#karjalankielielay #karjalansivistysseura #karjalankielenpäivä #uef
Suomessa vietetään karjalan kielen päivää 27. marraskuuta. Sen kunniaksi Itä-Suomen yliopiston, Karjalan Sivistysseuran ja Karjalaiset Nuoret Šuomešša -yhdistyksen väki sekä joukko Suomessa asuvia karjalaisia ja karjalan kielen aktivisteja ideoi karjalan kielen viikon Karjalan kieli eläy. Sitä vietetään 23.–29.11. karjalan kielestä iloiten.
Viikon aikana julkaistaan karjalaisten ja karjalankielisten kirjoituksia kielen ja sen merkityksen ympärillä Facebookissa, Twitterissä ja Karjalan Sivistysseuran Uutisčuppu – Uudisčuppu -ajankohtaiskanavalla.
Muamon tuaton luona pikkutyttärenä
Anja Suvanto (Oulu)
Muamo lähti käymäh oman tuaton luona miun keralla polkupyörällä silloin kun olin 6 vuuvven ikäni. Issuin 25 km pyörän telinehellä, muamo polki ta polki. Pehmiet tien kohat ta vastamuat assuttih. Molommat vaipuma kokonah itkuo vailla. Lopulta olimma Lapin liänin puolella Ranuan Kelankylässä. Muamon čikot Anni ta Maija oltih tuaton luona ta hyviteltih meitä, Katri-čikkuoh ta miuta. Naiset puajittih ta puajittih aitassa heijän yhtehisie ta jokahisen omia assoja, nakrettih ta ihan itettih välillä. Ihasteltih Anni-täjin kaunehie vuattehie, joita hän oli suanun evakkomatalla Ruočissa. Kummastelin heijän vierahie sanoja. Sain melko hyvin tolkkuo heijän puajinnastah, vaikka muamo ei puajin koissa sillälailla. No tarpeheksi kuuntelin ta mänin pirttih.
Pirtissä issuttih laučalla isotuata Kustaa, oikiesti Konsta, Pistojärveltä, ta Mattis-Antti, Ontto-nimini vanha mies, vuarakyläläini. Kumpaniki oli puannun huonoja aikoja Vienan Karjalasta ta elettih nyt perehieh keralla samalla kylällä.
Sinäpänä hyö issuttih Ahosen pirtissä ta nakrettih makiesti. Antin nualat oltih alati nakrurypyissä ta silmät vilkuttih iloisesti vinosti viiruilla, vaikka ei aina nakranutkana. Hyö muisseltih kisoja kotiseuvulla, missä isotuatto oli soittan kaksirivisellä hanurilla ta Antti oli ollun himokas tanssimah. Isotuatto kysäisi Antilta jotta vieläkö hiän suattau tanssie ”Serens serens preiskuo”. A no, sanoi Antti ta hyppäsi lattijalle. Hiän rupesi laulamah, isotuatto räpytti käsiäh polvih tahin mukah, Antti painu kyykkyh lähellä lattieta ta vetäisi jalan siitä suorah, hypähti ylös ta alas ta potkaisi toisen jalan vuorostah suoraksi eteh, laulo serens serensiä ta hyppeli potkimalla eteh väsymäti sillälailla monta monta kertua. En ikinä ollun nähnyn semmoista menova! Kylläpä isotuatto kehui Anttie vetriäksi pojaksi ta siinä hyö nakrettih vesissä silmin ta preiskutettih välih omih polvih.
Silloin isotuaton luona sain nähä ensi kerran ripaskan tanssimista. Isompi assa oli vielä tulevaisuuteh, kun sinä samana päivänä suatoin kuulla ensi kerran pitälti vienankarjalua, muamoni perehen kotikieltä. Isotuatto puaji alati, läpi elämän, toisella tavalla kuin meijän kylän eläjät. Meijän muamolla ka oli jonkun verran toisenmoisia sanoja kuin toisilla kyläläisillä. Nuapurin lapšien ta seukkujen kera ta koulussa opimma niitä samanlaisia kuin toiset lapset. Hyökin suatettih sanoa meijän sanoja joskus. Silloin lapsuuvessa sain tartunnan vienankarjalan kieleh. Tämmöseksi se on kasvan elämän varrella. Puajin sitä čikkoloillani ta ičekseni toičči ta kirjutan vienaksi feisbuukissa oikein ta viärin. Miusta se on mukava, kaunis, vanha kieli. Se on tärkie meilä ta heimolaisilla ta kaikilla meijän sukukielillä.
Tarja Pussinen (Nurmes, Kerava)
Issun päivännouzus suveeh päi matkuajas junas da duumaičen männyzie da tulijoi aigoi; junashai on aigua duumaija kenen midä. Mieleeh juohutaah armahat baba da didi da konza lapsenna olles babalas heijän karjalan kielen paginua ainos kuulin. A mie heijän keh en karjalan kielel paissuh, Pohjais-Karjalan murdehel miun mamman luaduuh ”viännin”. Ykskai ellennin kaiken heijän paginas da sydämeeh painoin.
Vuuvet viediih, baba da didi tuonilmaziih mändiih. Tatan keh emmo äijiä karjalaks paissuh da Suvi-Suomes eläjes puuttui suven paginaluadu kieleeh. Ga karjalan kieldä en unohtan, se kui toivot sydämes päi ilmoil piäzöö ičekseeh. Matkakkaah juna hos kunne, ga karjalan kieli vie hengis on. Baba da didi tuonilmazis päi muheloitetaah.
Tatjana Baranova
Tatjana Baranova on karjalan kiändäi. Häi on kiändänyh prouzua, runoloi da pajotekstoi aiguhizih dai lapsih niškoi. Tatjanal on kaksi bunukkua. Konzu Tatjana oli kiändämäs tädä runuo lapsile, toinah häi duumaičči omii bunukkazii?
Tuatto minule sanoi: älä kaldailei pihal.
Minä vastuamah sanoih tuatan ruvennuh en.
Häi ei nähnyh, kui kurrit korgiel lennettih rinnai
Da kui kurgiloin jälgeh rubei vihmumah meil.
Minun ruadajal tuatal ainos aigua ei ole.
Häi ei kuulluh, kui vihmu heinis šuppetti vie.
Da kui ruspakko kaži pienii poigazii omii
Pimieh luondalah peitti da kui n’auguttih net.
Opii šuapkale minun heittyö keldaine lehti,
Tuuli ajeli jälles minuu uuliččua myö.
Tatarukku jo kodvan seizoi galdaril meijän,
Kučui minuu häi kodih, terväh pimei roih jo.
Jälles magavosijas minä mustelin hätken,
Kui sie šohistih lehtet, varoit kruakettih puus.
Kui ei tahtottu luhtat minuu välläle piästiä.
Ylen vesseläh pihal minä kaldailimmos.
Foto: Lammasjärven Olka
