Suomen ja Venäjän välisen rajan avauduttua 1990-luvulla Karjalaan tehtiin niin kotiseutu- kuin avustusmatkoja. Tunteiden koko kirjo – ilo, suru, myötätunto – on ollut läsnä, kun matkoilla on tavattu rajantakaisia sukulaisia ja nähty suvun vanhoja asuinalueita, toimitettu avustuspaketteja ja rakennettu kouluja.
Neuvostoliiton romahtaminen 1990-luvun alussa synnytti aivan uudenlaisen turismimuodon, kun Suomen puolelta alettiin tehdä niin kotiseutu- kuin avustusmatkoja Karjalaan. Rajan avautumisen myötä aukesi myös se odotuksen ja tunteiden pato, joka oli vuosikymmenten saatossa ehtinyt kasautua ihmisten mieliin. Matkoille osallistuneet halusivat nähdä Karjalaa, löytää omia sukulaisiaan ja tutustua suvun kotiseutuihin. Toisaalta karjalaistaustaiset ja suomalaiset pääsivät ensimmäistä kertaa laajoin joukoin tutustumaan entisen Neuvosto-Karjalan ja siellä asuvien sukukansojen oloihin. Neuvosto-Viroonhan oli voinut matkustaa Suomesta jo 1960-luvulta alkaen.
Jonkinlaista kotiseutuliikehdintää karjalaisten keskuudessa oli ollut ennen varsinaisten matkojenkin alkua. Esimerkiksi sukujuuriltaan samalta paikkakunnalta olevat ihmiset alkoivat järjestää keskenään tapaamisia, joiden tarkoituksena oli vaalia karjalaista perinnettä ja kulttuuria. Kun kotiseutumatkat sitten saivat alkunsa, perustettiin virallisia seuroja tukemaan valtioiden rajoja ylittävää toimintaa. Näin saivat alkunsa esimerkiksi Vuokkiniemi-seura, Pohjois-Viena-seura sekä Tverinkarjalaisten ystävät.
Vuokkiniemi-seuran ensimmäinen matka Vuokkiniemelle 1990-luvun alussa. Lähtö Kuhmon Lentiirasta.
Matkojen monia mahdollisuuksia
Innostus ja jännitys kotiseutumatkalle lähdettäessä on ollut varmasti käsinkosketeltavaa. Mitä rajan takana mahtaa odottaa? Löytyykö sukulaisia? Ovatko suvun vanhat asuinpaikat vielä löydettävissä?
Matkaajille olikin luvassa monenlaisia mahdollisuuksia. Ihmiset pääsivät ensimmäistä kertaa tapaamaan sukulaisiaan, joiden kanssa yhteydenpito oli aiemmin ollut vähäistä, jos sitä lainkaan oli ollut. Sukujen vuosisataiset asuinseudut tulivat tutuiksi, ja jotkut pääsivät näkemään jopa vanhempiensa syntymäkodin. Lisäksi oli mahdollista kuulla ja puhua karjalaa sekä ymmärtää omaa kulttuuriaan uudella tavalla. Kai voisi sanoa, että monet pääsivät vihdoin ”omiensa” joukkoon.
Miltä sitten on mahtanut tuntua nähdä sukuseutujaan ensimmäisen kerran? Onko Karjala vastannut niitä odotuksia, mielikuvia ja haaveita, joita ihmisillä on ehkä syntynyt muiden tarinoiden pohjalta? Näin kuvailee Ilmari Homanen tunnelmiaan Uhtuan-matkalta:
”Olihan se voimakas elämys lähestyä suuren saaren takaa Hirvisalmea, jossa juuri salmen rannalla oli Salmenkorvan talo, äitini synnyinkoti, sijainnut. [– –] Sitten lähestyttiin talon rantaa ja nähtiin vedessä, salmen hiekkapohjalla ne isot kivet, joilla äitini sisaruksineen oli kesäisin leikkinyt, ja talon avara piha-alue, loiva rinne, joka edelleenkin oli nurmikkona; vain talon paikalle oli kasvanut pensaita. Kaikki rakennukset oli poltettu sodan aikana. [– –] Talon paikalta on viehättävä näkymä Malviaisenjärvelle ja salmeen, jonka toisesta päästä alkaa Ohanjärvi. On siinä kelvannut asua, isot pellot ympärillä ja kalaa kotirannassa riittävästi.” (KH 1992: 11–12)
Kotiseutumatkailun tunteiden kirjo
Kaikenlaiset tunteet kuulunevat kotiseutumatkailuun. Matkat ovat voineet herättää iloa siitä, että on vihdoin päässyt käymään paikan päällä ja nähnyt omin silmin, millainen Karjala ja sen tienoot todellisuudessa ovat. On varmasti ollut ihmeellistä seistä tietyn kylän sydämessä tai jopa yksittäisen talon edessä ja todeta: ”Täältä sukuni on lähtöisin.” Tällainen tarve ihmisellä on – siis tarve päästä juurilleen –, sillä kotiseutu kertoo meistä ehkä jotakin sellaista, mitä emme muuten voisi selittää. Ehkäpä luonteenpiirteemme tai läheiset ihmisemme jäsentyvät mielessämme selkeämmiksi, kun saamme nähdä, millaisessa ympäristössä aiemmat sukupolvet ennen meitä ovat eläneet. Lisäksi matkoilla löytyneet ”uudet” sukulaisuussuhteet ovat lämmittäneet mieltä, kun on saanut nähdä, etteivät kotiseudut ole autioituneet. Sukulaisilta on sitä paitsi voinut kuulla sukutarinoita, jotka ehkä muuten olisivat jääneet historian unhoon.
Myös uteliaisuus lienee vaikuttanut ihmisten intoon lähteä Karjalaan: on ehkä toivottu, että perheessä vaiettuihin asioihin löytyisi vihdoin selitys tai ratkaisu. Suvussahan on esimerkiksi voinut olla karuja kohtaloita pakolaisuudesta tai neuvostoajan vainoista, joista ei ole haluttu puhua asioiden traumaattisuuden takia. Voikin olla, että matkojen aikana on herännyt myös surua ja katkeruutta siitä, mitä aiemmat sukupolvet ovat kokeneet: kotiseuduilta on jouduttu pakon edessä lähtemään, mistä on seurannut juurettomuutta ja samalla kipeää tietoisuutta siitä, että suvun ”alkukoti” on rajan takana saavuttamattomissa.
Avustustoimintaa ja materiaalista tukea
Kotiseutumatkat tuottivat sukulaisten välisen yhteydenpidon lisäksi muunkinlaista hedelmää: monet perustetuista seuroista pyrkivät tukemaan paikallisia ihmisiä mm. rakennusprojektien ja humanitäärisen avun muodossa. Esimerkiksi Vuokkiniemi-seuran keskeiseksi tavoitteeksi tuli uuden ortodoksikirkon rakentaminen aiemman, jo ennen talvisotaa palaneen tilalle. Kirkkoprojekti sai alkunsa vuonna 1992, kun paikalliset vuokkiniemeläiset ilmaisivat toiveensa uudesta kirkkorakennuksesta seuran vuosikokouksessa. Rakennustyöt alkoivat seuraavan vuoden aikana, ja kirkko valmistui lopulta vuonna 1997.
Taiteilija Vitaly Dobrinin maalaus Vuokkiniemen uudesta kirkosta vuodelta 2003, luovutettu KSS:lle.
Humanitäärinen avustustyö edustikin toisenlaista 90-luvulla alkanutta Karjalan-matkailua. Kun vanha neuvostojärjestelmä mureni ja uusi vasta haki muotoaan, ei monilla välttämättä ollut töitä Karjalassa. Ruokakaupat kumisivat tyhjyyttään, eikä Suomesta tulleilla talkoolaisilla ollut juuri halua ostaa kaupan hyllyistä leipää tietäessään, että se oli paikallisilta pois. Humanitäärinen tuki materiaalisesti köyhälle Karjalalle tuli tarpeeseen. Merkittäviä talkootöillä toteutettuja projekteja olivat esimerkiksi vanhustentalot, koulut ja päiväkodit. Toimintaa rahoitettiin pääosin lahjoitusvaroilla sekä seurakuntien tuella.
Yksi avustustoimintaan aktiivisesti osallistuneista oli kuusamolainen opettaja Veikko Kaakinen, joka teki vapaaehtoistyötä ystävineen eri puolilla Vienan Karjalaa. Näiden avustusmatkojen ansiosta mm. Kiestingin sairaala sai uusia petivaatteita, lastenkodin lapset taas suksia ja saunarakennuksen. Kulkeminen Karjalaan painavien kuormien kanssa ei aina ollut helppoa huonokuntoisten teiden takia, ja välillä tullikin aiheutti päänvaivaa papereineen. Näistä ”Veikon matkoista” sai alkunsa Kuusamo-Viena-seura, ja Kaakisen aloittama pitkäjänteinen työ on jatkunut näihin päiviin saakka.
Eri tavoitteet, samat haasteet
Sekä kotiseutu- että avustusmatkoista voi havaita sangen samanlaisia piirteitä niitä kuvaavista matkakertomuksista. Samalla, kun Karjalan rikas ja monipuolinen luonto on tehnyt vaikutuksen matkalaisiin, hankaluuksia ovat aiheuttaneet pitkälliset raja- ja tullitarkastukset sekä teiden huono kunto. Toisaalta tulli on saattanut myös päästää matkailijat rajalta joutuisammin havaitessaan mukana olevat humanitääriset avustukset. Perille tultua paikalliset ystävät ja sukulaiset ovat olleet runsain joukoin vastassa, ja harvoin karjalaistalosta on poistuttu tyhjin vatsoin: herkulliset kestitykset ja lämmin vieraanvaraisuus ovat paljoudellaan sekä ilahduttaneet että hämmästyttäneet matkalaisia. Karjalan kielen kuuleminen on saanut matkailijat hyvälle mielelle, mutta toki samalla on havaittu huoli kielen heikosta asemasta virallisella tasolla.
Vuokkiniemelle saavuttua. Kuvassa mm. Paajasteita ja Peksujeffejä.
Nyt, kun Suomessa eletään jälleen Karjala-buumia, olisi kotiseutumatkoille varmasti kysyntää. Uusilla sukupolvilla olisi varmasti kiinnostusta päästä sukuseuduilleen kokemaan ja näkemään samoja asioita kuin 90-luvun matkaajilla. Tällä hetkellä rajan taakse ei ole kuitenkaan asiaa, joten matkat siirtyvät hamaan tulevaisuuteen. 1990-luvun matkakertomukset lämmittävät kuitenkin edelleen sydäntä: ihmisten liikutus kotiseuduilleen pääsemisestä välittyy teksteistä yhä tähän päivään. Repolaan sukunsa maille matkanneen Heikki Palaskarin kuvaus tiivistää sen, millaisia kokemuksia kotiseutumatkat ovat parhaimmillaan ihmisille antaneet:
”Näkymä [kotiseuduilla] on ainutlaatuisen kaunis ja saa kyyneleet nousemaan silmiin. Tuntuu hyvältä nähdä, että juuremme ovat keskellä kauneinta Karjalaa. [– –] Mieli liikkuu vielä kauan näkemissämme maisemissa ja tapaamissamme heimolaisissa. Odotamme näkevämme tuon kaiken pian uudelleen. Sydän sinne jäi pysyvästi.” (KH 1992: 11–12)
Lähteet:
Juha Kaartinen: Veikon matkat. Ystävyyttä ja avustustyötä Vienan Karjalassa. 2016. E-kirja: https://www.karjalansivistysseura.fi/tarinat/sahkokirjat/veikon-matkat-ystavyytta-ja-avustustyota-vienan-karjalassa/
Karjalan Heimo 1992: 7–8. “Kesätapaaminen 1992 Vuokkiniemessä”.
Karjalan Heimo 1992: 11–12. ”Matka Repolaan kesällä 1992”.
Karjalan Heimo 1992: 11–12. ”Automatkalla Vienan Karjalassa”.
Karjalan Heimo 1997: 9–10. “Kaksi piispaa vihki Vuokkiniemen uuden kirkon pyhän Iljan päivänä”.
Vuokkiniemi-seura ry. https://vuokkiniemiseura.wordpress.com/
