Suomessa vietetään 27.11.–3.12.2023 karjalan kielen viikkoa. Viikon tarkoituksena on juhlistaa karjalan kielen eläväisyyttä ja monimuotoisuutta ja tehdä sitä näkyväksi monin eri tavoin. Viikon aikana julkaistaan karjalaisten ja karjalankielisten kirjoituksia kielen ja sen merkityksen ympärillä Facebookissa, Twitterissä, Instagramissa ja Karjalan Sivistysseuran Uutisčuppu – Uudisčuppu -ajankohtaiskanavalla. Tämän vuoden teemana on armas ezineh.

#karjalankielielay
#karjalankielennedäli

Kirja karjalakši

Sisko Pajari 

Miän pereheššä mielehisih asieloih ta esinehih kuulutah kirjat ili kniigat. Tykkyämmä lukie karjalaisie starinoja. Miän lapšet ei malteta karjalakši vielä äijälti, ka reistuamma opaštua hil’l’akkaiseh. Huoti-tiäti, kišša ta koira on ylen hyvä kiännöškniiga karjalakši luvettavakši. Ta šen voipi ottua laihinah kirjaššošta iänikirjana šuomekši. Miän perehen pikkaraisen enšimmäini karjalankielini šana on ollun ”poppa”. Šuurempi lapši šuattau jo karjalaisie arvautukšie ta 10-12 šanua karjalakši. 

 

Paras karjalaine ezineh

Helena Silvennoinen-Kuikka 

Kalevala on minun armas ezineh karjalakse.

Mieli minulleni käsköy,
Duumaine piäh moine tuli
Ruveta pajattamah,
Runoloi sanelemah,
Suguvirty suodalmah,
Roduvirty laulamah.
Sanazet suus suletah, 
Paginazet pakutah,
Kielen n’okas lähtietäh,
Hammaskeskis hajotah.   

Nämmil sanoil algau Kalevala karjalan kielel. Myö tiijämmö, što Elias Lönnrot käytti eepoksen materjualannu karjalankielisty rahvahanrunohuttu, ga vaste vuvvennu 2009 se jullattih enzimästy kerdua karjalakse. Kalevala kerdou karjalazien mielih da hengih näh da sendäh se on minule kaikis paras karjalaine ezineh.  

Kalevala karjalan kielel ei ole vaiku ezineh, se on eepos – suuri kirju. Kirju on ainos enämbi, migu ezineh, sendäh gu kirjas on elävy sana. Kalevalan kiändi karjalan kielele suuri karjalaine inehmine, runoilii, kirjuttai da kiändäi Zinaida Dubinina. Häi ainos kirjutti, mittuzet arvokkahat ollah karjalan kieli da karjalazien oma kodirandu. Ilmazen ijän eläy Kalevalas dai toizis Dubininan tevoksis sana. Karjalaine sana.   

Lopukse tahtozin vie kirjuttua pienen tekstan Zinaida Dubininan Minun rodu -runospäi: 

…
Vaikkani on kivi rannal.
Peldo paginah ei yhty.
Niitty ei nimidä virka,
Eigo seiny sanua sano.
Vezi peittäy venehjällen,
Aldo aigazii ei musta.
Vaigu sana tiedäy kaiken. 
Mustau karjalaine sana,
Ku tiä eli meijän sugu,
Karjazien rodu ruadoi.
Sana – se on viestin suattai.
Hyvä sanelii on suarnu,
Pajo – paras sanan tuoju.

Sana rovun elos pidäy,
Rahvaspolvet yhteh sidou.
Kuni eläy meijän sana, 
Sini meijän sugu seizou.
——

 

Kirnu tahi pyöhin ta separaattori

Jussin Pirjo, Pirjo Schwarz 

Miun lapšuošša ei ollun kaikkie ylenmiärin, šentäh šyötävyä riitti ta makieta oli. Piäasie jotta oli vereštä. Kala oli noššettava uamusella aikasin järveštä, verkkoloista piäššettävä, heti puhaššettava ta šiitä i šamana piänä pannulla tahi patah. Lihua ta maituo šai omašta karjašta, marjat ta šienet mečäštä. Šen tähen ruattavua löyty huomenekšešta iltah. Šemmoista makuo kuin on vaštapyöhitty ta -pešty voi, ei šua kaupašta oštua. Ennein maito pantih happanomah ta šen piällä keräytynyttä kermua hapatettih. Kun oli šuatu tarpehekši, pissettih kirnuh tahi pyöhtimeh, korkieh puiseh puuaštieh ta härkkimellä piekšettih, kuni voi erkautu piimäštä.  Muissan kun mänin nuapurih Ort’joh, niin šielä vanha Anni-mummo ušeičči istu pirtin perällä ta oli voita kirnuomašša. Voi peštih monešša puhtahašša vieššä ta šiitä šuolattih. Hivahutettih koissa paissetun ruisleivän n’okkah eikä šen parempua ollun.  

1950-luvulla kerman keryämistä helpotti, kun hankittih separaattori (< lat. separator, ’erottaja´), maijonhalkasija. Še oli ihmehellini kojeh, kumpani erotti maijon kermašta. Alahana oli punani runko-oša, kumpasešša oli käsin viännettävä kokotti. Šen piällä kerättih kaikki ošat. Arvelen, jotta ne oltih alumiinisie eikä teräkšisie.  En nyt tiijä varmašti. Alahana oli kuula ta šen piällä äijän ylöšpäin ašetettavie ta kapenevie loukollisie kuppija, kumpasišša kerma konehta pyörittyäissä erottu.  Niijen piällä tuli kakši onttuo, lačakkua trupaošua, lyhemmäštä juoksi kerma, pitemmäštä kuorittu maito, pyöhinmaito tahi pettomaito. Niijen alla ašetettih aštiet. Piälimmäini oša oli šuuri lavie aštie, mih lämmin vaštalypšetty ta šiivilöity maito kuattih.  Ta šen kešellä vivullini reikä, kumpani avattih vašta šen jälkeh, kun alettih viäntyä konehta.   

Mie joka huomeneš ennein kouluh lähtyö Kuivarveh separoičin maijon ta pesin kaikki ošat vanhemmilla valmehekši. Še oli huolellista hommua. Piti hyvin peššä ta i kuivata. Oli šemmoni pyörie kolčča, renkaš, mih kuppiošat pissettih, ta ašetin šen šeinällä. Miula tämä on armaš esineh, kumpani muissutti milma entiseštä ajašta ta elämäštä šielä Hietajärveššä, kun löysin šen ošat vintiltä kešällä vuotena 2018. Halusin kuotella, ošuanko vielä kovota šen separaattorin ta vähältä i piti, etten ni muissa. Čikko Ritvan kera kokosima. Kuvua en hokšannun ottua. Ta šielä še nyt pisyy lukkujen takana enkä šua täh hätäh.  

Niise oli tuaton luatima kaunis pyöhin, kumpasen hiän on antan musejolla. Šiitä oli kuva miun muissin mukah poštikortissa, kumpasie oli luajittu Vienankarjalaiset hiät -näytelmäštä, ka miula ei enämpi ole moista. Oli tuotu uporakši täh spektaklih Domnan pirttih šitä varoin.  

 

Miun armahat karjalazuoh liittyjät ezinehet

Kati H., Päivännouzu-Suomen yliopisson suvikarjalan opastuja

Miula on kolme ezinehtä, kumbazet ollah piävytty miula Karjalasta. Mie olen ne Viiburissa syndynyöldä sugulazelda suanun. Hiän oli miun buabon sizären tytär, ga nyt hiän jo on tuonilmazissa. 

Puuhine tabakkavakkane on käzin luajittu podarkka andilahalla – miun sugulazella – raštavan iellä vuodena 1942. Hän ei männyn miehellä, sentäh kuin miehellä tuli surma sovassa. 

Iänirauda da okarina ollah miun sugulazen tuaton ezinehie. Hiän oli kanttora Viiburissa, kuni hiän perehen kera lähti sodua pagoh. Iänirauda iellehgi ruadau ylen hyvin, vain iäni siinä on hil’l’ane. Okarinalla ei voi soittua, se on enembi čomennus. 

 

Šulkkupaikka, čäpčä ta sorokanhäntä

Marita Lipponen 

Olen šuanun nämä miula tärkiet ta kaunehet vienalaiset vuattiet – šulkkupaikat, čäpčän ta sorokanhännän – tuattoni muamolta Aleksandra Lipposelta (Lipkin o.s. Loginov).  

Šulkkupaikkua on kakši: valkie ta ruškiemušta. Čäpčyä paššuau pityä pruasniekkana tai muiten minä päivänä kaččo. Sorokanhäntä on kaunehešti helmilöillä kirjual’tu ta piissurit korissetah häntyä.  

Ämmöni šano miula, jotta tämä ”piissurihäntä” oli ollun hänellä sorokašša häissä (iče sorokka ei ole šäilyn).  Sandra mäni venčällä Levasen Vasselein kera vuotena 1910.  

Pereh läksi Vuokkiniemeštä Šuomeh tuiskukuušša 1922. 

 

Impilahti-kirju 

Jovensuun rahvahanopiston opastui Sepän Jefimin Lyydin Leena 

Duumaičen, tämän kirjan on minun muamo ostanuh Imbilahti-pruazniekoil voinan jälgeh konzutahto 1970 -luvul. Kirjas on kuvii da kerdomuksii kaikkien Imbilahten hieruloin elokseh näh. 

Muamo on elänyh Imbilahtel Uomuan hierus omassah enzimäzet 16 vuottu. Kirjan kuvis näin muaman hienolois iččeh luajittulois rahvahanruutis školaystävien ker. Sit on kuvas Ivan-dieďoi da hänen velli Vasili, nerokkahat kalaniekku da kondienkuadai. Sit kerrotah, kus ollah kylän eläjien taloit, kus on časounu, kus sijaiččou laukku, Uuksunjogi dai Uomaslambi. 

Kirjan välis on sežo lehten leikattuloi ozii, kuolinilmoituksii, svuaďbukuččuloi da kaikenualastu tärgiedy bumuagua. Äijän kerdua olen kačelluh da lugenuh tädä kirjua, muamo on uskaldannuh kirjan minule, konzu hänen aigu lopeh.

 

Buabon piiruavärttinä  

Tyyni, Päivännouzu-Suomen yliopisson suvikarjalan opastuja

Miun armas karjalazuoh liittyjä ezineh on miun suistamolazen buabon piiruavärttinä. Yhelläh armahemmat iče piiruavärttiniä ollah värttinäh liittyjät muissot. Ylehes mie olen enämbi semmone ristikanza, kumbazella muissot ollah kallehemmat kuin ezinehet, ga ezinehet tullah kallehiksi, konza niih liittyy muistoloi.

Miula on yksi jygie muisto, kun mie da buabo yhessä luajimma piiruada. Siidä on jo kuuzitoista vuotta, vain mie muissan hyvin, kuin paissoimma niidä silloin miun pruazniekkah. Vielägi yhtä piiruan paistamine juohattau miun mieleh buabon da sen kerran. Buabon piiruavärttinä oli silloingi keralla, vain mie duumaičen, jotta myö emmä sidä käyttän, pyörittelimmä kuoret kämmenellä.

Mie en aigazembah tiedän, kuinba värttiniä pidäy käyttiä, vain männä kerralla, konza paissoin piiruada, mie maltoingi värttinällä ajella piiruan kuorie da se oli ylen kebiedä! Onnakko mie olen jälgimäin tarbeheksi äijän kerdua luadin piiruada. 

 

Niegla 

Kaarina L., Päivännouzu-Suomen yliopisson suvikarjalan opastuja

Mie sain buabolda hänen vanhan nieglan. Buabo tuagieh nieglo alazet miula da miun sizärellä. Myö panimma nieglotut alazet kindahih.  

Nieglalla nieglomine on vanha karjalane taba. Mie en vielä malta niegluo, ga mie ossin kniigan, kumbazessa opassetah. Tulijana vuodena mie opassun nieglomah.