Laukunkantaja-kolumnisti Aki Aunala pohtii Venäjää koskevan tutkimustyön kummallisuuksia, mahdollisuuksia – ja välttämättömyyttä.
Päivämäärä 24.2.2022 ei hevillä unohdu. Silloin Venäjä aloitti laajamittaisen hyökkäyksen Ukrainaan ja teki itsestään vihatun roistovaltion. Lisäksi ilmaan haihtuivat monet suunnitelmistani. Venäjällä oli merkittävästi aineistoa, jota tarvitsin väitöskirjaprojektini edistämiseksi, mutta yhtään matkaa en ollut voinut sinne tehdä vuoden 2019 jälkeen.
Tutkimukseen varattu vuosiviisumi kesti vuoden 2020 loppuun, mutta koronapandemia pilasi sen mahdollisuuden. Aivan kuten se teki vuoden 2021 puolellakin alati pahenevine variantteineen. Kevät 2022 tuhosi lopulta viimeisetkin ajatukset mennä lähivuosina Venäjälle – tai kenties enää koskaan.
Tutkimukseni ei siihen kuitenkaan kaatunut. Venäjän tutkimisessa kun on sellainen perusolettamus, että mikään kärkipään suunnitelmista ei mahdollisesti toteudu. Joskus vasta varasuunnitelman varasuunnitelma on se, jolla voi edetä, kunnes tarvitaan taas improvisoitu ratkaisu. Esimerkiksi mainitun aineisto-ongelman olin ennakoinut vuonna 2021 tilaamalla kaiken Venäjällä vielä olleen aineiston digitoituna itselleni. Ihme kyllä myös sain sen aineiston sähköpostiini viikko sodan syttymisen jälkeen, kun samaan aikaan kaikkia suhteita Venäjään katkottiin.
Vuosien varrella kertyneiden havaintojeni perusteella Venäjä on periaatteessa kuin mikä tahansa tutkimuskohde, mutta toisaalta ei sinne päinkään. Siksi se myös kiinnostaa minua ja heitä, jotka maata haluavat tutkia. Muistan useita kertoja, kun tutkimuksellisia intressejäni on epäilty eri oppiasteilla, tapahtumissa ja oudoissakin tilanteissa. ”Oletko varma, että ehdit tehdä tämän määräajassa?”, ”Osaatko kieltä tarpeeksi?”, ”Löytyykö tähän muka aineistoa?”, ”Eikö olisi parempi tutkia Saksaa?” Ymmärtäähän tämän pessimismin stereotyyppiseen slaavibyrokratiaan peilattuna, mutta eniten ihmettelyä olen kuullut paikallisilta ihmisiltä, joiden luulisi oman maansa byrokratian kestävän.
NÄMÄ KUMMASTELUT ovat realisoituneet viimeistään siinä vaiheessa, kun tutkimusprojekti on alkanut. Ajan, maltin ja motivaation käsitteet on määritelty uusiksi, kun esimerkiksi arkistoihin laitettuihin viesteihin on vastattu ”ei kuulu minulle” lukuisia kertoja, ennen kuin sinnikkyyden avulla on saanut auttavan vastauksen aivan jostain muualta kuin oletti. Tai kun toimiva arkiston tilausjärjestelmä, josta sai jopa länsimaisella luottokortilla skannauksia arkistoviitteiden avulla, on laitettu pian onnistuneiden tilausten jälkeen päättymättömään ”korjaustilaan”. Maksuliikenteen kiemurat Venäjälle vuoden 2014 jälkeen ansaitsisivat ihan oman kolumninsa.
Olisi varmasti helpompaa olla tutkimatta tuota sotaisaa valtiota ja keskittyä vaikka siihen Saksaan. Kuten olemme voineet seurata uutisista, kiinnostus Venäjään ja venäjän kieleen onkin romahtanut. Sen ymmärtää suhteessa Venäjän järjettömiin tekoihin. Mutta lienee historiasta opittua, että mitä vaikeampi tilanne Venäjällä on, sitä enemmän tarvitaan tutkimusta Venäjän menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Emme voi vain odottaa, että Venäjä saapuu luoksemme kertomaan, mitä sille mielestään kuuluu. Tutkimuksen idea on sivistää meitä erilaisista asioista, jotka eivät aina ole järkeviä tai miellyttäviä – kuten Venäjä nyt.
Sanoisin, että Venäjän tutkiminen on kuin ajomatka venäläisellä maaseututiellä: tie on mutkainen ja kapea, kuoppia ja routavaurioita riittää, karttoihin tai tienviittoihin ei voi luottaa, ja koskaan ei voi tietää, alkaako parempi tieosuus – tai milloin se osuus päättyy, ja mikä kraatteri sitten odottaa. On vain pakko uskoa, että tie vie lopulta perille, kun jaksaa luut rutisten jatkaa matkaa kohti asetettua tavoitetta. Sille tielle on lähdettävä jatkossakin, vaikka jännittäisi, sillä idän hämärään ei kannata eksyä vapaaehtoisesti.
Teksti: Aki Aunala
Kirjoittajan sukujuuret ovat Aunuksen Karjalassa. Päivätyönsä sivussa hän valmistelee väitöskirjaa neuvostopropagandasta Venäjän Karjalassa vuosina 1918–1922.
Lähetä palautteesi tästä jutusta: paatoimittaja@karjalanheimo.fi
Kolumni on julkaistu Karjalan Heimossa 3–4/2024.
Aki Aunalan edellinen Laukukantaja-kolumni julkaistiin Karjalan Heimossa 9–10/2023.
Karjalan Heimon irtonumeroita voit hankkia Karjalan Sivistysseuran verkkokaupasta.
Karjalan Heimon digitaaliset näköislehdet ovat saatavilla Lehtiluukku.fi-palvelussa.
Karjalan Heimo on Karjalan Sivistysseuran jäsenlehti. Voit hakea jäseneksi tai tilata lehden ilman jäsenyyttä: Karjalansivistysseura.fi/yhdistys/jasenet/
