Osrahuttuo ta šankija
Kerran meijän Magnit-kauppah tuotih tavarua, ta šuurmojen kešen huomasin osrua. Še oli niin vualie ta puhaš, jotta mie en keštän olla oštamatta.
Koissa kuavoin vettä pieneh kattilah. Konša še kiehu, mie lisäsin vähäsen šuolua, kakšikolme šokeripalua ta lusikan voita. Hitahašti kuavoin šuurmua kupista. Jätin hutun kiehumah pienellä tulella ta hämmennin. Huomasin, jotta huttu jo puhkuttamah rupesi. Šammutin liesilevyn, lisäsin maituo, panin kannen piällä ta annoin hautuo vielä viisi-kymmenen minuuttie. Huttu kypšy!
Mie käršimättömäšti vuotin huttuo, jotta maissella šitä. Että voi uškuo, kuin makie huttu onnistu! Mie tahoin sriäppie šankija osrašiämen kera. Šemmosie šankija sriäppi miun Fen’a-täti (Fedora Minina). Ka hiän ei keittän šiämie, a livotti osrua piimäššä yökši. Huomenekšella täti valmisti rieškoja, yheltä kylkipuolelta vähäsen viänti reunoja, voiteli niitä ta paisto venäläiseššä kiukuašša.
Mie muissan šitä tosi hyvin, kun olin hänellä kyläššä kešäloman aikana. Tulin Kiestinkistä venehellä. Muissan, kuin šoutima, keittimä ruokua nuotivolla. Naiset jouvuttih sriäppimäh äijän, šentäh kun kauppa ilmešty myöhemmin. Kaikki tämä tapahtu Kiisjoven kotikyläššäni.
Muistuas’s’a šota-aikua mieleh aina tulou huttu, kummaista muamo keitti huomenekšella. Mie ajattelen, jotta hiän pani šuurmua čuhunnikkah ta jätti yökši kiukuah. Huomenekšella še oli valmis. Epyälen, jotta muamo lisäsi huttuh maituo, šokerie tai voita, ka myö kuiteski mielelläh šöimä.
Šemmoista tuimua huttuo keitti ni tuattopuolen muamo Fedosja-ämmö, varšinki Šuuren pyhän aikana, kumpani kešti muutoman netälin. Šiih ämmöh miula on šivottu äijän hyvie muisselmie. Kiestinkih rikeneh kävi Viola Malmi šekä lehtien toimittajie, ka Fedosja-ämmö ei onnistun näkeytyö heijän kera. Hänellä ois mitä kertuo ta näyttyä, esimerkiksi, omie koštoja.
Čäijyö ta kakkaroja
Muissan aikua, konša varuštima lehtijä ta vaštoja kylyö varoin. Myö aštumalla kävimä niitä keryämäh. Harvoin onnistuma piäššä kyyvvissä. Tultuo meččäh (omalla mua-alalla, missä niittimä heinyä) ämmö viritti ropivon. Meilä matašša oli pieni šotilašpatani, šiinä savarima čäijyö. Savarkka oli gruusijalaista lajie, toičči lisäsimä šiih puolata mussikkalehtie. Šemmoista čäijyö ei tarita ni yheššä restoranissa – mečän ta luonnon korvuamatointa makuo. Juotuo čäijyö kylläsekši läksimä varuššukšeh.
Pyhäpäivisin muamo luati krinkelijä, keitti niitä makiešša veješšä. Hiän šai hyvänmakusie ta kaunehie leivokšie. Šul’ččinoja paistoma hellalla, šiitä vaštasi tuattopuoleni P’otr Filippovič. Konša kaikki oli valmis hiän riputti ruškien ripakon ta myö mänimä šyömäh murkinua.
Šul’ččinoja tahi kakkaroja paisto niise miun mieš. Kakkaroih oli šivottu pieni pakollini rituali. Häijen toisena päiväna huomeneškylyn jälkeh läksimä vanhempien luo päivällisellä, missä meijän piti šyyvvä kakkaroja. Niissä ei ollun šiämie ta ne oli ašetettu pinoh. Kaikki huomijo oli kiinitetty vävyh. Hänen piti šyyvvä enšimmäini kakkara kokonaisena, a šeuruavan piti leikata puolekkah. Enšimmäini kakkara näytti, jotta tytär oli koškomatoin, a toini pakasi ičeštäh.
Ämmö paisto äijän kakkaroja riehtilällä, pereh oli šuuri. Huomenekšisin hänen luo käytih kaverit ta kerrottih uutisie čäijystolašša. Makarova-ämmö (en muissa hänen nimie) kerto, jotta lespromhosin johtajan naiselta varaššettih nellä enšiarkie ta hiän hyvin hermoštu šiitä. Oli huomenekšellini aika. Šiitä tuatto läksi töih, mie – kouluh, muamo – kauppah. Oli tosi vesselyä kuulla jutun enšiarkiloista, mi šynty kiäntämisen vaikeukšista.
Teksti: Hilma Isakova, 16.3.2022 Oma Mua
Foto: Aleksandra Lesonen
