Karjalan Heimo

Naiset tanssivat hameenhelmat liehuen vanhassa valokuvassa.

Kipukohtia karjalaisuuden ja suomalaisuuden välillä

Kirjoittanut: Kati Kallio
Julkaistu: 6.6.2022

KUVA: Tanssiesitys Sellin kylän Kalevala-juhlissa Aunuksen Karjalassa 28.2.1942. (Lähde: Sotamuseo, Erkki Viitasalo)

Viime aikoina on etenkin sosiaalisessa mediassa käyty keskustelua karjalaisuudesta, suomalaisuudesta ja kulttuurisesta omimisesta.

Yhtenä ajankohtaisten keskustelujen keskeisenä teemana kulkee ajatus siitä, että suomalaiset ovat varastaneet Kalevalan karjalaisilta. Aihe on kuitenkin monimutkainen ja paljon Kalevalaa laajempi. Yritän tässä tunnistaa joitain keskustelun hankalia kohtia ja avata, miltä tilanne näyttää suomalaisen perinteentutkimuksen ja sen historian kannalta.

Kansanperinteen tekijyys on yleensä jaettua: lukemattomat ihmiset ovat aikojen kuluessa kertoneet tai laulaneet erilaisia versioita, ylläpitäneet ja kehittäneet perinnettä. Aiheet ja ilmaukset ovat liikkuneet kulttuurien välillä. Nykyinen käsitys tekijänoikeudesta on historiallisesti katsoen melko uusi ja kattaa vain tietynlaiset teokset. Länsimainen tekijänoikeuskäytäntö sopii huonosti yhteen suullisen perinteen kanssa.

Etenkin vähemmistö-, alkuperäiskansa- ja dekolonisaatiokeskusteluissa kuitenkin tunnistetaan, että tietynlainen aineellinen tai aineeton perinne voi olla erityisesti tietyn ryhmän kehittämää ja liittyä keskeisesti ryhmän identiteettiin. Ryhmän ulkopuoliset valtakulttuurin jäsenet voivat käyttää perinnettä aseman, maineen tai varallisuuden kartuttamiseen.

Tämä voi häivyttää ryhmän omaa identiteettiä ja ryhmän tunnistamista valtakulttuurin piirissä tai luoda vääriä mielikuvia perinteestä ja sen kehittäneestä ryhmästä. Näin voi käydä silloinkin, kun valtakulttuuriin lukeutuva käyttäjä ajattelee vain tekevänsä hyvää.

Tämänkaltaisista tapauksista puhutaan kulttuurisen omimisen käsitteen avulla. Kulttuurista omimista käsittelevissä keskusteluissa on usein kyse asetelmasta kahden selkeästi toisistaan eroavan, valta-asemiltaan erilaisen kulttuurin välillä, esimerkiksi Amerikan eurooppalaistaustaisen valloittajaväestön ja alueen alkuperäisasukkaiden.

Suomen- ja karjalankielisen kulttuurin kohdalla tilanne on monimutkaisempi, sillä kyseessä on kaksi läheistä sukukieltä ja kulttuurialuetta.

Maalauksessa nainen rintaruokkii vauvaa.Suomalaisen kuvataiteen kultakaudella karelianismi kukoisti etenkin 1890-luvulla. Akseli Gallen-Kallelan öljymaalaus Karjalainen äiti on vuodelta 1892. (Lähde: Gallen-Kallelan Museo)

Paikalliskulttuurien yhteiset juuret

Suomenkielisellä ja karjalankielisellä kulttuurilla on pitkät yhteiset juuret ja vuorovaikutushistoria. On arveltu, että suomi ja karjala alkoivat eriytyä toisistaan noin tuhat vuotta sitten ja muodostua selvästi erillisiksi kieliksi keskiajan kuluessa.

Tähän vaikutti osaltaan kielimuotoja erottavan valtakunnanrajan syntyminen. Se oli myös idän ja lännen kirkon raja. Nykyisen Suomen valtion alueella suomen ja karjalan kieltä on puhuttu yhtä kauan.
Etenkin läheisten kielten ja kulttuurien välille on usein vaikeaa vetää yksiselitteistä rajaa. Puhekielten ja kansanperinteen muodot muodostavat ennemminkin vähitellen kylästä ja pitäjästä toiseen muuttuvia jatkumoita kuin selkeästi toisistaan erottuvia alueita. Karjalan ja Suomen alueella kulttuuriset rajat myötäilevät usein suomen itä- ja länsimurteiden rajaa.

Karjalankielisissä perinteisissä kulttuureissa on paljon piirteitä, jotka olivat jaettuja itäsuomalaisten kanssa. Toisaalta luterilainen ja ortodoksinen kirkko sekä kontaktit naapurikulttuureihin ovat tuoneet omanlaisiaan vaikutteita, ja jotkin piirteet jaottuvat esimerkiksi leveysasteiden, elinkeinoalueiden, asutuksen tiheyden tai vaikutteiden leviämisvauhdin mukaisesti.

Länsi- ja Etelä-Suomen alueet kristillistyivät, modernisoituivat ja kirjallistuivat monia muita itämerensuomalaisia alueita nopeammin. 1800-luvun Karjalassa ja Itä-Suomessa oli käytössä monia sellaisia vanhakantaisia tapoja, kertomuksia, lauluja ja soittimia, joita oli aikaisemmin käytetty laajemmalla alueella.

Tämä ei tarkoita, että karjalainen kulttuuri olisi ollut fossiloitunut muinaisjäännös: vanhatkin piirteet kehittyivät ja muuttuivat jatkuvasti, ne elivät osana monisyistä aikalaiskulttuuria. Karjalaa oli kuitenkin tapana tulkita ’suomalaisen muinaisrunouden aarreaitaksi’.

Tämä näkökulma sivuutti aikalaisyhteisöt ja tulkitsi yhteisiä juuria ainoastaan suomalaisuutena: sitä ovat kritisoineet vahvasti esimerkiksi Hannes Sihvo, Pertti Anttonen ja Lotte Tarkka. Nykyään perinteentutkimuksen valtavirta on painottunut tallennuksen aikaisiin paikallisyhteisöihin ja yksittäistenkin ihmisten tapoihin käyttää perinnettä.

Silti laajemmassa keskustelussa puhutaan yhä usein selkeän karjalankielisistäkin perinteistä suomalaisina.

ARTIKKELI JATKUU FAKTALAATIKON JÄLKEEN

Karjalaisuus Suomessa

> Karjalankieliset Suomessa ovat pääosin Suomen kansalaisia, ja nykyään suurin osa puhuu myös suomea äidinkielenään.
> Suomalainen ja karjalainen identiteetti voivat esiintyä joko yhdessä tai erikseen. Kaikki karjalaiset eivät ole Suomen kansalaisia tai eivät identifioidu suomalaisuuteen.
> Sotien jälkeisessä Suomessa karjalankielisiä evakkoja ja aiemmin tulleita pakolaisia pyrittiin tietoisesti suomalaistamaan.
> Nykyään karjalan kieli on erittäin uhanalainen sekä Suomessa että Venäjällä. Venäjällä Karjalan tasavallassakin paikallisena kirjakielenä toimi pitkään venäjän ohella suomen kieli, ei karjala.
> Merkittävin ja suurin osa Kalevalan aineksina käytetyistä kansanrunoista tallennettiin 1800-luvun karjalankielisiltä laulajilta.

______________

Kalevala, Karjala ja karjalan kieli

Elias Lönnrotin vuonna 1849 julkaiseman Kalevalan pohja-aineistona käyttämästä kansanrunoaineistosta suurin osa on tallennettu Karjalasta ja tästä merkittävin osa karjalankielisiltä. Lönnrot puhuu Kalevalan esipuheessa ”Karjalan maasta”, joka sijoittuu Suomen ja Venäjän puolille silloista suuriruhtinaskunnan rajaa. Merkittävimmäksi alueeksi hän mainitsi Vienan Karjalan ja siellä Vuokkiniemen pitäjän, ja lisäksi alueet Aunuksen ja Raja-Karjalan kautta aina Inkeriin asti. Toisaalla hän mainitsee myös Kainuun ja Pohjois-Karjalan, ja monia runoja tunnettiin Lönnrotin mukaan myös Savossa ja Pohjanmaalla. Hän korostaa kuitenkin useaan otteeseen Kalevalalle keskeisten runojen karjalaisuutta.

Nykyisten kielitieteellisten kriteerien pohjalta on selvää, että karjala on oma kielensä. Lönnrot ja monet hänen aikalaisensa kuitenkin ajattelivat karjalan kielen olevan osa suomen kieltä, murre siinä missä savolais- tai hämäläismurteet.

Käsitykset kielten ja murteiden suhteista eivät olleet vielä vakiintuneet, ja muualta oli tiedossa esimerkkejä hyvinkin erilaisten kielimuotojen punomisesta yhdeksi kirjakieleksi. Jos suomen itä- ja länsimurteet oli mahdollista sitoa yhden yleiskielen alle, sen alle mahtuisivat myös karjalan kielen murteet. Kielihistoriallisesti karjalan kieli on nimittäin lähempänä suomen itämurteita kuin suomen kielen itä- ja länsimurteet toisiaan.

Lönnrotin aikaan käytiin kiivasta kamppailua siitä, mille murteille kehittyvä suomen kirjakieli tulisi perustaa. Valmista modernin maailman tarpeisiin soveltuvaa kirjakieltä ei ollut. Elias Lönnrotin kirjoitus- ja sanakirjatyön tuloksena suomen yleiskieleen tuli aiempaa enemmän itämurteiden ja karjalan kielenkin sanoja ja rakenteita.

Yleiskieltä kehitettiin ottamaan hieman paremmin huomioon sitä laajaa variaatiota, jota aiotun käyttäjäkunnan piirissä esiintyi. Kalevalan esipuheessa Lönnrot kertoo muokanneensa sanamuodot yhteiselle kirjakielelle, mutta ottaneensa mukaan myös karjalaisia muotoja.

Perinne modernisoituvassa yhteiskunnassa

Eurooppalaiseen 1800-luvun keskusteluun kuului ajatus siitä, että valtioiden tulisi muodostua kansakuntien eli kielten ja kulttuurien rajoja noudattaen. Elinvoimaisena pidetyllä kansalla tuli olla taustallaan pitkä valtiohistoria kirjallisine kulttuureineen.

Kalevalaa pidettiin osoituksena siitä, että suomalaisten oli mahdollista nousta sekalaisesta maalaisrahvaasta kansakunnaksi kansakuntien joukkoon. Pelkkä kansanlaulukokoelma ei tällaiseen olisi riittänyt: oli olennaista, että laulut oli punottu yhtenäiseksi, pitkäksi, eurooppalaiseen eeposmalliin istuvaksi kirjalliseksi kertomukseksi.

Modernien kansallisvaltioiden synnylle oli kautta Euroopan tyypillistä, että moninaisesta kansankielten verkostosta poimittiin ja kehitettiin yleiskieleksi yksi kielimuoto, jonka tuli toimia kansallisen kokonaisuuden yhdistäjänä. Muut kielimuodot nähtiin vähäpätöisempinä ja vanhanaikaisina, ilman tulevaisuutta. Suomessa tämä koski sekä suomen murteita että murteena pidettyä karjalan kieltä.

Perinteentallentajien suhde perinteeseen oli 1800-luvulla kaksinainen. Suulliseen kulttuuriin kietoutui taikauskona, takapajuisuutena ja turmeltuneisuutenakin nähtyjä piirteitä. Näitä paheksuttiin ja ne pyrittiin kitkemään koulutuksen ja valistuksen avulla. Samaan aikaan kansanrunouden ja kansan tiettyjä piirteitä ihailtiin.

Käytännön keruutyössä siis törmäsivät toisiinsa kansan idealisointi ja halveksunta. Tämä näyttäytyi erityisen vahvasti karjalankielisten kohdalla, joiden kulttuurin venäläisiin ja ortodoksisiin piirteisiin suhtauduttiin torjuvasti.

Kalevala ei pitänyt yllä vanhaa laulu- tai uskomusperinnettä, vaan siirsi sen valikoituja ja muokattuja osia uusina tulkintoina uusiin käyttöyhteyksiin. Eeposta alettiin nopeasti hyödyntää yhteiskunnassa laajalti ja moniin tarkoituksiin. Se tulkittiin suomalaiseksi muinaiseepokseksi. 1800-luvun lopulla Kalevalaa ja sen kautta kuviteltua suomalaista muinaisuutta ryhdyttiin kuvittamaan karelianistisin, karjalaisista perinteistä vaikutteita ottanein kuvin.

1930-luvun Suomessa alettiin Kalevalan avulla aiempaa vahvemmin perustella ja rakentaa yhtenäistä kansakuntaa ja valtiota. Kielellisen ja kulttuurisen samankaltaisuuden perusteella ajateltiin, että myös Vienan ja Aunuksen tulisi kuulua Suomeen. Jatkosodan aikana näiden avulla perusteltiin Itä-Karjalan valloitus ja alueen asukkaisiin kohdistettu propaganda.

Toisen maailmansodan jälkeen muualle Suomeen siirtyi Venäjälle luovutetuilta alueilta luterilaisia, suomen murteita puhuvia sekä ortodokseja, pääosin karjalan murteita puhuvia ihmisiä, kaikkineen noin 11 % silloisesta väestöstä. Anneli Sarhimaa arvioi, että karjalankielisten pakolaisten ja evakkojen määrä oli yhteensä noin 50 000.

Suomi on ollut ylpeä siitä, miten hyvin evakkojen asuttaminen hoidettiin, mutta käytännössä etenkin karjalankieliset kohtasivat rasismia ja suomalaistamista. Monet luopuivat karjalan kielen julkisesta käytöstä tai eivät opettaneet sitä lapsilleen.

ARTIKKELI JATKUU KAHDEN KARTAN JÄLKEEN


Imelletyn ruisleivän (kolmiot) ja paksu- (ympyrä) sekä ohutkuoristen (vinoneliö) piirakoiden levinneisyys. Kartta: Suomen kansankulttuurin kartasto

Kartta
Väinämöinen esiintyy kansanrunoaineistossa etenkin Venäjän Karjalassa ja Itä-Suomessa, mutta myös Inkerissä, Ruotsin savolaislähtöisillä suomalaisalueilla, Satakunnassa, Hämeessä ja Etelä-Pohjanmaalla. Moni Väinämöiseen liittyvä yksittäinen tarinatyyppi on silti tallennettu vain Karjalasta. Kartta: FILTER-hanke

Karjalaiset identiteetit Suomessa

Hankalat kysymykset kansanrunouden historiasta, etnisyyksistä ja omistajuudesta kytkeytyvät suomalaiskansalliseen itseymmärrykseen, jonka puitteissa karjalaisilla on ollut rajattu rooli. Anneli Sarhimaa ja Eila Stepanova ovat näyttäneet, miten suomalaisessa karjalaisuutta koskevassa keskustelussa unohtuvat helposti sekä karjalankieliset Suomessa että karjalankieliset Karjalan tasavallassa.

Laajemmassa keskustelussa Kalevalan ja sen takana olevien kansanrunojen keskeisyys suomalaisen identiteetin luomisessa näyttää johtaneen siihen, että meillä suomalaisilla on paikoin yhä tarve omistaa Karjalasta tallennettu perinne.

Jos puhutaan karjalankielisten kansanrunojen merkittävästä osuudesta Kalevalassa tai siitä, miten kipeä omimisen ja sulauttamisen symboli Kalevala osalle karjalankielisistä on, kääntyvät etenkin sosiaalisen median keskustelut itsensä suomalaisiksi identifioivien puolella helposti karjalaisten roolin tai historian kipukohtien tunnustamisen sijaan vain perustelemaan runokulttuurin suomalaisuutta.

Karjalaisen perinteen suomalaisten käyttöjen kyseenalaistaminen ei ole aina ongelmatonta tai tule ymmärretyksi. Juurisyitä on nähdäkseni kyseenalaistusten ärhäkkyyden ja toisaalta yleisen tietämättömyyden ja erilaisten vastareaktioiden ohella kaksi: kulttuurinen läheisyys sekä karjalaisuuden moninaisuus.

Aina keskustelussa ei ole selvää, keiden ja mihin karjalaisuuteen viitataan. Erilaisilla karjalaisuuksilla on erilaisia suhteita Suomen valtioon, suomen kieleen ja Suomen alueen moninaisiin paikalliskulttuureihin. Karjalaisuuden suomalaisuutensa osaksi kokeva ihminen voi kokea loukkaavana, jos karjalaisuutta ja hänen identiteettiinsä kuuluvia ilmiöitä pyritään esittämään ei-suomalaisina.

Karjalankielisessä kulttuurissa on paljon piirteitä, joita on esiintynyt myös suomen itämurteiden puhujien piirissä tai sukukielten parissa laajemminkin. Esimerkiksi Väinämöinen on tunnettu paitsi karjalankielisen, myös suomen- ja inkeroiskielisen runolaulun alueella. Vaikka itäsuomalaiset piirakat ovat tyypillisesti paksukuorisempia ja suurempia kuin karjalankielisten alueiden, ovat ne silti osa samaa laajaa ja monimuotoista perinnettä.

Suomen itämurteiden puhujista osa pitää itseään karjalaisina, mutta tämä karjalaisuus asettuu yleensä osaksi laajempaa suomalaista identiteettiä. Kun suomen itämurteiden puhujat pitävät itseään suomalaisina, ovat paksukuoriset piirakat selkeä ja vanha osa paitsi karjalankielistä, myös suomalaista kulttuuria. Harva yksittäinen ilmiö piirtää ehdotonta tai selvää rajaa suomalaisuuden ja karjalaisuuden välille.

Tämä kaikki ei tarkoita sitä, että kritiikkiä ei pitäisi esittää tai käsitellä, vaan sitä, että keskustelulle ja pohdinnalle on suuri tarve. On sekä yksilöiden että yhteisöjen hyvinvoinnin kannalta tärkeää, että Suomessa on mahdollista luoda ja pitää yllä sekä suomalaisuuteen kiinnittyviä että suomalaisuudesta erillisiä karjalaisia identiteettejä.

Karjalankieliseen kulttuuriin identifioituville ihmisille ei voi asettaa aitousvaatimuksia esimerkiksi kielen hallinnan tason, sukujuurien paksuuden tai suomalaiseen kulttuuriin kasvamisen osalta. Omaehtoisten identiteettien luomisprosessien tukeminen on myös karjalan kielen elvytyksen ja ylläpidon kannalta keskeistä: ilman niitä ei kielen käytössä, uudelleenopettelussa tai lapsille siirtämisessä ole mieltä.

Karjalankielisten identiteettien ja niiden moninaisuuden laajempi tunnistaminen ja tunnustaminen edistää myös karjalan kielen tukemiseen tarvittavien lisäresurssien hankkimista.

__________________

Teksti: Kati Kallio

ARTIKKELI JATKUU KIRJALLISUUSLUETTELON JÄLKEEN

Kirjallisuutta
– Ulla Piela, Seppo Knuuttila ja Pekka Laaksonen (toim.): Kalevalan kulttuurihistoria. SKS, 2008.
– Pertti Anttonen: Tradition through Modernity. Postmodernism and the Nation-State in Folklore Scholarship. SKS, 2005.
– Pekka Nevalainen ja Hannes Sihvo (toim.): Karjala: historia, kansa, kulttuuri. SKS, 1998.
– Anneli Sarhimaa: Vaietut ja vaiennetut: karjalankieliset karjalaiset Suomessa. SKS, 2017.
– Hannes Sihvo: Karjalan kuva: karelianismin taustaa ja vaiheita autonomian aikana. 2. painos. SKS, 2003.
– Eila Stepanova: Karelian Cultural Heritage in Finland’s Folklife Sphere. Western folklore, 79(4), sivut 377–399, 2020.
– Pekka Suutari (toim.): Karjala-kuvaa rakentamassa. SKS, 2013.
– Lotte Tarkka, Heidi Haapoja-Mäkelä & Eila Stepanova: Kalevalaisuus, kieli-ideologiat ja suomalaisuuden myytit. Kalevalaseuran vuosikirja 98. SKS, 2019.

 

Näkökulma

Inkluusiota vai omimista?

Suomessa karjalaisuus on nähty ja ollut esillä tai sille on ollut tilaa lähinnä suomalaisuuden osana ja alalajina. Näkökulmasta riippuen karjalaisuuden ottamisen osaksi suomalaisuutta voi nähdä joko myönteisenä tai kielteisenä.

Suomalaisuuden näkökulmasta katsottuna kyse ei ole ollut vain omimisesta, vaan myös inklusiivisesta mukaan ottamisesta. Suomalaista kansakuntaa rakentamassa on ollut yhtä lailla karjalaisia. On luotu modernia kansallista ja valtiollista identiteettiä ja kansalaisuutta, johon mukaan kuuluviksi on alusta asti luettu myös karjalankieliset suurruhtinaskunnan ja myöhemmin Suomen valtion kansalaiset. Karjalaisiin Venäjän kansalaisiin on ollut ideologisista, valtiollisista ja poliittisista syistä eri aikoina vaikeampi suhtautua, ja asenteet ovat vaihdelleet enemmän.

Suomen karjalankielisille toimiminen suomalaisen identiteetin alla oli pitkään ainoa käytännön mahdollisuus. Tässä tilanteessa oman kulttuurin piirteiden tuominen osaksi suomalaisuutta on voinut näyttäytyä ainoana, käyttökelpoisena tai mainiona tapana siirtää karjalaisia perinteitä osaksi modernia kulttuuria. Estradille nostetut karjalaiset perinteet ovat luoneet tilaa karjalaisuudelle tekemällä tunnetuiksi ja arvostetuiksi sen piirteitä. Samalla niitä on alettu hahmottaa ja käyttää osana suomalaiskansallista kulttuuria.

Toisesta näkökulmasta katsottuna karjalaisen kulttuurin piirteiden ottaminen osaksi suomalaisuutta voi näyttäytyä kulttuurisena omimisena, assimilaationa ja vähemmistön identiteetin liuentamisena. Karjalankielistä vähemmistöä on pyritty sulauttamaan suomalaisiin, kieltä ja identiteettiä ei ole tuettu ja ihmiset ovat karjalaisuuttaan esiin tuodessaan kohdanneet ”ryssittelyä” – ja kohtaavat yhä.

Karjalankieliselle identiteetille ei aina ole ollut tilaa kuin yksityisen toiminnan piirissä. Tästä näkökulmasta katsottuna esimerkiksi Kalevalan suomalaisuuden ylistäminen, karjalaisten šipaniekkojen tuotteistaminen suomalaiskansallisiksi karjalanpiirakoiksi tai perinteisten vaatteiden muokkaaminen tanhuryhmien esiintymisasuiksi voi näyttäytyä väkivaltaisena monimuotoisen perinteen litistämisenä, muuttamisena ja omimisena valtakulttuurin tarpeisiin.

__________________

Teksti: Kati Kallio

Artikkelikokonaisuus on julkaistu Karjalan Heimossa 3–4/2022.

 

Karjalan Heimon digitaaliset näköislehdet vuoden 2022 alusta lähtien ovat saatavilla Lehtiluukku.fi-palvelussa:
Lehtiluukku.fi/lehdet/karjalan_heimo

Vanhempia vuosikertoja ja lehden artikkeleita voi lukea Sivistysseuran Sampo-tietokannassa:
Karjalansivistysseura.fi/sampo/fi

Karjalan Heimo on Karjalan Sivistysseuran jäsenlehti. Voit hakea jäseneksi tai tilata lehden ilman jäsenyyttä: Karjalansivistysseura.fi/yhdistys/jasenet/

Lue nämäkin:

Mikä on Uutisčuppu?

Uutisčuppu – Uudisčuppu on Karjalan Sivistysseuran uusi ajankohtaiskanava. Julkaisemme tällä sivustolla kiinnostavia uutisia ja tietoa tulevista tapahtumista.

Tilaa uutisviesti

Tilaa sähköpostiisi ilmoitukset uusista artikkeleista.