Kyykän viemää – Presidentin kyykkäinnostus lisäsi lajin arvostusta

Karjalaisten perinteinen kyläpeli kyykkä koki uudelleentulemisen 1950-luvulla, ja Karjalan Sivistysseuran aloittaman sinnikkään elvytystyön ansiosta kyykkää pelataan nykyään Suomessa maanlaajuisesti. Myös presidentti Kekkosen kiinnostus lajia kohtaan lisäsi sen arvostusta.

Kyykkä on perinteinen karjalainen kyläpeli, jota on pelattu Karjalan lisäksi Venäjällä ja Itämeren ympäristössä. Venäjällä peli tunnetaan nimellä gorodki ja Virossa nimellä linnamäng (molemmat viittaavat sanaan kaupunki), kun taas Inkerissä ja Ruotsissa sitä on kutsuttu popiksi (viittaa “pappeihin” eli peliruudun rajalle jääneisiin kyykkiin; peli on levinnyt Ruotsiin inkeriläisten mukana). Kyykässä kisaa kaksi joukkuetta, joiden tarkoituksena on saada tyhjennettyä vastapuolen peliruutu kyykistä (eli “keiloista”) mailaa heittämällä. Se joukkue, joka onnistuu ensin, voittaa.

Varhaisia kuvauksia kyykänpeluusta löytyy mm. I. K. Inhalta, joka valokuvasi ja kirjoitti ylös pelin kulkua Vienassa vuonna 1894. Inha sai myös tietää, että peliä harrastettiin kaikissa lähialueiden kylissä. Karjalaiset kylänmiehet pelasivat kyykkää yleensä kesäisin, ja pelikenttänä toimi tasainen maa-alue, kuten keto tai rantahietikko. Suomen puolella kyykkää pelattiin 1920-luvulta alkaen erityisen ahkerasti karjalaispakolaisten keskuudessa kesäjuhlilla. Sotien välisenä aikana kyykänpeluu alkoi kuitenkin hiipua, kunnes vuonna 1951 Karjalan Sivistysseura aloitti kyykän elvyttämisen. Kyseisenä vuonna KSS:n tulevat puheenjohtajat joukkueineen mittelivät toisiaan vastaan Helsingin Seurasaaren juhlakentällä. Vastakkain olivat Aleksi Lahelman Viena-joukkue ja Boris Karppelan Aunus-joukkue, joista jälkimmäinen veti pidemmän korren. Aina tästä ottelusta lähtien kyykkää on pelattu Seurasaaressa. Kyykän voimahahmoiksi vakiintuivat Boris Karppela ja Kosti Pamilo, jotka olivat molemmat pelanneet kyykkää lapsuudessaan Karjalassa.

Kekkonen ja Karppela Kekkoskisoissa.

Innostus karjalaista perinnepeliä kohtaan kasvoi nopeasti. Seurasaaren kyykkäotteluihin alkoi osallistua pääasiassa Raja-Karjalan evakkoja, ja pelejä järjestettiin jopa neljänä päivänä viikossa. Pelikausi kesti aluksi keväästä syksyyn, mutta innokkaimmat ryhtyivät harrastamaan lajia myös talvisin. Kyykkähurma levisi niin maa- kuin seurarajojen yli: lajista innostuttiin myös Ruotsissa samoihin aikoihin, kun KSS osallistui aktiivisesti Ruotsin suomalaisen ortodoksisen seurakunnan perustamiseen 50-luvun lopussa. Alettiin kisata naapurimaiden välisiä “maaotteluita”. Lisäksi KSS ja Karjalan Liitto ryhtyivät yhteistyönä pyörittämään kyykkävaltuuskuntaa, jonka tarkoituksena oli levittää ja kehittää kyykkää maanlaajuisesti. Tässä toiminnassa järjestettiin mm. näytöspelejä ja kyykkätuomarikursseja, joissa Kosti Pamilo ja Boris Karppela olivat keskeisessä roolissa.

Vuonna 1962 järjestettiin sitten ensimmäiset joukkueiden kansalliset mestaruuskilpailut Suomessa, ja kaksi vuotta myöhemmin kilpailtiin jo ensimmäisissä henkilökohtaisissa mestaruuskilpailuissa. Oli kulunut siis alle 15 vuotta siitä, kun lajin elvytys oli aloitettu – voisi sanoa, että toiminta oli saanut menestyksekkään alun! Kyykkätoiminta järjestäytyi lisää vuonna 1984, jolloin perustettiin Karjalainen Kyykkäliitto, joka ryhtyi hoitamaan aiemman kyykkävaltuuskunnan tehtäviä niin valtakunnallisesti kuin kansainvälisesti. Vuodesta 1993 alkaen kyykkätoimintaa on organisoinut Suomen Kyykkäliitto.

Kyykkä sai itselleen myös hyvin arvovaltaisen tukijan, joka sattui asumaan Seurasaaren lähettyvillä Tamminiemessä. Ahkerana urheilumiehenä tunnettu tasavallan presidentti Urho Kekkonen ulkoili Seurasaaressa säännöllisesti, ja hänestä tuli tuttu näky kyykkäkentän reunalla: presidentti jäi usein lenkkiensä ohessa seuraamaan pelejä. Ympärivuotiseksi lajiksi muuttunutta kyykkää pelailtiin Seurasaaressa myös vuoden 1960 joulupäivänä, jolloin ulkoilemassa ollut tasavallan presidentti lähestyi harrastajia tiedustellen, “mikä oli kyykän perimmäinen tarkoitus ja milloin peli katsotaan päättyneeksi” (KH 1996 1–2). Tästä alkoi Kekkosen ja kyykän yhteinen matka.

Vuoden 1967 itsenäisyyspäivänä kyykkää pelattiin jälleen räntäsateesta huolimatta. Päivälenkillään ollut Kekkonen tiedusteli: “Saisiko näin suurena isänmaan juhlapäivänä koettaa kansallista peliänne?” Presidentin toivomus toteutui. Muodostettiin kaksi joukkuetta, jossa toisessa olivat UKK, Boris Karppela ja Viktor Poravaara, toisessa taas Kosti Pamilo, Paavo Vasko ja Juhani Kuikka. Tasavallan presidentin joukkue hävisi pienellä erolla, mutta se ei laannuttanut Kekkosen kyykkäintoa. Seuraavana vuonna Boris Karppela nimittäin sai Kekkoselta “myllykirjeen”, jossa ilmoitettiin presidentin halusta lahjoittaa kyykkääjille hopeapokaali kiertopalkinnoksi. Arvokkaaksi katsotusta pokaalista alettiin kisata valtakunnallisissa kilpailuissa.

Syyskuussa 1969 järjestettiin sitten ensimmäisen kerran presidentin mukaan nimetyt Kekkoskisat, joissa päästiin kisaamaan hopeapokaalista. Järjestäjät jännittivät, saapuisiko Kekkonen itse paikalle kunnioittamaan tilaisuutta. Presidentin adjutantti oli nimittäin jo antanut vihiä, että presidentti olisi pian lähdössä pitkälle valtiovierailulle, minkä takia kisojen avajaisiin osallistuminen olisi epätodennäköistä. Kilpailuja edeltävänä päivänä ilmoitettiin kuitenkin, että “Presidentti tulee, ellei ole rankkasade.” Niin Kekkonen saapuikin paikalle ja kätteli kaikki pelaajat. Kainuun poikana hän tietysti kiinnitti huomiota Kajaanin joukkueeseen tiedustellen, oliko kellään pelaajista Kainuun puusta tehtyä mailaa. Sellainen löytyi Kajaanin Suojärveläisten Niilo Tikkuselta, joka luovutti mailansa presidentin avausheittoa varten.

Kekkonen kättelee Kekkoskisojen osanottajia.

Hopeapokaalista hyvillään ollut KSS halusi muistaa vastavuoroisesti myös presidenttiä lahjalla: Kekkoselle teetettiin omat kyykkämailat, ja ne luovutettiin Seurasaaren juhlakentällä kesäkuussa 1974. Mailat oli tehnyt Vilho Vasili Karhu Nurmeksesta. UKK pääsi heti kokeilemaan niiden tehoa, ja kolmesta Kosti Pamiloa ja Ilmari Honkalaa vastaan pelatusta erästä presidentti voitti viimeisen otteluparinsa Aleksi Karhun kanssa. Kyykkäpelin päätteeksi Kekkonen totesi: “Mainio peli.” Kekkosen ansiosta Seurasaareen rakennettiin myös nykyään käytössä oleva kyykkäkenttä, kun 1970-luvulle saakka pelejä oli pidetty juhlakentällä. Kekkonen oli kyykkätoiminnassa mukana vuoteen 1980 asti, jolloin hän viimeisen kerran oli läsnä nimikkokisoissaan.

Kosti Pamilo luovuttaa kyykkämailat Kekkoselle.

Kekkonen kokeilee kyykkämailaansa.

Kekkosen kiinnostus kyykkää kohtaan ei sinänsä ollut yllättävää, kun muistetaan hänen laaja harrastuneisuutensa urheilussa. Karjalaisuuden tukeminenkin on ollut Kekkosen elämässä läsnä vuosikymmenten aikana hieman eri tavoin: Kekkonen oli nuoruudessaan mukana AKS:n toiminnassa, mitä kautta Itä-Karjalan kysymys oli varmaankin tullut hänelle tärkeäksi. Kekkonen myös äänesti kansanedustajana talvisodan rauhanehtoja vastaan, mikä kielii siitä, ettei hän olisi halunnut suostua Karjalan luovuttamiseen. KSS:n kanssa Kekkonen oli tekemisissä jo vuodesta 1956 tullessaan presidentiksi, kun seuran lähetystö (pj. Aleksi Lahelma, Boris Karppela ja Huoti Koski) kävi tervehtimässä tuoretta valtionpäämiestä ja luovuttamassa seuran historiikin. Kekkonen osoitti vierailun aikana tuntevansa karjalaisten historiaa nostamalla esimerkiksi esiin tverinkarjalaiset, jotka olivat säilyttäneet kielensä venäjänkielisten seutujen keskellä. Tämä tapaaminen pysyi julkisuudesta piilossa. Vuonna 1962 uusi lähetystö tapasi Kekkosen – nyt aivan julkisesti – pyytäen presidenttiä Domnan pirtin rakennushankkeen suojelijaksi. Presidentti suostui mielihyvin, ja hänelle myös myytiin yksi talon hirsistä.

Presidentti Kekkosen voidaan katsoa nostaneen kyykän arvostusta ja tietoisuutta laajemmalle yleisölle Suomessa, mutta toki lajin elvyttämisestä pitää kiittää ennen kaikkea niitä ihmisiä, jotka virittivät kyykän uuteen nousuun 1950-luvulla. Kyykän kautta ylläpidetään yhä tänäkin päivänä vanhaa karjalaista urheilukulttuuria, joka siirtyy perintönä sukupolvelta toiselle. Kyykkää on mahdollista seurata myös kuluvan kesän aikana kilpailuissa ympäri Suomen.

Yle Uudizet karjalakse: Räkki lopeh, ga tavanmugaine syvysilmu vie ei alla

Piäkuva: Rahvas kävelyksel Töölönlahten ymbäristös Helsingis syvyskuun allus. Kuva: Henrietta Hassinen / Yle Hos räkki lopehgi, siä pyzyy iellehgi lämmembänny, migu syvyskuul tavan mugah. Räken suvaiččijoil maksau ihaloija sidä nygöi, sendäh gu ilmu kiändyy vilumbah...