Kuvassa Suomen Kommunistisen Puolueen, SKP:n keskuskomitean jäseniä tutkimassa Suomen karttaa: K. M. Evä (vas.), Jukka Rahja, Jalo Kohonen, Kullervo Manner, Eino Rahja, Yrjö Sirola ja Mandi Sirola. (Kuva: Kansan arkisto)
Talvella 1921–22 tapahtuneen metsäsissikapinan eli Karjalan kansannousun loppuvaiheeseen ajoittui Pohjois-Vienasta Suomen puolelle suuntautunut erikoislaatuinen retki, jonka pyrkimyksistä tutkijoillakin on erilaisia näkemyksiä.
Tuon Sallan läskikapinana tunnetun retken johtajaksi oli määrätty suomalainen kommunisti ja agitaattori Juuso Matero, joka retkikuntaa johtaessaan esiintyi Jahvetti Moilasen nimellä.
Samaan aikaan kun puna-armeijan joukot tammikuun 1922 lopulla jatkoivat vaivalloista ja paljon uhreja vaatinutta etenemistään Vienan kyliin, eteni Materon johtama hiihto- ja rekikolonna vastapuolen häiritsemättä Knäsön kylästä Muurmannin radan varresta Pohjois-Vienan erämaiden kautta Sallan ja Savukosken metsätyömaita kohden.
Läskikapinan tavoitteista on historiantutkijoiden keskuudessa erilaisia tulkintoja. Oululainen dosentti Matti Lackman on tutkinut huolella läskikapinan syntyä ja syitä kirjassaan Jahvetti Moilanen – läskikapinan johtaja. Lackmanin tulkinnan mukaan läskikapina liittyi vahvasti Karjalan kansannousuun ja sen tarkoituksena oli käynnistää vastaoperaatio suomalaisten ”valkobandiittien” tunkeutumiselle Vienaan. Tavoitteena oli myös osoittaa suomalaisille, että kansannousu oli mahdollinen myös Suomen puolella.
Agiteerausta amerikansilavalaatikolta
Saatuaan Suomen Kommunistisen Puolueen keskuskomitealta määräyksen ylitti suomalaisista puna-armeijalaisista muodostettu pieni kapinajoukko rajan 29. tammikuuta 1922. Helmikuun 2. päivänä joukko saavutti Sallan pohjoispuolella Värriön suuren savottatyömaan. Siellä pidettyyn joukkokokoukseen saatiin lähiseudun työmailta haalittua 500–600 metsätyömiestä “ottamaan vallan herroilta” ja kuulemaan Matero-Moilasen vallankumousjulistusta.
Kokous pidettiin paukkupakkasessa suurten nuotioiden loimussa kämppäalueen pihamaalla. Puhujakorokkeeksi löydettiin amerikansilavan kuljetuslaatikko ja siitä tapahtuma sai historiaan jääneen nimensä läskikapina. Juuso Materon lukemassa julistuksessa työväen taisteluun nousua perusteltiin Karjalan tapahtumilla:
Lahtarit ovat lähettäneet miehiä sadoittain ja aseita kuormittain rajan yli Karjalan Kommuunin alueelle. Siten törkeästi rikkoen rauhansopimusta. Siellä nämä rosvojoukot ovat petomaisesti surmanneet kaikki kommunistit, jotka ovat käsiinsä saaneet, tappaneet rauhallisia aseettomia koulunopettajia ja valistustyöntekijöitä. Joukkoonsa ovat petoksella houkutelleet vähätietoista Karjalan raatajarahvasta.
Julistuksessa kehotettiin kaikkia “luokkatietoisia tovereita” liittymään Neuvosto-Karjalassa toimivaan Punaiseen sissipataljoonaan ja käymään “ratkaisevaan taisteluun kapitalisteja vastaan”. Joukkokokouksen jälkeen ryhdyttiin ottamaan vastaan vapaaehtoisten kirjautumisia punaiseen sissipataljoonaan. Kirjautuneille jaettiin kannustimena metsäyhtiöltä takavarikoidusta työmaan kassasta ennakkomaksuna 150 markkaa (noin 50 nykyeuroa) jalkamiehille ja 350 markkaa hevosmiehille.
Juuso Matero näyttää olleen karismaattinen johtaja, joka pystyi pitämään sekalaisen ja levottoman joukkonsa kurissa. Jo 6. helmikuuta hän katsoi retken tavoitteet saavutetuksi ja määräsi savotoilta mukaan lähteneillä vapaaehtoisilla vahvistuneen joukkonsa hiihtämään rajan yli takaisin Knäsön tukikohtaan. Karjalaan lähti Materon myöhemmin laatiman raportin mukaan 258 henkeä, mukana 15 naista ja yhdeksän lasta. Knäsöön päästyä kertoi Matero joukolle, että neuvostovaltiossa ei suvaita toimettomia ja kaikkien on päätettävä, haluavatko liittyä punaiseen armeijaan vai ”työarmeijaan”.
Karjalais-suomalaiseen punaiseen sissipataljoonaan ilmoittautui 171 miestä. He palvelivat aluksi puna-armeijassa Pohjois-Vienassa ja jotkut ehtivät mukaan metsäsissikapinan viimeisiin taisteluihin, jotka käytiin Pistojärven Tiiron kylässä 14. helmikuuta. Tiirossa yksi heistä joutui vangiksi ja teloitettiin kuulustelujen jälkeen. Myöhemmin keväällä Karjalan taistelujen päätyttyä heidät lähetettiin Pietariin, jossa noin 150 Sallan metsätyömiestä valmistui aikanaan kansainvälisen sotakoulun päällystökursseilta.
Janne Myyryläinen eli Jahvetti Moilanen. (Kuva: Wikimedia Commons)
Jäljelle jääneiden vanhempien miesten, naisten ja lasten sijoituspaikkaa selvittämään lähetettiin Petroskoihin lähetystö Karjalan Työkansan Kommuunin puheenjohtajan Edvard Gyllingin puheille. Ehdotuksena oli, että väki sijoitettaisiin Uhtualle maatalous- ja metsätöihin. Karjalan kansannousun loppuvaiheessa pakolaisiksi lähteneiden jäljiltä tiedettiin Uhtualle jääneen paljon asumattomia taloja ja viljelijää vailla olevaa maata.
Gyllingin luvalla koditon joukko pääsi huhtikuun alussa lähtemään hiihtäen ja rekikyydeillä kohti Uhtuaa, johon saavuttiin vaivalloisen matkan jälkeen toukokuun alkupuolella. Materon kirjoittaman selostuksen mukaan:
Paetessaan Suomeen olivat lahtarit pakoittaneet väestön suurimmaksi osaksi mukaansa ja lähtiessään hajoittaneet taloja, särkeneet kaikki akkunat ja useimmat uunit taloista, polttaneet taloja ja eläimiä, yleensä harjoittaneet tolkutonta hävitystyötä. Saapuneiden oli siis ensin remonteerattava taloja asunnoiksi, huolehdittava kotiin jääneiden mummojen ja muutamien eläimien hoidosta ja muonituksesta. Näissä touhuissa kului aika nopeasti. Kun kevät oli lopullisesti saapunut, jaettiin tuodut hevoset ja miehet ryhmiin, jotka lähetettiin eri kyliin muokkaamaan kylvömaita ja toimittamaan kylvöjä. Niinpä sitten useatkin palaavat pakolaiset löysivät maansa jo valmiiksi kylvettynä. Sikäli kun näitä pakolaisia saapui, luovutettiin heille omat talonsa ja viljelyksensä takaisin, ja punikkipakolaiset etsivät uusia autioita taloja. Helpostihan niitä löysikin ja niinpä sattui, että muutamat punikit saivat samana kesänä remonteerata pari kolmekin taloa ja silti talveksi joutuivat toisien taloihin asuntoa etsimään.
Sopii epäillä, kävikö Uhtualle saapuneiden suomalaisten asettuminen taloksi niin sopuisasti kuin tuossa vuosia myöhemmin kirjoitetussa kuvauksessa annetaan ymmärtää. Myöskään Suomeen paenneiden paluu omiin koteihinsa ja myöhempi elämä Uhtualla ei sujunut aivan niin auvoisasti kuin Matero kuvailee. Heidän pakomatkansa luettiin Stalinin vainovuosien alkaessa rikkomuksiksi neuvostovaltaa vastaan ja myös tässä toiminnassa tuli Juuso Materolla olemaan oma osuutensa.
Pohjan poikien kommuuna
Noin sata rajan yli tulleista suomalaisista pääsi asettumaan uudisasukkaina Uhtualle. Siellä osa heistä perusti Pohjan pojat -nimisen kommuunan eli osuustoimintatilan. Pohjan poikien kommuuna oli Uhtuan ensimmäinen ja myös ainoa kolhoosi aina 1930-luvun alkuun saakka, jolloin maatalouden pakkokollektivisointi muutti tilanteen.
Petroskoissa ilmestynyt suomenkielinen sanomalehti Punainen Karjala raportoi usein Pohjan poikien saavutuksista. Vuonna 1929 kerrotaan kommuunissa olleen 12 jäsentä, perheenjäsenet mukaan luettuna 24 henkeä. Merkittävimpinä saavutuksina mainitaan uusi tilava navettarakennus, traktori ja kutomakone. Karjaa oli kommuunilla 17 lehmää, kaksi sonnia, neljä hevosta sekä lampaita, sikoja ja vasikoita. Kommuunin hallinnassa on 60 hehtaaria maata, josta viljeltynä oli neljännes. Suunnitteilla on koko maa-alan muokkaaminen viljelykselle. Kommuuni onnistui hankkimaan Suomesta tuotuja maanviljelyskoneita, keväällä 1929 jopa Oliver-merkkisen traktorin.
Osa läskikapinaan osallistuneista jatkoi matkaansa muihin Vienan kyliin. Heitä tiedetään asuneen ainakin Pistojärven alueella, muun muassa Hirvisalmen kylässä. Materon selostuksen mukaan osa tulijoista vakiintui elämään Uhtuan ja Jyvöälahden kylissä talonpoikina maatöissä. Suurin osa kuitenkin ”jäi sesonkitöiden varaan ja on siinä asemassa vielä tänäkin päivänä (v. 1930). Joku osa on sijoittunut erilaisiin neuvostolaitoksiin työskentelemään. Osa on siirtynyt toisille paikkakunnille.” Osa joukosta lienee palannut eri teitä Suomeen, kun olot Neuvosto-Karjalassa osoittautuivat kovin raskaiksi. Näistä palaajista Matero ei mainitse mitään selostuksessaan.
Voi kysyä, miksi noin suuri joukko pohjoissuomalaisia lähti Jahvetti Moilasen puheiden innoittamana enempää harkitsematta kohti Neuvosto-Karjalaa. Mukana oli paitsi nuoria miehiä, myös vanhempaa väkeä, naisia ja lapsia.
Matti Lackmanin mukaan vallankumouksellinen henki eli vahvana Lapin ja Kainuun metsätyömailla vielä sisällissodan jälkeenkin. Sitä nostattivat metsätyömaiden ankarat olot. Kainuun ja Lapin pienviljelijäväestö ei elänyt ainoastaan maataloudesta. Leivän jatketta jouduttiin hakemaan metsä- ja uittotöistä vuosittain. Lisäksi oli alueen omaa ja etelästä työn perässä tullutta väkeä, joka sai leipänsä pelkästään metsätyömailta.
Olot työmailla olivat kurjat ja metsäyhtiöiden, erityisesti joidenkin röyhkeiden työnjohtajien, pitämä kuri oli ankara. Kämppien majoitusolot ja ruokahuolto oli ala-arvoista, työ raskasta ja palkat huonot. Työttömyys ja metsäyhtiöiden tiukka ote pitivät palkat alhaisina. Pohjoisen luonto kovine pakkasineen ja paksuine hankineen koetteli karaistuneimpiakin jätkiä. Tuossa joukossa Jahvetti Moilasen oli helppo nostaa kapinalippu ja saada väki seuraamaan mukana kohti tuntemattomia kohtaloita.
Janne Myyryläinen, Juuso Matero, Jahvetti Moilanen
Frans Johan (Janne) Myyryläinen syntyi vuonna 1881 Viipurissa. Jannen isä kuoli keuhkotautiin pojan ollessa kolmivuotias. Poika oppi kovaan työntekoon isäpuolensa apuna 13-vuotiaasta lähtien oja- ja sekatöissä. Hän kävi käsityökoulun ja teki sen jälkeen saha- ja uittotöitä Viipurin seudulla ja Kainuussa. Vuoden 1905 suurlakon aikana Janne työskenteli Kemin sahoilla ja oli mukana Laitakarin työväenyhdistyksessä ja punakaartissa.
Vuodesta 1915 alkaen Janne Myyryläinen työskenteli Kainuun Osuusliikkeessä myymälänhoitajana ja kiertävänä tarkastajana. Hän toimi aktiivisesti Kainuun työväenliikkeessä ja osallistui punakaartien perustamiseen organisaattorina ja värvärinä. Vastapuolen silmissä hän alkoi olla vaarallinen agitaattori.
Myyryläinen kelpasi kuitenkin mukaan, kun Suomussalmen kirkossa pidettiin 7. huhtikuuta 1917 tsaarinvallan kukistumisen innoittamana kansankokous. Kansanedustaja J. A. Heikkisen, työväenjohtaja Janne Myyryläisen ja kirkkoherra Frans Nordlundin järjestämään kokoukseen osallistui noin 2000 kainuulaista. Kokous hyväksyi kirkkoherran valmisteleman päätöksen ja lähetti Suomen eduskunnalle kirjelmän, jossa vaadittiin Suomen itsenäisyyttä ja Vienan Karjalan yhdistämistä Suomeen.
Uhtuan osuuskauppa vuonna 1926. (Kuva: Karjalan Sivistysseura)
Suomen poliittisen tilanteen kärjistyessä sisällissodaksi helmikuussa 1918 Janne Myyryläinen pidätettiin ja tuomittiin kahdeksaksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Hän onnistui pakenemaan Kainuun kautta Neuvosto-Venäjälle. Siellä hän omaksui Juuso Materon nimen ja kävi punaupseerikoulun Pietarissa.
Puna-armeijan palveluksessa hän osallistui keväällä 1920 suomalaisten valkoisten karkottamiseen Petsamosta. Venäjän sisällissodan päätyttyä puna-armeijan voittoon Matero siirrettiin jälleen poliittiseen toimintaan. SKP lähetti hänet järjestämään kommunistien maanalaista toimintaa Kainuussa. Agitaattorin uran huipentuma Suomen puolella oli läskikapinan johtaminen talvella 1922.
Läskikapinan jälkeinen vuosi kului Juuso Materolta Uhtualla hänen mukanaan tulleen joukon elinolojen järjestämisessä. Myös uusi elämänkumppani löytyi Uhtualta ja hän avioitui Kuusamosta kotoisin olleen 20-vuotiaan Hilja Alatalon kanssa. Materon entinen perhe oli jäänyt Kajaaniin perheen isän tultua vangituksi ja paettua rajan yli Karjalaan.
Myös puoluetöitä ja kunnallisia luottamustoimia löytyi pian. Matero kuului Uhtuan vallankumouskomiteaan ja nimettiin paikallisen GPU:n osaston johtoon. Vuosina 1923–25 hän toimi Uhtuan puoluekomitean sihteerinä ja hänet valittiin Uhtuan kihlakunnan toimeenpanevan komitean jäseneksi. Myös Kainuun osuusliikkeessä hankitulle kokemukselle oli Uhtualla käyttöä. Matero toimi Uhtuan osuuskauppahallinnon puheenjohtajana vuosina 1923–26. Hän oli myös Metsästysosuuskunnan hallinnon puheenjohtajana ja osuuskassan hallinnon jäsenenä.
Vuonna 1925 Juuso Matero komennettiin Karjalan metsätrusti Karellesin käyttöön. Aluksi hänet määrättiin instruktoriksi Uhtuan piiriin, sitten koko piirin johtajaksi. Metsätalouden johtotehtävissä Matero ansioitui niin, että hänen täyttäessään 50 vuotta joulukuun 30. päivänä 1931 suitsutti Punainen Karjala: ”Syvä on se jälki, jonka entinen tukkijätkä, suomalainen punikki, puolueen jäsen ja metsätöiden tunnustettu johtaja on vuosien kuluessa painanut pohjois-Karjalan poliittiseen, yhteiskunnalliseen ja talouselämään.”
Kapinakomissaari Moilanen-Matero palkittiin ansioistaan Punaisen lipun kunniamerkillä ja aikanaan Stalinin vainoissa niskalaukauksella.
__________
Teksti: Pekka Vaara
Artikkeli on julkaistu Karjalan Heimon numerossa 3–4/2023
Karjalan Heimon irtonumeroita voit hankkia Karjalan Sivistysseuran verkkokaupasta: Karjalansivistysseura.fi/tuote-osasto/karjalan-heimo-lehti/
Karjalan Heimon digitaaliset näköislehdet ovat saatavilla Lehtiluukku.fi-palvelussa: Lehtiluukku.fi/lehdet/karjalan_heimo
Karjalan Heimo on Karjalan Sivistysseuran jäsenlehti. Voit hakea jäseneksi tai tilata lehden ilman jäsenyyttä: Karjalansivistysseura.fi/yhdistys/jasenet/
