Pääkuva: Kuormastoväessä oli myös naisajureita. Kuva: Sakari Pälsi, Museovirasto, Suomalais-ugrilainen kuvakokoelma.
Metsäsissien Karjalan kapinatalvena 1921–1922 saamat kirjeet kuvaavat kotiväen huolta siitä, oliko taisteluissa mukana oleva isä, poika tai veli terveenä ja elossa ja olivatko paketit tulleet perille. Taisteluhenkeä pidettiin yllä kertomalla kuulumisia kotoa. Harvinaiset kirjeet valottavat kansannousun vähän tunnettua kokemushistoriaa.
Heimosodista on kirjoitettu runsaasti, mutta useimmissa tutkimuksissa ja muistelmissa korostuvat taistelut ja muut sotatapahtumat, ja nekin usein suomalaisten vapaaehtoisten näkökulmasta.
Kotirintaman ajatuksista ja kokemuksista Itä-Karjalassa tiedämme hyvin vähän. Jotkut pakolaisiksi joutuneet ovat kuvanneet pakomatkaa ja asettumista Suomeen. Toiset puolestaan ovat muistelleet kotijärven rantoja ja sukupolvien yhteiselämää karjalaiskylissä. Oma lukunsa ovat myöhemmin tehdyt haastattelututkimukset karjalaisista elämäntavoista ja perinteistä.
Karjalan kansannousu kesti vain muutaman kuukauden lokakuusta 1921 helmikuuhun 1922, mutta se mullisti lopullisesti karjalaiskylien ja perheiden elämän. Ennen taisteluiden alkua miehet olivat jo kuukausien ajan piilotelleet metsäpirteillä tai Suomen puolella. Sisällissodassa karjalaiset joutuivat myös toisiaan vastaan, sillä osa oli punaisten puolella.
Hiljattain löysin Kansallisarkistosta nipun kotiväen metsäsisseille kirjoittamia kirjeitä. Ne ovat osa Karjalan asiaa aktiivisesti ajaneen opettaja Wasili Keynään (1884–1964) laajaa kokoelmaa.
Ei ole tietoa, miten ne päätyivät Keynäälle, mutta kokoelmasta päätellen hän keräsi laajasti Itä-Karjalaa koskevaa materiaalia. Kirjeitä on toistakymmentä. Ne ovat perheenjäsenten kirjoittamia – useimmat oikeastaan jonkun muun heidän sanelustaan kirjoittamia.
Seija Jalagin löysi Kansallisarkistosta nipun kotiväen metsäsisseille kirjoittamia kirjeitä. Ne ovat osa Karjalan asiaa aktiivisesti ajaneen opettaja Wasili Keynään (1884–1964) laajaa kokoelmaa. Kuva: Seija Jalagin.
Muutama on metsäsissien omasta kynästä. Yksi kirjeistä on venäjäksi, muut karjalaksi tai suomen ja karjalan sekoitusta. Useimmat vastaanottajista olivat kotoisin keskisen Vienan rajapitäjistä.
Tässä artikkelissa luen kirjeitä hauraana keinona pitää yllä yhteyttä metsäsissien ja heidän läheistensä välillä sekavana sota-aikana, jolloin huhut kulkivat tietoa nopeammin. Nostan esiin jokaisen lähettäjän ja vastaanottajan nimen – ehkä joku heidän nykyisistä sukulaisistaan tunnistaa omansa.
Jokainen kirje on ainutlaatuinen jälki syntyaikansa elämänmenosta ja tunnelmista, vaikka sotasensuuri tai ilmaisun tyyli olisi rajoittanut yksityiskohtien kuvaamista. Kirjoittajien ja vastaanottajien nimet on kirjoitettu niin kuin ne ovat alkuperäisissä kirjeissä, ja lainaukset ovat alkuperäisessä muodossa.
Kansannousu ja sen muistot
Itä-Karjalan kansannousussa taisteli noin 2500 Vienan ja Aunuksen miestä. Karjalan metsäsissit, kuten he itseään kutsuivat, järjestäytyivät kolmeen osastoon: Metsäsissirykmentti (MSR), jossa oli neljä pataljoonaa ja reservikomppania, Vienan Rykmentti (VR), jossa oli kolme pataljoonaa ja kolme erillistä komppaniaa, ja Repolan pataljoona. Suomalaisten apu jäi lopulta vain 500 heimosoturiin, joista upseerit johtivat osastoja.
Harjoitus Kiimasjärvellä. Kuva: Sakari Pälsi, Museovirasto, Suomalais-ugrilainen kuvakokoelma.
Neuvostojohdon lähdettyä voimalla kukistamaan kapinaa se päättyi metsäsissien vetäytymiseen länteen ja Suomen rajan yli. Monet olivat jo aiemmin toimittaneet perheitään turvaan. Varsinkin raja-alueen pitäjistä pakeni lopuksi tuhansittain siviilejä Suomeen. Moni lähti hätäisesti ja puna-armeijan koston pelossa ja aikoi palata kotiin viimeistään kevätkylvöjen aikaan.
Tammi–helmikuussa 1922 Suomeen paenneista yli 12 000:sta Aunuksen asukkaasta puolet palasi seuraavien vuosien aikana Karjalaan – puolet jäi Suomeen etsimään elantoa ja uutta kotia. Kaikkiaan Venäjän vallankumouksista ja sisällissodasta oli seurannut 1,5 miljoonan ihmisen pakolaisuus länteen, itään ja etelään. Näistä Suomeen tuli yli 40 000, useimmat lähialueilta.
Mutta ennen kuin kansannousu päättyi metsäsissien tappioon, Karjalassa elettiin jännityksen kuukausia. Se ei sinänsä ollut uutta. Vallankumouksen jälkeiset vuodet olivat olleet monella tavalla kaoottisia. Kylissä tuli ja meni erimaalaisia punaisia ja valkoisia. Tavalliset ihmiset koettivat selvitä päivästä päivään, kylvää ja niittää, hoitaa karjaa, kalastaa ja saada ruokaa pöytään.
Vaikka heimoaate oli tuttu ja sen nimissä oli kehitetty lukutupia, kouluja, postinkulkua ja jopa tienrakennusta, tavoite Karjalan itsenäisyydestä tai autonomiasta ei vaikuta sytyttäneen laajoja kansanjoukkoja.
Häviöön ja pakolaisuuteen päättyneestä Karjalan kansannoususta kirjoitettiin 1920-luvun Suomessa joitakin heimohenkisiä muistelmateoksia. Näistä tunnetuimpia on metsäsissiarmeijan suomalaisen johtajan Ilmarisen eli Jalmari Takkisen (1899–1968) teos Metsäsissipäällikön muistelmat, joka julkaistiin kahtena kirjana vuosina 1927 ja 1931.
Ensimmäinen suomalaisen heimosoturin kuvaus kansannoususta oli kuitenkin jo vuonna 1922 julkaistu Erkki Räikkösen Metsäsissien parissa: Kuvauksia Karjalan sodasta. Vänrikki Räikkönen johti Metsäsissirykmentin IV eli hiihtopataljoonan komppanioita ja kuvaa kirjassa taistelujen kulkua kylä kylältä, kohtaamiaan karjalaisia ja tappion syitä. Tieteellistä tutkimusta kansannoususta ilmestyi vasta vuosikymmeniä myöhemmin.
Ilmarinen kuvaa kirjassaan sotatalven tapahtumia varsin tarkasti. Värikästä tekstiä sävyttävät kymmenet valokuvat metsäsisseistä ja joukkojen johtamisesta. Kun kuorii pinnalta heimoaatteen hurmion, lukijan silmien edessä on talvipakkasissa, heikoissa varusteissa ja vähillä aseilla ja ammuksilla käyty sisällissota.
Lähetti suksilla. Kuva: Sakari Pälsi, Museovirasto, Suomalais-ugrilainen kuvakokoelma.
Miehet taistelivat kotiseutunsa entisen elämänmuodon puolesta. Osa uskoi siihen, että Suomi auttaisi, bolsevikit häviäisivät ja Karjala olisi kuten ennenkin, jotenkin vapaa. Todellisuus oli hiihtämistä pakkasessa niin, että jalat ja kädet kastuivat ja paleltuivat. Se oli haavoittumisia taisteluissa ja niukkaa ravintoa.
Monille se oli myös taistelutaitojen ja sotilaskurin opettelua. Niille, jotka sen jo taisivat ja olivat taistelleet ensimmäisessä maailmansodassa tsaarin Venäjän armeijassa, kansannousu oli yksi sota lisää. Tästä sodasta he eivät kävelisi kotiin, vaan pakolaisiksi naapurimaahan. Lisäksi kansannousussa menetti henkensä noin 200 metsäsissiä.
”Hellimmästi sytämmen lämpöset terveiset”
Aina muistossa oleva rakas poikani Ontrei Kalaktionoff. Tässä tulen luoksenne tervehtimän teitä tämän halpa arvosen paperi palan kautta monilla tuhansilla terveisillä. ja mainitsen nykyisen vointimme puolesta että tervenä olemma ollun jota samaa toivotan teileki sinne. ja mintäh rakas poikani et kirjota meilä yhtänä kirjaa [kirjettä] kun muista kaikista tulou kirjaa niin meilä on hyvin ikävä kun ei tule mitänä tietuo.
Ponkalahdessa 18. päivänä tammikuuta 1922 päivätyn kirjeen Ontrein äidiltä Maria Galaktionovalta allekirjoitti ”tiätinkäs Anni”. Anni lähetti sukulaispojalle ”kaksi kolatsuo ja muruni voita”. Veljelleen Simo Luodolle kirjoittivat Vuokkiniemestä 28.1.1922 P. Luoto ja sisaret Tatjana ja Anni:
Tänä päivänä saimme sinulta kirjeen, jonka olet kirjoittanut 22. p. t.k. [tätä kuuta] saimme nähdä kirjeestäsi että kostintsat olet saanut se on hauska. Mutta tytöt laittoi jo ijellä sinulle kostintsaa vissihki niitä et ole saanut. Minä lähetin sinulle 19. p. t.k. kirjeen ja viisi markkaa rahaa oletko saanut. Minä olin papin kanssa Uhtualla, siellä pitimä Jumalan palveluksen, meni oikein hyvin, kansan kielellä oli palvelus. […]
Kostintsaa emmä nyt tiijä laittaa. Lehmä jo poiki vasan tapamme, emmä ole vielä tappan. Normaa annetaan niin kuin ennenkin. […]
Seisokaa rakkaat veljet karjalaisina, vaikka mekin emmä ole siellä mutta me seisomme teidän takana, ja me myös emmä istut kätet ristis täällä, me myös olemme hutinassa.
Veli valoi metsäsissijoukoissa taistelevalle Simolle uskoa siihen, että sissit olivat oikealla asialla, taistelemassa karjalaisten puolesta. Kansankielinen jumalanpalvelus kertoi veljen omista heimohenkisistä ponnisteluista kotirintamalla.
Kotoisten kuulumisten lisäksi kotiväki koetti auttaa metsäsissejä parhaansa mukaan. Posilkoihin eli paketteihin pistettiin leipää, voita ja kalaa, koska ruuasta oli jatkuva puute. Myös tupakkaa oli niukasti, mutta sitäkin lähetettiin aina, kun jostain saatiin.
Kirilä T. Perttuselle Metsäsissirykmentin esikuntaan Suopassalmelle lähti vaimo Kattin kirjeessä ”terveisiä tuhannen paljo” omasta ja molempien lasten puolesta. Paketissa oli leipää, lihaa ja tupakkia ”ja mu[u]ta ei ole mitä tälä kerta laitta”. Kirjeen kirjoitti Marina Simanoff, joka lisäsi: ”jos satut näkömäh Selvuo [todennäköisesti Selvo Karhu] nin lausu naisensa puolesta paljo terveisijä ja ny ei muta kun hyvästi ja voi hyvin”. Saman esikunnan osoitteella kulki kirje myös Makari T. Perttuselle, joka lienee ollut Kirilän veli. Vaimo Tatjana Haapavaaralta lähetti kirjeen mukana ainakin lihaa, kalaa ja tupakkaa.
Terveisiä lähetettiin koko lähisuvulta, joskus ihan tuhansittain, kuten Nasto miehelleen Vuonnisesta 29.1.1922:
Tässä san lähestän luoksesi tervehtimän sinuva rakkas Mieheni I Kor. […] Annin puolesta palijon tuhansija terveisija ja m[y]ös äitis ja siskosi puolesta palijon tuhansija terveisija ja myös san pirtä […] että tervenä olemma ollun jumalan kitos sitä sama kalista heran antama armo lahjaa olisi suopa sinullekin savan nautija […] kirjan sain surella ilolla vastan otin vain kun luvin nin ei ollun hauska kun kirjoittan olit että nälkä on si[e]lä ja ikävä.
Vaimo kirjoitti, miten surkeaa oli olla erossa ja miten ikävä kalvoi myös Anni-tytärtä. Huoli kaikuu kirjeestä koskettavasti. Yksin nukkumaan käydessä vaimo ikävöi miestään ja itku tuli herkästi myös muulloin:
Kyllä minä sen tierän että ikävä se on sinullakin vain on se minullakin kun et mielestäni lähe millänä aika Kun rupien illalla rupi[e]n ma[a]te nin ajatelen että missä se sinä maka[a]t Rakas Mieheni eihän se aika kulu millänä muualla kun itkulla ja vieläkö nä[e]n sen päivän jotta olet mun vieressäni Rakkas Mieheni Ivan Korkkoeff.
Kirjeillä ja terveisillä muistutettiin metsäsissinä taistelevaa kaikista kotipuolen läheisistä ihmisistä, joiden puolesta sotaa käytiin ja joiden luo hänen odotettiin palaavan.
Kotiväen metsäsisseille kirjoittamat kirjeet ovat koskettavaa luettavaa. Kuva: Seija Jalagin.
Jelena Lesojeff Kivijärveltä lähetti 21.1.1922 miehelleen Pekalle Kiimasjärven Tsolmoon suksipataljoonan 2. komppaniaan ”sydämellisimmät hellät terveiseni Siula Armaani”. Mielipahakseen vaimo oli Pekan kirjeestä saanut tietää, ettei tämä ollut saanut yhtään hänen lähettämistään monista kirjeistä. Jos kirjeitä ei rintamalta kuulunut, huoli yltyi kotona ja päinvastoin.
Metsäsissirykmentin 2. pataljoonaan Vaseli J. Karhulle kirjoitti Latvajärveltä Irinja-äidin puolesta täti M. B. K. Äiti oli vastaanottanut pojan kirjeen edellisenä iltana ”suurella ilolla”, koska kirje kertoi pojan olevan elossa ja laittaneen kirjeen ”toissa vieristänä” eli loppiaisena.
Kirjeissä myös torjuttiin kuulopuheita ja vääriä tietoja:
elä rakas poikani uso kaikkien puheita minä kävin viime perjantaina Nauvaarassa kun Kirilä oli koissa lomalla Minja [miniä] oli hyvin pahoillah että kun ei kyty [aviomiehen veli] laita yhtään kirjaa oikein itki. elä uso rakas poikani. laita hänelle heti yksi kirja mielen hyväksi
Lopuksi äiti lausui ”monet sytämmelliset rakkaat terveiset rakkaasta äitistäs ja rakkaasta isästäs mone monituiset hellimmästi sytämmen lämpöset terveiset”.
Vielä äiti pyysi laittamaan viestiä vaikka jonkun toisen kirjeessä, ”mitein sinä sielä vaatt[e]ista pärjäät”.
Nipussa on myös yksi lapsen kirje. Sen on horjuvalla kielellä ja käsialalla raapustanut Matti A. Karhulle hänen poikansa Iivana Latvajärven Rysänvaaralta. Uutena vuotena oli kotoa lähetetty posilkassa kalaa ja lihaa, ja poika huolehti ”etkö olesanun nitä”. Tupakkaa ei ollut nyt lähetettäväksi, mikä oli tärkeä mainita. Kirjeen lopuksi Iivana lähetti ”terveisijä tuhanen pali meistä kotiväi januteimutakuin hyväsässti”.
Waseli P. Karhulle lähetetty kirje on amerikkalaisella kirjepaperilla. Sen yläreunassa on American YMCA:n (NMKY) logo ja vieressä lukee ”On active service with American Expeditionary Forces”. AEF oli Yhdysvaltain armeijan joukkojen nimitys ensimmäisessä maailmansodassa. Kuva: Seija Jalagin.
Waseli P. Karhulle lähti kotipuolesta kirje ilman allekirjoitusta, ehkäpä vanhemmilta. Kirjoittaja toivotti ”näilä mutamila kirjan riveilä” terveisiä isältä ja äidiltä ja ”meistä molemista ja vävystä ja Irosta ja siskoista ja ristitytöstäs ja tervenä olema olut kaiki her[r]an rauhasa”. Waselilta oli tullut kaksi kirjettä, tämä taas oli kolmas kotoa lähetetty kirje. Kirjoittaja kyseli, oliko Waseli saanut kostintsat ja tarvitsiko hän jotain, ja ”sako sieltä paperija etä kirjoita”.
Waseli P. Karhulle lähetetty kirje on – harvinaista kyllä – amerikkalaisella kirjepaperilla. Sen yläreunassa on American YMCA:n (NMKY) logo ja vieressä lukee ”On active service with American Expeditionary Forces”. AEF oli Yhdysvaltain armeijan joukkojen nimitys ensimmäisessä maailmansodassa. Amerikkalaisia kirjepapereita liikkui runsaasti Eurooppaan lähetettyjen sotilaiden parissa.
Näiden joukkojen mukana tänne rantautui myös espanjantauti.
Teksti: Seija Jalagin
Tämä teksti on artikkelin alkuosa. Koko laaja artikkeli on julkaistu Karjalan Heimo -lehden numerossa 7–8/2024.
Karjalan Heimon irtonumeroita voi hankkia Karjalan Sivistysseuran verkkokaupasta.
Karjalan Heimon digitaalisia näköislehtiä voi hankkia Lehtiluukku.fi-palvelusta sekä irtonumeroina että vuosi- tai kestotilauksina.
Karjalan Heimo on Karjalan Sivistysseuran jäsenetu. Voit liittyä jäseneksi tai tilata lehden ilman jäsenyyttä seuran verkkosivuilla.
