolaisia lähdössä takaisin Venäjälle, NL:n luvattua amnestin 1923. Kuva on otettu 1924 Suojärven Kaksinaisten tulliasemalla ja siinä ovat mukana saattajat sillä avioliittoja oli solmittu useita.

Arvioiden mukaan yli puolet itäkarjalaisista pakolaisista palasi takaisin. Kotiinpaluusta seurasi vuosikymmenten epätietoisuus sukulaisten kohtalosta rajan molemmin puolin. Neuvostoliiton lupaama amnestia kyllä toteutui, mutta varsinkin ne, jotka olivat sekaantuneet kansannousun tapahtumiin, joutuivat tarkempiin tutkimuksiin. Myöhemmin 1930-luvulla, kun Stalinin vainot alkoivat, joutuivat monet Karjalaan palanneista maksamaan osallisuudestaan 1920-luvun alun tapahtumiin hengellään tai joutuivat karkotetuiksi.

Pakolaisuus on edelleen nykyaikana yksi ihmiskunnan suurista kysymyksistä: minkälaisia ratkaisuja voitaisiin tehdä, ettei kenenkään tarvitsisi enää paeta kotimaastaan? Epävakaat olot tuskin koskaan tulevat tasapainottumaan koko maailmassa, joten on todennäköistä, että pakolaisten määrä jatkaa kasvamista. Vähintä, mitä voi kuitenkin toivoa, on se, että myös tulevaisuudessa löytyy maita, joihin on turvallista paeta ja joissa pakolaiset vastaanotetaan heidän ihmisarvoaan kunnioittaen. Sekä historian että nykypäivän esimerkit toivottavasti opettavat ihmiset muistamaan tämän.

Lähteet:

Helsingin Sanomat: “Vallankumouksen jälkeen Itä-Karjalasta tulleita heimopakolaisia innostettiin omatoimisuuteen…” https://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000003083794.html
Karjalan Heimo: “Ns. toukokuun amnestia 1923 ja pakolaisten paluukysymys“, N:o 11-12/2002. https://sampo.karjalansivistysseura.fi/sites/default/files/Amnestiat1923%2520artikkeli%2520KH%252011-12_2002.pdf
Karjalan Sivistysseura: “Pakolaisuus Venäjältä Suomeen 1918-1922”, https://www.karjalansivistysseura.fi/historia/pakolaisuus-venajalta-suomeen-1918-1922/
Keski-Uusimaa: “Pakolaisten määrä kasvoi viime vuonna enemmän kuin koskaan”, https://www.keski-uusimaa.fi/uutissuomalainen/6001835
Sisäministeriö: “Sisäasiainhallinnon toiminta Ukrainan kriisissä”, https://intermin.fi/ukraina

Lue lisää:

“Vieraalla maalla, kaukana kotona – 1920-luvun karjalaispakolaisten kohtalo koskettaa edelleen”, https://uutiscuppu.karjalansivistysseura.fi/vieraalla-maalla-kaukana-kotoa-1920-luvun-karjalaispakolaisten-kohtalo-koskettaa-edelleen/

Pääkuva: Lapsia Kyminlinnassa vuonna 1925.