Pääkuva: Vienalaisen runolaulun viimeisin taitaja Suomessa oli Jussi Huovinen, joka on myös Kyllä mie šukuni tiijän -kirjan kansikuvassa lapsenlapsensa Natalien kanssa. Jussi Huovisen syntymästä on tullut tänä vuonna kuluneeksi sata vuotta. Kirjan kansikuva: Jalo Heikkinen, taustakuva Hietajärveltä: Jukka Häkkilä.
Ella Karttimon toimittama kirja Kyllä mie šukuni tiijän – Tarinoita Huovisten vienalaiskylistä yhdistää suku- ja kyläkertomukset. Kirja kuvaa Kainuun vienalaiskylien Kuivajärven, Hietajärven ja Rimmin uutta alkua 1940-luvulla poltettujen kotien raunioilla sekä matkaa ja muutosta tähän päivään.
– Sukuseuran vuosikokouksessa kesällä 2017 tuli esiin, että tarvittaisiin tällainen kirja, joka ei olisi pelkästään sukukirja vaan myös kyläkirja, kertoo Ella Karttimo.
Samassa kokouksessa haettiin ihmisiä kirjahankkeen toteuttajiksi.
– Sanoin pienellä äänellä, että voinhan minä olla tässä mukana. Vähän jo pelkäsin tätä työmäärää, koska tällaisen kirjoittavan ihmisen se nielaisee helposti kokonaan.
Ja niinhän siinä kävi: kirjan tietojen kokoaminen ja kirjoittaminen on vaatinut aikaa ja sitoutumista, muiden töiden ja velvoitteiden ohella tietysti enemmän kuin etukäteen osasi sittenkään arvata.
– Kesästä 2021 lähtien olen tehnyt kirjaa aktiivisesti, toisaalta jollain tavalla myös koko elämäni, kun olen elänyt aina tässä yhteisössä, Karttimo sanoo.
Aluksi Karttimo otti yhteyttä Kuivajärven, Hietajärven ja Rimmin talojen nykyisiin omistajiin tai haltijoihin. Monet Karttimon yhteydenoton saaneet kertoivat hyvinkin perusteellisesti paitsi omasta talosta, myös pitkiä tarinoita kylänsä elämästä.
– Tuntui kuin olisi tullut joulu, kun sain näitä tekstejä sähköpostiin. Välillä olin silmät sumeina, tuli kiitollinen olo, että nämä asiat saadaan näkyville.
Teksteistä tuli vastaan asioita, jotka eivät ole olleet aiemmin tiedossa. Kirjan toimittajana Karttimo sai toistuvasti yllättyä myös siitä, miten innostuneesti ihmiset lähtivät kirjahankkeeseen mukaan.
Ella Karttimo keräsi kirjaansa varten Kainuun vienalaiskylistä runsaasti tarinoita, joita ei ole aiemmin muualla kerrottu. Kuva: Elina Hänninen.
Talojen kautta avautuvat sukutarinat
– Useimmat kirjaan haastatellut ihmiset asuvat ympäri Suomea, mutta kylien talot ovat erittäin hyvässä kunnossa. Taloista on pidetty todella hyvää huolta, sanoo Karttimo.
Henkilöhaastattelujen ohella Karttimo hankki taustatietoa taloista etenkin Kainuun vienalaiskylien rakennuskannan inventoinnista, jonka Kainuun Museo teki vuonna 1986.
Paljon talojen historiaa tuntevia ihmisiä on siirtynyt jo tuonilmaisiin, joten tietoja hankkiessaan Karttimo on kokenut ajan armottomuuden kouraisevastikin:
– Koskaan ei olla liian aikaisin liikkeellä.
Vaikka Karttimo on kerännyt tietoa monista eri lähteistä, kirjaan hän on muokannut ne kaikki ihmisten kertomiksi. Kertomusten oheen hän on liittänyt nopeasti hahmotettavia tietolaatikoita, joista voi nähdä selkeästi, mitä eri vuosina on tapahtunut ja kuinka talon asukkaat kytkeytyvät suvun kantaisän, Lari Huovisen sukupuuhun. Kirjasta hahmottuu, kenen Larin poikien jälkeläisiä ovat hietajärveläiset ja kuivajärveläiset, ja miten Rimpi on syntynyt. Yli kahdenkymmenen talon tarinat etenevät sekä ajallisena että maantieteellisenä jatkumona.
– Lähdetään Hietajärvestä tien päästä liikkeelle ja edetään talosta taloon – jokaisesta talotarinasta on tullut omannäköisensä sen mukaan, miten tietoja on saatu kerättyä.
Tarinoita, joita ei ole aiemmin kerrottu
Kirja kuvaa, millaisia Kainuun vienalaiskylät ovat olleet elävimmillään sekä mitä vienankarjalainen perintö merkitsee ja miten se tässä ajassa näkyy. Vuosikymmenet monipuolisia toimittajan ja viestijän töitä tehneenä Karttimo myös tietää kirjahankkeen kulttuurisen arvon.
– On parasta mahdollista työtä, että saa olla kokoamassa tällaisia tarinoita, joita ei ole ollut aikaisemmin missään kerrottuna. Tämän aikakauden näkyväksi tekeminen on todella tärkeätä.
– Oli hyvin iso asia, miten talvi- ja jatkosota vaikuttivat kylien elämään. Ihmiset olivat kuutisen vuotta evakossa pääasiassa Pohjois-Pohjanmaalla, oppivat siellä uuden kielen ja uudet tavat ja toivat niitä tullessaan. Kaikkien kotikylät paloivat, ja sotien jälkeen talot rakennettiin suomalaistyylisesti, tyyppipiirustusten mukaan. Siitä huolimatta nämä olivat ihan erilaisia kyliä edelleen. Vienankarjalainen kulttuuri ja perintö elivät täällä vielä ihan täyttä päätä, vaikka evakkotaipaleelta oli tullut uusia vaikutteita.
Kainuun vienalaiskylät poltettiin maan tasalle talvisodan aikana ja rakennettiin uudelleen sotien jälkeen 1940-luvulla. Poltettujen talojensa raunioilla evakkovuosien jälkeen Maria ja Huoti Karhunen sekä poikansa Tero (vasemmalla) ja Heikki. Kuva: Karhusen kotialbumit.
Kirjan tehtävä tässä ajassamme hahmottuu vahvasti historian kautta.
– Sen näkyväksi tekeminen, millainen aarre nuo kylät ovat olleet kainuulaisessa ympäristössä. Monessa tapauksessa sitä ei ole ymmärretty, mikä tulee esiin kirjan tarinoista, kiteyttää Karttimo kirjansa tarkoituksen.
– Toivoisin, että tässä vaiheessa ymmärrettäisiin, miten arvokas se kulttuuriperintö on ollut. Vaikka ihmiset ovat muuttaneet näistä Kainuun vienalaiskylistä muualle, tuo kulttuuriperintö kulkee mukana ja näkyy esimerkiksi musiikin alalla. Perintö elää, mutta ei välttämättä tuossa paikassa.
Kirjaa elävöittää runsas kuvamateriaali, jota on kerätty sekä vanhoista perhealbumeista, historiakuvista että uudemmista kuvista. Karttimo valokuvaa itsekin, joten mukana on runsaasti myös hänen ottamiaan kuvia.
– Kirjan kuvissa on paljon ihmisiä; ihmiset kiinnostavat lukijoita kuitenkin enemmän kuin tyhjät kylät ja maisemat, Karttimo toteaa.
Itsekin Huovisten sukua
Ella Karttimolle kirjan kokoaminen ja toimittaminen on ollut erityisen mieluisaa, koska hän kuuluu itsekin Huovisten sukuun. Tunnettu runolaulaja Jussi Huovinen löytyy sukupuusta varsin läheltä.
– Olga-mummoni oli Jussi Huovisen sisko. Mummo asui lapsuudessani ja nuoruudessani lähellä ja oli linkki vienankarjalaisuuteen.
Mummo meni naimisiin muualta tulleen rajavartijan kanssa, joten hänen lapsensa, mukaan lukien Karttimon isä, kastettiin luterilaisiksi. Tärkeän vahvistuksen vienankarjalaiseen identiteettiinsä Karttimo sai nuoruudessaan Pertti Virtarannan kirjoituksista.
– Olin 13-vuotias, kun Pertti Virtarannan Polku sammui (1972) ilmestyi. Oli oikea herätys ajatella, että siinä kuvatut ihmiset olivat tuttuja ihmisiä ja omaa sukua – ja suuri kysymys oli sekin, että rajan takana on paljon sukulaisia.
Myös lukuisia kertoja rajakylissä vierailleen Ilmari Kiannon tekstit ovat olleet Karttimolle tärkeitä. Kiannon kirjat on tullut luettua ja Kianto-seurassakin toimittua. Huovisten sukuseuran toiminta on ollut elämässä mukana koko olemassaolonsa ajan, yli 30 vuotta.
– Sukuseura perustettiin vuonna 1993 epävirallisesti pienellä porukalla, virallista 30-vuotisjuhlaa vietetään kesällä 2025.
Kirjan nimi Kyllä mie šukuni tiijän on loitsuista ja Kalevalasta johdettu.
– Varsin moni kirjaan haastatelluista tietää, miten Larin ketjuun itse liittyy. Aika lyhytkin se rimpsu saattoi olla, ja siitä heräsi myös murhe, että miksi en tiedä, miksi ei tullut koskaan kysyttyä. Kirja voi herättää sen, että vanhoista asioista kannattaa olla kiinnostunut, ja vieläkin voi etsiä ja selvittää sen oman tarinansa, ettei kaikki mene maan rakoon, Karttimo pohtii.
Teksti: Katri Kovasiipi
Kyllä mie šukuni tiijän – Tarinoita Huovisten vienalaiskylistä. Toim. Ella Karttimo.
250 sivua. Karjalan Sivistysseura 2024.
Kirjan tilaukset: Huovisten sukuseura
https://www.huovistensukuseura.net/ajankohtaista/
