24. ligakuudu oli Vladimir Brendojevan kuolendupäivy. Brendojevhäi kirjutti ylen čomal karjalan kielel. Juuri muga, kui karjalazet rahvas paistih. Passibo kirjuttajale, ku pani bumuagale heijän paginat, tozi karjalazet sanat da sanondat. Lugekkua puaksumbah karjalakse, se auttau pidiä hengis omua kieldy.
Himoittas sanelta teile kniigas, kudai enimile nygyzile lugij oile onnuako on täyzin tundematoi. Onnuako vähä ken sidä nägi, pidi käis da lugi. Tämä on kuulužan karjalazen runoilijan Vladimir Brendojevan ainavo prouzukogomus “Kyl’mil”. Kniigu nägi päiväzenvalgien kolmekymmen viizi vuottu tagaperin, vuvvennu 1988 Petroskois, Karjala-julguamos. Vladimir Brendojev ehti nähtä omat kerdomukset painetunnu, kanzien välis. Kniigan julguanduvuvvennu hänel oli 57 vuottu igiä, häi oli jo penziel da eli Anukses.
Hänen omamualazii dai kaikkii karjalazii tämä pikkaraine kniigaine ihastutti ylen äijäl. Sit sai lugie omal livvin kielel oman rahvahan elokses, kudai sillozele lugiipolvele oli oma, tuttavu da armas.
Kyl’mil-kniigaine ei ole suuri, sit on pehmei kanzi. Kniigan kuvitti tundiettu karjalaine taidokuvailii Vladimir Lukkonen. Täs on kuuzi lyhytty kerdomustu liygiläzien elokses 1920–30-vuozil da pitky kerdomus libo pieni novellaine “Jänöi”. Sanakse, “Jänöi” painettih vie kerran jällespäi, vuvvennu 2000 Jättiä hyvä jälgi muale -kniigas. Mollemban kniigan redaktorannu oli filolougientiij on kandiduattu, karjalan kielen tutkii Vladimir Dmitrijevič R’agojev. Kai Kyl’mil-kniigazen kerdomukset painettih vie vuvvennu 2014 jullatus Suurembua ei ole ozua -kniigas Karjalan literatuuran klassiekat -sarjas.
Konzu Brendojev libui kirjuttamah omal muamankielel, karjalua ei opastettu školis eigo universitietois, eigo olluh karjalankielizii lehtilöi, eigo olluh karjalan kirjukieldy. Karjalan kielen kirjaimikko hyväksyttih vuvvennu 1989, Oma Mua -lehten enzimäine noumer nägi päiväzenvalgien vuvvennu 1990. Ga jo enne sidä painettih Brendojevan pikkarazet kniigazet karjalan kielel. Jogahine karjalakse painettu kniigu oli suuri tapahtumu. Se ozutti: meijän kieli on pädevy, sil voibi kirjuttua da lugie, se pädöy kaikkeh, ei vai kois, perehes, kyläs paistavakse.
Kirjuttua sit, midä hyvin tiijät da suvaičet
Jogahine kirjuttai allus kirjuttau sit, midä iče hyvin tiedäy, mi on hänele lähembi, mi on tuttavu da armas. Vladimir Brendojev kirjutti omas rahvahas, omas roindumuas Anusrandazes, kyläelokses, kudai lapsuossah hänele oli tuttavu. Hos enimän aijan häi oli elänyh loitton omas kodirandazes Anuksen čupus, ga se oli ainos hänen sydämes, dai ainos lövvyttih parahat sanat sidä sanelta.
Kerran Brendojev kirjutti vahnua elaigua, kniigas on ylen äijy mostu sanua, kudamat nygözele lugiipolvele ollah täyzin tundemattomat. Dai enzimäine oudo sana on kniigan nimi – kyl’mil. Iče kirjuttai sellittäy sen algusanois nenga:
“Rahvas nuorembua polvie nygöi ei kai tietä – mi se on kyl’mil olendu. Nygypäivän laukas voit ostua kylläl kaikkie vehkehty: brusakat hävittiä, lutit morie da čöndžöit hiädiä. A enne, ei ylen ammui, brusakkoi kyl’mättih.
Kuitahto talvel, pakkažil ei lämmitetty talois päččii, avattih ukset dai ikkunat, iče taloin rahvas mendih elämäh kehtahto kyläh päiväkse kolmekse, eiga nelläkse. Sil aigua brusakat kyl’mettih, sit vai lämmitettih uvvessah päčit, pestih pertit da mendih järilleh kodih. Brusakat hävittih vuvvekse, eigai enämbäkse aigua, kuni kuspäitahto myös rovukse uuttu ei diävei. Ga sih stat’t’ah millogi puutui olla kyl’mil”.
Midä ruattih enne kyläs pimies illoil, konzu muata oli vie aijoi, tuldu, internettua da televiizoroi ei olluh? Kelle oli kylläl karasinua, viritti lampun da ruadoi midätahto kodiruaduo, endizeh aigah pärielgi istuttih. A ku ruavot oli ruattu libo karasinua siästettih, ga muite viruttih pimies da saneltih elaigua, kaikenmoizii buval’šinoi da zuakkunoi.
Vladimir Brendojev keksi kirjuttua omat kerdomukset Natoit’outan nimes. Näimmö tämän kielevän muheloittajan t’outan kniigan kannes. Buitegu hänes Brendojev oli kuulluh da pannuh pondomah nenne kerdomukset. Tuaste luvemmo algusanois:
“Taloin emändy, Natoi-t’outa, akku ylen kieley, viruu päčil. Nävy händäh ei, vai pimies kusliennöy ylähän, ku taivahaspäi, kuuluu hänen iäni. Tarattau tankuttau harvažeh, lad’d’uau kai jälletysti, kai luovulleh… täs ielleh se, midä häi taratti…”
Taratti Natoi-t’outa sidä, midä musti omas elokses, nuorusvuozis, kyläläzien argilois da pyhis, ruadolois da uskomuksis.
“Veikin dieksindy”
Tämä on kerdomus sih näh, mikse Natoi-t’outan veikki heitti viinanjuondan. Enzimäi pruazniekkoin häi joi vähäzen, sit ei ruvennuh juomah nivouse. Omat häpsistyttih, eigo mies voimatunnuh. Sit tiijustettih: mužikku dieksiihes. Pedrunpäivän aigah vierahas kyläs olles häi liijakse joi viinua da sit toravui miehenke, kuduanke yhtes juodih. Toruajii eroitettih, yksi työnytettih kodih päi, toine sivottih kiini regeh da työnytettih hebo delegänke kodih päi, iče la dorogan tiedäy omah kyläh. Midä oli ielleh, luvemmo kniigas:
“Sit veikki sanoi muga:
– Havačuin minä viluu. Midä ollen kaikkineh vies? A ellendiä en voi nimidä. Pöllästyin muga, ga kai humal pakui. Nouzižin, ga ei sua. Olen sivottu. Käit dai jallat on sivottu. Iče kogonah olen sivottu telegäh. Vähäzel piän nostin, kačoin: ymbäri meččy. Hebo seizou mahassah vies. Kačon meččiä myö da lambie myö, buiteku oližin Huabulammel.
Hebo oli d’iännyh juottamattah. Vikse se juomah heityi, dai minuu telegän kele lambeh vedi. Kehveli, nygöi ku vie syvembäle vieldänöy, ga sit uppuot telegäs olles…”
Mies kuuli paimoin iänen mečäs da rubei kirgumah abuu, ga eibo niken tulluh händy piästämäh. Iče työnyttiä hebuo kiändymäh randah päi ei ruohtinuh. Surmua suaha ei himoitannuh. Kois on vaste suadu lapsukkaine, a gu kazvahuu tiijustau, tuatto viinanjuondan periä vedeh meni?! Kuspäi suaha abuu?
“Sit moizes tavas kirgain: ” Oi, sa jumaloini, ku ollet sinä taivahas, ga piästä minuu tämä kerdu! A minä täs sillo dieksimmös, enämbi ei ottua viinua suuh ni kogo ijäs. Sit hullua, ku ottanen”. A-a-a-buh, kirgain vie kerran.”
Sen jälles tuldih randah miehet, keritettih nuorat, suadih hebo delegänke kuivale da mies piäzi kodih tervehenny.
Kui vora mučoi muanitti prostoimban ukon
Kaglakkai istundu -kerdomus on onnuako toizii kuulužembi. Tämä zuakkun on sih näh, kui viizas nuori mučoi Natoi muanitti, nenäs vedeli omassah prostoimbua ukkuodah St’opanua. Tämän kerdomuksen pohjal Anuksen kanzallizen muzein Eloksen ratas -muzeiteatru luadi komiediiozutuksen. Spektaklin nimekse pandih Kyl’mil. Kaglakkai istundua voibi lugie ven’aksegi. Olen kiändänyh sen vuvvennu 1995 Kanzalližuksien elaigu -žurnualah niškoi, kudamua 90-vuozil painatutti Moskovas Ven’an kanzalližuksien da alovehellizen poliitiekan ministerstvu.
“… St’opan millo hil’l’akkažih sanou:
– Kuule vai, Natoi, Olešin Peša sanoi: ”Tiijät mi hyvä on oman akan kele alasti kaglakkai ištuo?”
Millo rodih kummu… moine kummu, ga odva nagramattah tirpiin. No en nagranuh, a kui sai vagavembah da tovenmielin sanoin:
– Nu kusbo myö ištummo? Olešis on pertii dai gorniččua mentiä mi, a meil yksi pertine. Emmo taki muatuškan aigah rubie muga ištumah? Aitas ku vai ruvennemmo?
St’opan buiteku kai ihastui:
– Davai… aitas.
– Nu tulemmo, čuajuu juommo, sit voit…
– Minä en tahto čuajuu…
– Ga sit mene aittah, jaksai, a minä terväžeh tulen.”
Yhtelläh vora mučoi muanitti vastinehen. Meni juomah čuajuu muatuškanke, silkeskie mies vilahtih aittah, jaksavui da istui sie alasti. Mučoi juokseldi kaččomah uksen piiruzes, midä ukkoh ruadau da sit pertih kiännyttyy sanoi muatuškale:
“– Midä ollou St’opan kele roin nuheze? Eigo hoš mielis liikkunuh ole? Aittah ku meni, jaksoiheze alasti da vai vaikkani ištuu. Eigo vastua nimidä, ku kyzyt.
Silloi, kačo, rahvas tiedohužih uskottih. Uskottih ehtindöih, luajindoih, virkokseh. Tiedoiniekkoi varattih.
Muatušku nouzi stolaspäi da raviežeh juoksi aittah. Meni sinne, ga kuulen – St’opanua pagižuttau:
– St’opan! Ga ethäi kylys ole. Midä nygöi jaksoittos? Ga uravuit, vai midä? Älä uravoiččei, selgiä, ollou sellitä…”
Midä oli ielleh, lugekkua iče täs kniigazes.
Rahvahan elaigu kyläs ei olluh joute istundua da pruazniekkoin piendiä. Ruattih ainos, oldih jygielöis ruadolois mečäs da pellol perehien elättämizekse. Köyhembät perehet ei kuldua viesattu, tartuttih joga ruadoh, ruattih päivyruaduo bohatembis talolois, palkavuttih vedoh, perän ajoh, oldih kylvemäs dai leikkuamas, heiniä luadimas. Älä mainiče ni kaskenpoltandua.
Jygielöi ruadoloi oli hiilenpoltandu. Hiildy poltettih mečäs, sidä pidi pajas raudua tagojes. Nygöigi mečäs monis kohtis arheolougat löytäh vahnoi hiilenpoltanduhaudoi. Ruado oli jygei da sen piäl meččäh kävves oli piettävy varavostu: a gu kondii tulou vastah. Kahtes kerdomukses – Hiildy poltamas da Hiildy vedämäs – on kirjutettu juuri hiilenpoltandah da viendäh da sih näh, kui mečäs Natoil vastah tuli kondii.
Vedehiene rengižes
Enne rahvas ylen äijäl uskottih koin-, mečän-, muan- da vienižändih da -emändih. Ku net ei suututtas, ei luajittas ristittyzile nimidä pahua, pidiä noudua tiettylöi kieldoloi. Pimies, päiväzen laskiettuu ei suannuh kävvä viele. Se oli jo vedehizen aigu, sidä ei suannuh trevoužie. Yhtelläh akku Vedehiene rengižes -kerdomukses rikoi kiellon. Häi joudui pimiel talvi-illal, ruavon jälles lähtemäh viele jovele. Inehmine odva murendi rengikulul jiän joves, ammuldi vetty, toi vezirengin kodih da heitti sen golbečale pečolkoin vastale, jaksoihes da tahtoi panna samvuaran. Kuunelkua, midä oli ielleh:
“Samvuarah pidi vezi valua, ga painoimmos ottamah rengišty, painoimmos, ga sih häpsyingi: rengispäi minuh möllöttäy – vedehiene. Kačon – piä karvaine, silmät suuret da vai niidy lipettäy, il’viele – ristikanzah pohodiu. Minul käit dai jallat poikki katkiettih, vähis en räččiniä revustannuh. Malittuu rubein pagižemah.
Sit otiin rengižen – iče kaččuo enäm en ruohti – avain uksen, juostožin piäliči senčois kannoin, da ku saraipordahis čummutiinhäi, ga vai pangaine rämiži, ku se alah kurketti. Malitun kele salbain saraiveriän.
Tuliin pertih, silmät ristiin da teriäm – muate, syömättäh dai čuajun juomattah.”
Tovengo akku oli tuonnuh pertih vedehizen rengizes, tiijustatto tämän kerdomuksen loppussah lugiettuu.
Rahvahan iluo da tuskua Jänöi-pitkäs kerdomukses
Pieni novellaine libo pitky kerdomus “Jänöi” eruou vesselis, kummakkahis lyhyzis kerdomuksis, kudamat on kerätty täh kniigah. Täs kirjutetah sidä aigua 1930-vuozien allus, konzu rahvas karjalazis kylis ruvettih menemäh kolhozoih. Kolhozah mennes sinne viettih kodižiivatatgi. Köyhy St’opanan da Natoin pereh piätti mennä kolhozah. Da nygöi hyö abrikuijah, kudai žiivatois – lypsäjy lehmy vai lähtemäine vediä yhtehizele dvorale:
“Myö St’opanan kele muga tahtoimmogi: lähtemäžen jätämmö ičele, a lehmän – hoš jo on žiäli – ga viemmö kolhozah. No ehtäl illaštajes se pagin ku rodih, ga stolan tuan moine itku lapset azuttih, moine mälineh, ga buite ku heil piälöi leikatah. “Emmo anna Jänöidy nikunne! Parembi vedäkkiä Tošoi! Jänöin jätämmö kodih, dai kai!” Jänöi se oli lehmän nimi.”
Lehmy ainos oli kaiken perehen turvu da vara, kelle ei olluh omua lehmiä, sille puutui nähtä nälgiä da gor’ua nälgyvuozin. Ga Jänöidy kogo perehel oli žiäli andua sendähgi, ku ylen äijän muokkua puutui nähtä sen kazvattamizes. Kuni se talvijänöin valgehus da Jänöin suurus vazaine kazvoi lypsäjäkse lehmäkse. Ezmäzekse kannandah pillah meni lehmy, maiduo vazazen työnyttäjes tuodih kyläspäi. Sit vuodehine lähtemäine satatti jallan mečäs. Dostali kezä pidi lieččie da syöttiä žiivattua tahnuos dai Jänöi tervehtyi dai rodih putin lehmy, perehen syöttäi.
“Sanotah, koiral da hevol on mieldy enämbäine, a lehmy buiteku on vähämieline. A minä muga sih niškoi sanožin: ku ižändäl ollou mieli, ollou syväin helly, ga žiivatalgi hänen on kylläl mieldy, sego hevol, sego lehmäl. Muga oli minun Jänöil, mieldy, kačo, oli. Kai ellendi, vai paišta ei maltanuh. A mittuine kezi se oli. Sithäi žiäli oli meile kaikile vieravuo Jänöis.”
Jänöi-pitkäs kerdomukses kirjutetah, kui 1930-vuozil kylärahvahan elokses yhtyttih uvvet da vahnat tavat. Uvvet soveckoit, nevvostopruazniekat da endizet, rahvahan. Ylen kallis päivy oli kevät-Jyrgi, konzu enzi kerdua karju laskiettih pihale. Lapset huondeksel juoksendeltih kois ymbäri lehmänkello käis libo kaglas, päivysydämel paimoi laski karjan. Sih näh hänel oldih omat tiedohuzet. Karjan laskendu piettih kolhozangi roittuu:
“Karjan laskendale tuli kogonah kai kolhozan pravlenii. Kačottih kolhozah tuodavii žiivattoi. Eigo olla pahas kunnos, kaigo ollah tervehet, ongo kaikil lehmil kellot. Meile ei olluh huigei ni ozuttua, ni vediä kolhozah lähtemästy, ku kazvatimmo iččeh niškoi. Vähästy enne Jyrgii St’opan osti sel’pon laukas kellon, ku lähtemäine oli sygyzyl kellon kaimannuh, a vediä pidi kellon kele. Saldatskois remenis azui häi kellorihman… Sit, vikse, žiäli rodih nengomua hyviä kelluo da kellorihmua vediä kolhozah, ga otti sen kellon pani lehmäle, Jänöile, a lähtemäle riputti endižen, ennepäi lehmäl olluon kellon.”
Tämä kello da kellorihmu vähästy myöhembä auttau tiijustua, kenen periä Natoil da St’opanal hävii lehmy, Jänöi. Kerran se ei tulluh kodih mečäspäi:
“Myöš minä kobruluguh kyynäldy lykkäin, myöš vaivaštu luvoittelin, ga luvoittele hoš midä, a lehmy meni ku muan rajah. St’opan kävyi kačoi kai vajočut vanat, kyzeli kel vai sai kyzyö, no niken nimidä ei nähnyh, eigo kuulluh. Kului nedäli meijän ečindöis, sit jälgimäi myö ellendimmö, što emmo lövvä, lehmy hävii jällettömih.”
Lehmättäh on kurju elos. Perehele abuh tuli kolhozu. Yhtehizeh karjah otettih Natoin da St’opanan häkkivazaine, tilah heile annettih järilleh aigoinah kolhozah vietty Tošoi. Lähtemy ehti kandua da oli jo lehmäine. Sitbo perehel oli iluo! Sygyzyl enne kartohkan kaivandua jovel ajettih periä, peränajos ruadoi St’opangi. Joven vasturannal paimendettih lehmii. Ruskei tiineh lehmy lähti uidamah joves poikki. Sil aigua rubei sagiembah tulemah partu.
“Konzu St’opan dogadii sen lehmän da juoksi bagran kele ähkimäh parzii, vie eräs, poikkižin jogeh kiändynyh parzi, tabai hil’l’ah uidajan lehmän da rubei kurkettajen nouzemah lehmän sägäh. St’opan išketti bagran da ähkäi yhten parren, no lehmy ei ehtinyh piästä sit toižes parres, kurkettajas selgiä myöten. Se kurketti lehmän niškassah, dai painoi lehmän piän ihan ummepäi vedeh, tartui kodvažekse lehmän sarvih, a sit piäzi ielleh uidamah. St’opan sbuidih jo parrel. Häi ehtii tavata lehmän kellorihmas, rubei tävvel väil vedämäh randah päi.”
Toizet miehet kiirehtettih abuh dai artelilleh viettih lehmy rannale. Ga oli jo myöhä. Lehmäs ei olluh eläjäkse, sil pidi kiirehel leikata keroi, ku hos lihat ei mendäs lykättäväkse.
“St’opan… vieldi veičen huodraspäi, painoiheze, otti kellorihman kädeh, rubei heittämäh sidä… Dai azetui. Häi tunnusti omat zakl’opkat, oman remenin. Vaste keviäl häi azui tädä kellorihmua…. St’opan otti kellorihman kellon kele, vältyi bokkah, veičen andoi miehile. Miehet leikattih keroi. Ken liennöy sanoi: – Ignoin on lehmy, Larin Ignoin.”
En rubie täs sanelemah kaikkie pitkän kerdomuksen syväindyö, ku teile olis interesno lugie, kui Ignoin Larin lehmän kaglah puutui Jänöin kello St’opanan azutun kagluremeninke da kui löyttih vargahat, ket viettih karjaspäi St’opanan da Natoin lehmy, da midä heile rodih jälles. Sanon vai sen, ku ylen interesno on lugie Jänöi-kerdomustu loppussah kui iče syväindön, mugai kaunehen karjalan kielen periä.
Luve karjalakse – pie hengis omua kieldy
Toinah nygözele lugijale roihesgi vaigiettavu lugie tädä kniigua. Toinah lugemine vedäy aigua, ku on äijy tundemattomua sanua, toinah lugijes pidäy silloi-toiči otella kädeh Makarovan karjalan kielen sanakniigua libo kyzyö abuu vahnembal polvel. Ga niilöi, ken tahtos opastuo hyvin pagizemah livvikse da tiijustua enämbäzen karjalazien endizes elaijas nevvozin löydiä tämä kniigu da tyhjiä aigua menettämättäh ruveta lugemah.
Brendojevhäi kirjutti ylen čomal karjalan kielel. Juuri muga, kui karjalazet rahvas paistih. Nygöi täh luaduh paistah aniharvat ristittyöt vanhembua polvie. Enne paistih kaikin karjalazet rahvas kylis. Passibo kirjuttajale, ku pani bumuagale heijän paginat, tozi karjalazet sanat da sanondat. Lugekkua puaksumbah karjalakse, se auttau pidiä hengis omua kieldy.
Teksti: Ol’ga Ogneva, Petroskoi, Oma Mua 25.10.2023 da 1.11.2023
Piäkuva: Kyl’mil-kniigu nägi päiväzenvalgien kolmekymmenviizi vuottu tagaperin, vuvvennu 1988 Petroskois, Karjalajulguamos. Kuva: Ol’ga Ogneva
Tänävuon Anuksenlinnan Eloksen ratas -teatru on valmistannuh Kyl’mil-spektaklin, kudai on luajittu Vladimir Brendojevan da Vasilii Firsovan kerdomuksien mugah. Kuva: Jelena Ruppijeva
