Pakolaisiksi joutuneille karjalaislapsille järjestyi harvinainen mahdollisuus koulunkäyntiin Suomessa 1920-luvun alussa. Pakolaiskoulujen toimintaa hankaloittivat monenlaiset tekijät, kuten viranomaisten vastustus ja oppilasmäärän jatkuva muutos. Monelle pakolaiselle koulut tarjosivat kuitenkin järjestystä ja turvaa epävarmojen olosuhteiden keskellä.

1920-luvun alussa Suomeen saapui tuhansia itäkarjalaisia pakolaisia Karjalan kansannousun epäonnistuttua. Pakolaisvirran myötä syntyi uusi ilmiö, kun pakolaislapsille haluttiin järjestää mahdollisuus koulunkäyntiin. Perustettiin erillisiä pakolaiskouluja, jotka nähtiin keinona kohottaa heimokansan matalaa sivistystasoa – suurin osa vanhemmasta karjalaissukupolvesta kun ei ollut luku- tai kirjoitustaitoista. Pakolaisuus avasi monille itäkarjalaislapsille harvinaisen mahdollisuuden päästä kouluun ja saada edes hieman opetusta.

Punikkiministeriksi solvattu Heikki Ritavuori laittoi helmikuussa 1922 pyörän pyörimään ja kokosi neuvottelukunnan, jonka tehtäväksi tuli tilannekuvan perusteella laatia suunnitelma siitä, kuinka pakolaiskoulutusta voitaisiin järjestää. Neuvottelukuntaan kuuluivat kouluhallituksen Oskari Mantere, maataloushallituksen ylijohtaja Uuno Brander ja kirjailija-opettaja Iivo Härkönen. Tämän neuvottelukunnan asettaminen jäi sisäministeri Ritavuoren yhdeksi viimeisistä työtehtävistä, sillä aktivisti Ernst Tandefelt ampui hänet seuraavana päivänä.

Neuvottelukunta esitti huhtikuussa 1922 sisäasiainministeriölle linjauksiaan, joiden mukaan opetus tulisi keskittää erityisesti kansakouluikäisille eli 7–15-vuotiaille lapsille. Heidän lukumääränsä arvioitiin olevan noin 1200, kun kaikista Suomessa olevista yli 11 000 itäkarjalaisesta pakolaisesta noin puolet oli alle 20-vuotiaita. Pakolaiskoulutus ja sen järjestäminen keskitettiin pääosin kouluhallituksen alaisuuteen, ja varsinaiseen koulutuksen suunnittelutyöhön osallistuivat Rafael Engelberg sekä Iivo Härkönen. Näistä ensimmäinen oli vastuussa “pakolaisvalistuksesta”, toisen työnsarkaa oli taas koulutyön käytännöllisen puolen järjestäminen. Härkösen valinta tehtävään oli luonnollinen: hän oli itse karjalainen opettaja, joka tunsi Suomen olot hyvin. Myöhemmin saman vuoden syksyllä kouluhallitukseen perustettiin vielä erikseen Pakolaisasian toimisto, jonka johdossa toimivat kaksi edellä mainittua herraa.

Alkuperäisenä tavoitteena oli, että mahdollisimman moni itäkarjalaisista lapsista voisi sijoittua tavalliseen suomalaiseen kansakouluun. Tilaa uusille oppilaille ei kuitenkaan löytynyt, joten väliaikaiseksi hätäratkaisuksi tarkoitetut pakolaiskoulut aloittivat toimintansa. Tämä “tilapäisyyden tuntu” vaikuttikin sittemmin pakolaiskoulujen arkeen pidemmän päälle. Arvioiden mukaan syksystä 1922 kevääseen 1924 Suomen kansakouluissa opiskeli noin 750–850 itäkarjalaista, joista 600–650 kävi pakolaiskoulua, loput taas tavallista kansakoulua. Esimerkiksi Laatokan ja Raja-Karjalan kansakouluissa opiskeli sinne saapuneita aunukselaislapsia.

Heimokansan sivistämistä

Pakolaisten sekavasta tilanteesta huolimatta koulutuksen järjestämisessä nähtiin suuria mahdollisuuksia tulevaisuutta ajatellen: heimotyöaktiivien ja itäkarjalaisten johtomiesten mielestä pakolaisten oleskeluaika Suomessa oli loistava tilaisuus kohottaa heidän sivistystasoaan. Tämän tietysti katsottiin hyödyttävän koko Itä-Karjalaa ja sen tulevaisuutta, kun neuvostovalta ottaisi ja sortuisi – silloin kouluttautuneet itäkarjalaisnuoret voisivat nousta oman kansansa ja alueidensa johtoon. Suomen puolella käyty koulu oli tietysti luonnollinen väylä vahvistaa ja edistää karjalaisten kansallista heräämistä.

Täysin vilpittöminä näitä tavoitteita ei voida tietenkään pitää: pakolaiskoulutuksen taustavaikuttajina olivat mm. Akateeminen Karjala-Seura ja Itä-Karjalan komitea, joiden Suur-Suomi-ideologia ja venäläisviha heijastuivat myös pakolaisvalistuksen piiriin. Käytännössä tämä tarkoitti siis ajatusta siitä, että karjalaiset olisi suomalaistettava tulevaa Suur-Suomea varten. Itse koulutyössä “heimo-oppi” ei kuitenkaan varsinaisesti kuulunut opetusohjelmaan, vaan Itä-Karjalaa käsiteltiin silloin, kun se sopi opetettavaan aineeseen. Tämä tarkoitti esimerkiksi maantiedon tunnilla Vienan Karjalan alueisiin tutustumista. Suur-Suomi-haaveita kannattaneiden tavoitteet itäkarjalaisen sivistyneistön kouluttamisesta eivät sittemmin toteutuneetkaan käytännössä – tällaiset päämäärät eivät saaneet vastakaikua karjalaisnuorissa, eikä Neuvostoliittokaan romahtanut toiveista huolimatta.

Pakolaiskoulujen käytännön järjestämistä

Ensimmäisiä pakolaiskouluja avattiin jo vuoden 1922 helmikuussa, vaikka pakolaisten tulo ei ollut vielä laantunut. Nämä koulut sijaitsivat mm. Lieksassa, Hyrynsalmella ja Kuhmoniemellä – siis alueilla, joihin pakolaisia oli saapunut paljon. Myöhemminkin koulut sijoittuivat enimmäkseen Kainuuseen ja Koillismaalle, siis pohjoiseen ja rajan pintaan. Kesän 1922 jälkeen pakolaiskouluja toimi Hyrynsalmella, Kuhmoniemellä, Kuusamossa, Kyminlinnassa, Lieksassa, Paltamossa, Salmilla ja Ristijärvellä. Uusia avautui taas Kajaaniin, Ouluun, Suomussalmelle ja Taivalkoskelle. Syyslukukaudella 1922 oli toiminnassa yhteensä jopa 15 pakolaiskoulua. Syksyyn 1924 mennessä luku oli karsiutunut kuitenkin vain seitsemään; tähän vaikutti erityisesti Neuvostoliiton vuonna 1923 antamana amnestia, jonka myötä monet karjalaisista päättivät palata rajan taakse.

Yleensä pakolaiskoulut toimivat paikallisten kansakoulujen tiloissa ja opettajina olivat paikalliset kansakoulunopettajat. Itse opetus tapahtui pääosin varsinaisen kouluajan jälkeen ja kesällä päiväsaikaan. Joitakin pakolaiskouluja järjestettiin tilapäisesti muualla kuin koulurakennuksissa, kuten esimerkiksi ullakkokamarissa tai lastenkodissa, jonka tupa toimi kouluhuoneena. Luonnollisesti tällaiset olosuhteet eivät pidemmän päälle olleet kovin ideaalit, vaan parempia tiloja haettiin jatkuvasti. Oppikirjat olivat samat kuin tavallisissa kansakouluissa: ne olivat suomalaiskansallista henkeä ja kristillistä uskoa korostavia, mutta karjalaislasten aapiseksi otettiin myös käyttöön vuonna 1907 julkaistu Pieni Alku-opastaja Vienan Karjalaisille.

Vähitellen, kun pakolaiskoulutoiminta organisoitui, haluttiin kouluja keskittää tietyille paikkakunnille kulujen vähentämiseksi. Aluksi pakolaisavustuskeskuksen johto torjui ajatuksen, mutta joissain paikoissa päätös kuitenkin toteutettiin. Kun Maikkulan pakolaiskeskus avautui Ouluun vuonna 1923, seuraavan vuoden syksystä alkaen Taivalkosken ja Kuusamon pakolaislapsia siirrettiin sinne kouluun. Jotkut pakolaiskoulut lopettivat toimintansa toisaalta myös siitä syystä, että oppilaiden määrä väheni rajan taakse palanneiden myötä.

Oppilaskodit pakolaislasten turvapaikkoina

Yhtenä ratkaisuna kouluolojen järjestämiseen ja vakauttamiseen olivat oppilaskodit. Jotkut lapsista asuivat niissä lukuvuoden ajan, mikäli heidän koulumatkansa oli yli viisi kilometriä. Tämä itsessään lisäsi oppimisrauhaa ja loi koulutyölle jatkuvuutta. Toki oppilaskotien olosuhteet olivat vaatimattomat, sillä ne saattoivat sijaita vaikkapa talojen tuvissa. Oppilaskotien kautta lapset saivat kuitenkin säännöllisesti ruokaa ja vaatelahjoituksia. Opintojen ohessa omaksuttiin muitakin hyödyllisiä taitoja, kuten taloustöitä sekä siisteyden ja hygienian ylläpitoa.

Oppilaskodit ja koulut olivat pakolaislapsille turvapaikkoja vieraassa maassa epäselvien olosuhteiden keskellä. Niissä karjalaiset saivat olla omiensa parissa, niiden, jotka jakoivat samoja kokemuksia ja saman aseman. Yhteisöllisyyttä loi lisäksi yhteinen, tuttu kieli, joka erotti heidät selvästi suomalaisista. Maikkulassa opiskellut ja asunut oulankalaissyntyinen Olga Salmi kuvaa koulukotiin saapumista seuraavasti: ”Illan pimetessä havaitsimme, että kuulumme kaikki yhteen. Kaikilla meillä oli samat eväät elämään. Kuulin kuinka tytöt haastoit karjalan murretta. Se tuntui kotoiselta.” (KH 1992: 1–2) Karjalaisyhteisön merkitys varmasti kasvoi myös sen myötä, miten pakolaisia kohdeltiin Suomessa: jossainpäin paikallisten ja pakolaisten välit pysyivät hyvinä, mutta ei ollut harvinaista, että suomalaiset, niin aikuiset kuin lapset, nimittelivät karjalaisia “ryssiksi”.

Opettajilta pakolaiskouluissa työskentely vaati poikkeuksellista sitkeyttä ja joustavuutta – eliväthän hekin jatkuvassa epävarmuudessa koulutyön jatkumisen suhteen. Oppilaiden suhteen opettajien täytyi ymmärtää se, että lapset olivat juuri kokeneet perustavanlaatuisen muutoksen elämässään, ja varmasti vanhempien huolestuneisuus heijastui myös heihin. Sopeutuminen vieraan maan oloihin ja elämän kiinnittymättömyys näkyivät varmasti koulun arjessa, mutta karjalaislapset käyttäytyivät koulussa kuitenkin hyvin – kurittomuutta ei juurikaan havaittu.

Koulutien ylä- ja alamäkiä

Haasteita pakolaiskouluissa riitti alusta alkaen, jopa ennen niiden perustamista. Joillain paikkakunnilla viranomaiset pyrkivät nimittäin estämään kouluolojen järjestämisen siitä yksinkertaisesta syystä, että paikallinenkin koululaitos oli vielä lapsenkengissään. Karjalaiset saattoivatkin joutua paikallisten katkeruuden ja kateuden kohteiksi saamansa opetuksen ja huollon takia. Esimerkiksi äärivasemmistolaisissa lehdissä vaadittiin, että verorahat pitäisi ensisijaisesti kohdistaa oman kansan vähäosaisten opetukseen ja sivistystyöhön – ei siis heimopakolaisten tukemiseen, mikä oli oikeistolaisille tärkeää. Yllättävää kyllä karjalaislapset olivatkin pakolaisina varsin etuoikeutettuja omine kouluineen ja asuntoloineen.

Toisaalta haasteena oli pätevien opettajien pula. Suomessa oli astunut vuonna 1921 voimaan oppivelvollisuuslaki, joka ulotti opetuksen piiriin ennätysmäärän lapsia koko maassa. Tästä syystä opettajien määrä ei vastannut kysyntää. Pakolaiskoulujen tapauksessa pätevien opettajien löytämistä hankaloittivat entisestään kaukaiset sijainnit sekä tavallista haastavammat olosuhteet. Niihin vaikuttivat erityisesti se, että pakolaiset saattoivat vastaanottaa töitä toisella paikkakunnalla tai palata rajan taakse, jolloin oppilaiden määrä ei pysynyt mitenkään vakiona. Esimerkiksi Viipurissa Turkinsaaren pakolaisleiri kouluineen lakkautettiin kokonaan, koska olot pysyivät levottomina ihmisten liikkuessa edestakaisin.

Pakolaiskoulujen virkoihin pyrittiin valitsemaan itäkarjalaissyntyisiä opettajia, joilla oli taustansa ja kokemuksiensa myötä etuna se, että he ymmärsivät lapsia suomalaiskollegoitaan paremmin. Monilla ei kylläkään ollut riittävää koulutusta, mutta heidät saatettiin palkata vähintään apuopettajiksi. Oppimiselle haasteita loivat kielimuuri ja ilta-aikaan annettu opetus. Karjalaislapset eivät alkuun ymmärtäneet suomenkielistä opetusta, mikä puhuukin jälleen sen yleisesti tunnetun seikan puolesta, että oppiminen on tehokkainta omalla äidinkielellä. Opetusta annettiin aluksi varsinaisen kouluajan ulkopuolella, eli esimerkiki klo 16–21.30 välillä, jolloin oppilaiden vireystila ja oppimistulokset olivat heikompia. Opettajien työtaakkaa ei lainkaan helpottanut sekään, että pakolaislasten tieto- ja taitotaso vaihtelivat suuresti: jotkut osasivat lukea ja kirjoittaa, kun toiset vasta opettelivat erottamaan kirjaimia toisistaan. Lisäksi monissa karjalaisperheissä koulunkäynti itsessään oli täysin uusi ja outokin asia, minkä takia lapset saatettiin viedä kouluun vasta viikkojen tai kuukausien kuluttua sen alkamisesta.

Koulutyön luomaa toivoa

1920-luvun alkuvuosina annettu panos itäkarjalaisten kouluttamiseen ei täyttänyt kaikkia niitä tavoitteita, joista Suomessa oli haaveiltu. Kun rajantakainen Neuvostoliitto ei romahtanutkaan ja monet itäkarjalaiset halusivatkin jäädä Suomeen, ei ajatus itäkarjalaisesta sivistyneistöstä toteutunut. Pakolaiskoulutuksen valtiorahoitusta vähennettiin vuosikymmenen loppupuolella huomattavasti, kunnes 1930-luvun lopulta alkaen karjalaiset alkoivat itse hoitaa koulutustyötään aktiivisesti.

1920-luvun pakolaiskoulutus ei kuitenkaan mennyt harakoille. Paltamon Kiehimän pakolaiskoulun johtajaopettaja A. W. Mikkonen totesikin pakolaisoppilaista seuraavasti:

“Lapset oppivat halusta, heidän silmänsä loistavat innostuksesta ja tiedon janosta, ja tuollaisina hetkinä tulee mieleen se ajatus, että ne varat, joita Karjalan kansan hyväksi nyt uhrataan, tuottavat joskus tulevaisuudessa tuhatkertaisen sadon.”

Mikkonen on saattanut tarkoittaa lausunnollaan joko välinearvoisesti sitä, että suursuomalainen heimoaate hyötyy karjalaisten kouluttamisesta, tai itseisarvoisesti sitä, että karjalaisten sivistystason noustessa he voivat itse pitää huolta kansansa tulevaisuudesta. Oli miten oli, joka tapauksessa Mikkonen oli oikeassa: ilman mahdollisuutta koulunkäyntiin monet pakolaislapsista olisivat jääneet todennäköisesti vaille vähäisintäkin alkuopetusta Karjalan puolella. Jo aivan pakolaiskoulutuksen ensimmäisinä vuosina sukupolvien välille syntyi huomattava ero siinä, että vanhemmat karjalaiset olivat pääosin luku- ja kirjoitustaidottomia, kun taas heidän lapsensa saivat oppia nämä kultaakin kalliimmat taidot. Lisäksi karjalaislapset olivat etuoikeutettuja siinä mielessä, että heidän kouluolonsa oli järjestetty paremmin kuin tavalliset kansakoulut Kainuussa ja Koillismaalla.

Koulutyöllä oli lasten elämässä vakauttava merkitys, sillä se loi siihen jonkinlaista järjestystä. Voisiko jopa ajatella, että koulu sai lapset hetkeksi unohtamaan pakolaisuuden muistot ja murheet sekä loi tulevaisuuden uskoa jostakin paremmasta? Ainakin se on lujittanut pakolaisoppilaiden keskinäistä yhteisöllisyyttä, jossa he olivat toisilleen tuki ja turva.

 

Lähteet:

Karjalan Heimo 1992, 1–2: “Olga Salmi, Karjalan Oljona”, https://sampo.karjalansivistysseura.fi/sites/default/files/KH1992_01-02_058.pdf

Karjalan Heimo 1994, 7–8: Kuhmonniemen lastenkodin ja pakolaiskoulun vaiheet, https://sampo.karjalansivistysseura.fi/sites/default/files/KH1994_07-08_471.pdf

Pekka Nevalainen: Karjalan kansaa valistamassa. Itä-Karjalan pakolaiset opinteillä Suomessa. SKS. 2006.