Tänään juhlitaan Viron itsenäisyyspäivää. Viron ja karjalan kirjakielten historia ja asema eri aikoina poikkeavat toisistaan melkoisesti, mutta kielen tasolla näistä lähisukukielistä on löydettävissä mielenkiintoisia yhtymäkohtia.

Head Eesti vabariigi aastapäeva! Hyvyä iččenäisyšpäivyä, Viro! Hyviä iččenäžyspäiviä, Estounii!

Tänään vietetään etelänaapurimme Viron itsenäisyyspäivää. Alun perin Viro itsenäistyi 24. helmikuuta 1918 ja oli itsenäinen valtio parikymmentä vuotta, kunnes toisen maailmansodan ja lyhyiden neuvosto- ja saksalaismiehitysten jälkeen maasta tuli neuvostotasavalta. Uudelleenitsenäistyminen koitti vuonna 1991, mistä lähtien kansallista juhlapäivää on vietetty jälleen helmikuussa. Tämä samainen päivänmäärä on painunut historiaan myös toisella, traagisella tavalla: tänään muistamme Ukrainan sodan alkamista tasan kaksi vuotta sitten.

Usein kuulee pohdittavan sitä, mitä yhteistä suomella on viron tai karjalan kanssa. Vaikka jokaisella näistä kolmesta itämerensuomalaisesta kielestä on omat erityispiirteensä, paljon yhteistäkin löytyy, olemmehan lähisukulaisia kielellisestä näkökulmasta katsottuna. Viron ja karjalan väliltä voi löytää myös sellaisia kielellisiä yhtymäkohtia, jotka eroavat suhteessa suomeen. Niistä tuonnempana.

Viron kirjakielen pitkä perinne

Tarkastellaan ensiksi hieman viron ja karjalan kirjakielten historiaa sekä kielten aseman muutosta. Kirjakielten varsin erilaiset kehityskulut juontavat juurensa historian käännekohtiin, ja erityisen keskeinen vaikutus kirjakielten kehitykseen on ollut kristinuskolla. Itämerensuomalaiset kansat jakautuivat kahden kristillisen perinteen alueelle. Läntisen katolilaisuuden ja sittemmin luterilaisuuden vaikutuspiiriin jäivät suomalaiset, virolaiset ja liiviläiset, itäiselle eli ortodoksiselle alueelle taas mm. karjalaiset, vepsäläiset ja vatjalaiset.

Läntisen kristikunnan mullistanut reformaatio ja siitä alkunsa saanut luterilaisuus vaikuttivat monessa maassa kansankielisen kirjallisuuden syntyyn. Näin kävi samaten Suomessa ja Virossa. Saattaa ehkä yllättää, että virolla on itse asiassa suomeakin hieman pidempi perinne kirjakielen kehittymisessä: ensimmäinen vironkielinen teos, luterilaisia tekstejä sisältänyt kirja, painettiin jo vuonna 1525. Vertailukohdaksi voi nostaa ensimmäisen suomenkielisen teoksen, Mikael Agricolan Abckirian, jonka ensimmäinen painos julkaistiin vuoden 1543 tienoilla. (Õispuu 2004)

Reformaatio vauhditti vironkielisen kirjallisuuden syntyä, jonka ensimmäisinä ilmentyminä julkaistiin lähinnä uskonnollista aineistoa. Esimerkiksi vuonna 1535 Wittenbergissä painettiin vironkielinen katekismus, Wanradt-Koelli katekismus, joka sai nimensä kokoajiensa mukaan. Kokonaisuudessaan virolaiset saivat Raamatun vasta vuonna 1739, sillä Suuri Pohjan sota ja kirkolliset erimielisyydet hidastivat raamatunkäännöksen julkaisua. Ensimmäinen suomenkielinen raamatunkäännös ilmestyi nimittäin jo vuonna 1642. (Õispuu 2004, Nirk 1986 27–28, 35)

Rauhattomien yhteiskunnallisten olosuhteiden lisäksi viron yhtenäisen kirjakielen kehittämistä vaikeutti se, että pohjoisessa ja etelässä muotoiltiin samaan aikaan omaan paikalliseen kieleen perustuvaa kirjakieltä. Nykyisin pohjoinen kirjakieli, ns. ”tallinnankieli”, on se, jonka tunnemme viron kirjakielenä ja jota käytetään kaikkialla Viron valtion alueella – vuoden 1739 raamatunkäännös edesauttoi tallinnankielen nousua johtoasemaan. Eteläinen ”tartonkieli” oli taas eteläviron eli võron kielen varhainen edeltäjä. (Õispuu 2004)

Tässä suhteessa viron ja karjalan kirjakielten kehitys risteävät hieman toisiaan – molemmista kielistä on tunnistettu erilaisia muotoja, jotka viron kirjakieliprosessissa on todettu aivan omiksi kielikseen (viro ja võro), mutta karjalan kohdalla ne ovat yhtenäisen kielimuodon päämurteita (varsinaiskarjala, josta vienan- ja suvikarjalan murteet, sekä livvinkarjala).

Viimeistään kansallinen herääminen kiihdytti Virossa kansallisen kielen laajempaa käyttöönottoa. Kansallisen heräämisen huippukausi sijoittuu Virossa 1860–1880-luvuille, joiden aikana viron kieli ja kulttuuri kokivat merkittävän arvonnousun – tämä oli merkittävä muutos baltiansaksalaisten ja saksan kielen hallitsemassa Virossa. Keskeisinä toimijoina kansallisessa heräämisessä voidaan mainita ensimmäinen ”tietoisesti” virolainen runoilija Kristjan Jaak Peterson (1801–1822, kuoli hyvin nuorena, mutta jätti merkittävän kirjallisen perinnön), Kalevipoeg-eepoksen alullepanija Friedrich Robert Faehlmann (1798–1850) ja sen loppuunsaattaja Friedrich Reinhold Kreutzwald (1803–1882) sekä kansallisrunoilija Lydia Koidula (1843–1886). Viron itsenäistymisen myötä viron kielestä tuli tasavallan virallinen kieli, minkä asemansa se säilytti myös neuvostoaikana. (Nirk 1986, 47–58, 64–72)

Karjalan rikkonainen polku kohti kirjakieltä

Siinä, missä viron kirjakielellä on ollut historian saatossa hyvin nousujohteinen kehitys, karjalan matka kohti kirjakieltä on vielä verrattain kesken. Tiedämme, että karjalan kirjakieltä normitetaan tälläkin hetkellä erityisesti suvikarjalan osalta ja että kirjakielten käyttöä pyritään vakiinnuttamaan.

Vaikka karjalan murteiden kirjakielet ovat suhteellisen nuoria, vanhin tunnettu itämerensuomalainen teksti, 1200-luvulle sijoittuva tuohikirje 292, on kirjoitettu nimenomaan varhaisella karjalalla. Kyrillisin kirjaimin ikuistetun kirjoituksen on epäilty olevan loitsu. Toinen varhaista kirjoitettua karjalaa edustava jäänne on arkkimandriitta Feofanin laatima karjala-venäjä-sanakirja 1660-luvulta. Sanakirja sisältää noin 80 sanaa, mm. ”terveh”, ”viritä tuli” ja ”anna šyyvä”. Nämä mielenkiintoiset kirjalliset reliikit ovat valitettavasti olleet enemmin poikkeuksia kuin sääntöjä kirjoitetun karjalan suhteen. (Uralilaiset kielet ja kansat, Feofanan sanakirjan Wikipedia-sivu)

Tuohikirjeestä ja Feofanin sanakirjasta joudumme siirtymään aina 1800-luvulle, jolloin vasta julkaistiin ensimmäiset karjalankieliset painotuotteet. Nämä julkaisut olivat pääosin uskonnollisia tekstejä ja aapisia. Selitys karjalan kirjakielen hitaammalle kehitykselle löytyy hitaammin muuttuneista uskonnollisista olosuhteista. Ortodoksikirkossa jumalanpalveluskielenä käytettiin kirkkoslaavia, kunnes 1800-luvulla Venäjän Raamattuseuran toimesta Uuden testamentin osia alettiin kääntää Venäjän keisarikunnassa asuvien kansojen kielelle. Tämän työn tuloksena ilmestyivät rukouskirja ja katekismus varsinais- ja aunuksenkarjalan murteilla (1804) sekä Matteuksen evankeliumi tverinkarjalaksi (1820). (Õispuu 2004)

1900-luvun alkupuolella yhteiskunnalliset olosuhteet muuttuivat radikaalisti: Venäjän keisarikunta hajosi, Suomi ja Viro itsenäistyivät, mutta Karjalasta tuli osa Neuvostoliittoa. Sittemmin myös virolaiset joutuivat karjalaisten ohella kokemaan neuvostoajan, tosin melko erilaisissa olosuhteissa. Siinä, missä Viro oli ennen neuvostomiehitystä itsenäinen valtio ja ehtinyt vakiinnuttaa viron aseman viralliseksi kieleksi, Karjalassa siirryttiin 1920-luvun kansannousujen jälkeen suoraan neuvostovallan alle. Vaikka kansallisuuspolitiikassa puhuttiin karelizatsijasta, karjalaistuttamisesta, todellisuudessa johdossa olleet punasuomalaiset ajoivat suomen kielen asemaa niin virallisena kuin opetuksen kielenä. Stalinin vainojen myötä kielitilanne muuttui Karjalassa hetkellisesti: kun suomen kieli leimattiin fasistien kieleksi, karjalasta tuli virallinen ja opetuksen kieli vuosiksi 1937–1939. (Õispuu 2022)

Vuosina 1937–1939 käytetty kirjakieli tunnetaan myös bubrihinkarjalana. Kielimuodolle nimensä antanut Dmitri Bubrih (1890–1949) oli venäläinen kielitieteilijä, joka loi yhtenäisen karjalan kirjakielen eri murrepiirteitä hyödyntäen. Tätä ennen Bubrihin johtama työryhmä oli luonut jo tverinkarjalaisille oman kirjakielensä, jota kirjoitettiin latinalaisin aakkosin ja jota käytettiin vuosina 1931–1937. Yhtenäisen kirjakielen käyttö jäi lopulta lyhyeksi, sillä vain harvat ehtivät omaksua sen, kun jo vuonna 1940 suomi palautettiin neuvostotasavallan viralliseksi kieleksi. (Õispuu 2022, Dmitri Bubrihin Wikipedia-sivu)

Suomen puolella karjalan kirjakielen kehittelijänä voidaan mainita E. V. Ahtia (1867–1953), joka sen aikaisista maanmiehistään poiketen käsitti karjalan suomesta erilliseksi kieleksi. Ahtia tutki erityisesti livvinkarjalaa ja kirjoitti esimerkiksi teoksen Karjalan kielioppi: äänne- ja sanaoppi (1936). Ahtian pyrkimykset jäsentää karjalalle kielioppia ja sen myötä kirjakieltä tyssäsivät kuitenkin suomalaisen karelianismin hedelmiin: karjalaa pidettiin vain suomen murteena, eikä asiaa auttanut, että karjalankieliset sulautuivat paineen alla valtaväestöön, minkä myötä kieli eli lähinnä puhuttuna. (Ahtian Wikipedia-sivu)

Karjalan kirjakielten uusi alku

Vasta perestroikan myötä 1980-luvulla Karjalan tasavallassa virisi jälleen toivo saada karjalalle oma kirjakieli. Tämä pyrkimys herätti keskustelua niin suomenkielisissä Neuvosto-Karjala– ja Punalippu-aikakauslehdissä kuin venäjänkielisessä Sovetskaja Karelija -lehdessä. Karjalan kirjakieli kohtasi sekä vastustusta että puolustusta; erityisen hanakasti karjalan kirjakielen käyttöönottoa vastustivat suomalaiset. Artikkeleissa pohdittiin karjalan kirjakielen tarpeellisuutta ja toisaalta kyseenalaistettiin sitä, mikseivät karjalaiset voisi käyttää suomea, kuten ennenkin.

Vastustuksesta huolimatta pyrkimykset ottivat tuulta alleen, ja Petroskoin valtionyliopistoon avautui 1990-luvun alussa vienan- ja livvinkarjalan sekä vepsän laitokset. Karjalankielistä opetusta varten alettiin tuottaa karjalankielisiä aapisia sekä alkuopetuksen oppikirjoja ja lukemistoja, ja karjalankielinen sanomalehti Oma Mua alkoi ilmestyä vuonna 1990. (Õispuu 2022) Näiden seikkojen ansiosta Karjalan tasavallassa vakiintui kaksi kirjakieltä, vienan- ja livvinkarjala.

Karjalan kielelle tavoiteltiin vuonna 1998 virallista asemaa Karjalan tasavallassa, mutta hanke epäonnistui (Õispuu 2022). Yksi syy sille, ettei kieli ole edelleenkään saanut virallista asemaa Karjalassa, liittyy Venäjän perustuslakiin: sen mukaan kansallisia kieliä tulisi kirjoittaa kyrillisellä aakkostolla. Karjalaa, kuten kaikkia muita itämerensuomalaisia kieliä, kirjoitetaan latinalaisin aakkosin (Hiidenmaa 2003, 60). Vuonna 2017 kielitieteilijät ottivat kantaa karjalan kielen virallisen aseman puolesta Karjalan tasavallassa. Kielitieteilijöiden mukaan kaksi kirjakieltä (vienan- ja livvinkarjala) eivät ole este kielen viralliselle asemalle, sillä vastaavia esimerkkejä löytyy myös muualta päin Venäjää, ja lisäksi karjalalla kirjakielineen pystytään ilmaisemaan hallinnon, kulttuurin ja liike-elämän ilmiöitä. (Fenno-Ugria 2017)

Nykyhetken tilanne

Neuvostoajan voidaan kielellisesti katsoa vaikuttaneen virolaisiin ja karjalaisiin eri tavalla – olivathan kansojen ja kielten lähtökohdat hyvin erilaiset. Virolaisilla oli taustallaan itsenäisyys, jota ennen ja jonka aikana viron kieltä oli kehitetty ja vaalittu kansallisena kielenä, millä on oletettavasti ollut vahvistava vaikutus virolaiselle identiteetille ja virolaisten yhtenäisyydelle. Sitä paitsi viro säilyi virallisena kielenä koko neuvostoajan. Karjalaisilla tällaista kansallisen ja kielellisen yhtenäisyyden kokemusta ei ollut, ainakaan laajalla mittapuulla. Taustalla pikemminkin painoivat sekä suomalaistaminen että venäläistäminen. Tämän pohjalta ei olekaan ehkä yllättävää, että Neuvostoliitossa vuonna 1989 väestönlaskennan mukaan 95,5 % virolaisista puhui viroa äidinkielenään, kun taas karjalaisista vain 50,1 % puhui karjalaa (Õispuu 2002).

Tänä päivänä vironkielisiä on yli 900 000, vaikkakin määrä on ollut vähenemään päin (The Baltic Guide 2021). Viron kielen tila on yhtä kaikki vakaa ja turvattu itsenäisessä Virossa. Samaa ei valitettavasti voi sanoa karjalan kielen ja sen puhujien tilanteesta. Karjalan kielellä arvioidaan olevan yli 30 000 puhujaa Suomessa ja Venäjällä. Karjalan kielen tunnustamaton asema, kielenvaihto suomeen ja venäjään sekä resurssien vähyys elvytystyöhön ovat edelleen keskeisiä kieltä uhkaavia tekijöitä sekä Suomessa että Karjalan tasavallassa.

Karjalan ja viron kielellisiä yhtäläisyyksiä

Jos tarkastelemme karjalaa ja viroa kielellisestä näkökulmasta, yksi niitä yhdistävistä tekijöistä voisi olla analyyttisyys. Tällä kielitieteellisellä termillä viitataan siihen, että kieli käyttää kieliopillisten suhteiden ilmaisemiseen runsaammin pre- ja postpositioita kuin sijapäätteitä. Synteettinen kieli, kuten suomi, taas suosii sijapäätteitä. Itämerensuomalaiset kielet ovat yleisesti ottaen runsaan synteettisiä verrattuna vaikkapa indoeurooppalaisiin kieliin, mutta keskinäisessä vertailussa niistä paljastuu myös analyyttisyyttä eri tasoilla. Katsotaan seuraavaa esimerkkiä:

Midä sinun silmät kerrotah sinuh näh?
Mida sinu silmad sinu kohta ütlevad?
Mitä sinun silmäsi kertovat sinusta?

Sinuh näh ja sinu kohta ovat analyyttisempiä ilmaisuja kuin suomen synteettinen sinusta, joka ilmaisee asian yhdellä sanalla. Viroa on perinteisesti pidetty suomea analyyttisempänä kielenä, mutta olisi mielenkiintoista perehtyä laajemman aineiston avulla siihen, mihin väliin karjala sijoittuu analyyttisyyden ja synteettisyyden asteikolla.

Sanaston tasolla viro ja karjala jakavat runsaasti yhtäläisyyksiä, jotka eroavat suomen vastineista. Siinä, missä suomalainen näkee taivaalla auringon, virolainen näkee päiken ja karjalainen päiväisen. Kaupungin sijasta asutaan linnassa, ja kansa on rahvasta ilman minkäänlaista halventavaa sävyä. Vaimo on naine, viikko nädal tai nedäli/netäli, rakkaus armastus tai armahus. Virolaisilla ja karjalaisilla on myös kieltomuoto, jota suomen kielessä ei esiinny. Virolainen voi sanoa, että ”ma pole midagi erilist teinud”, karjalainen taas ”eule tehnyh nimidä erillisty” (”en ole tehnyt mitään erityistä”). Viron pole on syntynyt siten, että kielihistoriallisesti kieltosana on ollut ep, josta ep ole on sulautunut lopulta yhdeksi sanaksi (Wikisanakirja) – oletettavaa, että karjalan eule on syntynyt samanlaisella yhteensulautumisella.

Lisäksi ei sovi unohtaa, että karjalaiset ovat ainakin välillisesti vaikuttaneet Viron kansalliseepoksen Kalevipoegin (1857–1861) syntyyn – olihan Kalevalalla karjalaisine runoineen innoittava vaikutus virolaisten kansalliseen heräämiseen ja kirjalliseen kulttuuriin. Kalevipoeg on hyvin pitkälti tekijänsä Friedrich Reinhold Kreutzwaldin tuotosta, josta vain kahdeksasosan arvioidaan olevan ns. alkuperäistä kansanrunoutta, kun taas Elias Lönnrotin sepittämien säkeiden määrä Kalevalassa on kolmisen prosenttia. Molemmat eepokset ovat joka tapauksessa rakentuneet samalle periaatteelle: niiden tehtävänä oli luoda Suomen ja Viron kansoille eeppinen menneisyys, jonka rakennuspaloina käytettiin toisistaan alun perin irrallisia kansanrunoja. Tähän aiheeseen tarkempi syventyminen vaatisi kuitenkin oman aikansa ja paikkansa.

On tärkeää tuntea kielten ja kansojen historiaa sekä peilata niiden vaikutusta nykyhetkeen. Yhtä merkityksellistä on ymmärtää, että historiaa luodaan juuri nyt – tämän puolesta puhuu periksiantamaton työ luoda karjalalle ja sen murteille omat kirjakielensä. Kielen tai kansan vaiheet eri aikakausina eivät myöskään sanele sitä, minkälainen tulevaisuus niillä on, vaan pikemminkin, kuten virolainen kielitieteilijä Jaan Õispuu (2002) toteaa:

”Iga keele saatus on teda kõneleva rahva kätes. Ka eesti ja karjala keele saatus.”
”Jogahizen kielen oza on sidä pagizijan rahvahan käzis. Sežo eestin da karjalan kielen oza.”
”Jokaisen kielen kohtalo on sitä puhuvan kansan käsissä. Myös viron ja karjalan kielen kohtalo.”

Kirjoittaja on suomalais-ugrilaisten kielten (puolesta)puhuja.

Lähteet:

Ahtia, E. V., Wikipedia-sivu
Bubrih, Dmitri, Wikipedia-sivu.
Fenno-Ugria: Keeleteadlased kinnitavad, et karjala keel toimiks riigikeelena, 20.3.2017.
Feofanan sanakirju, Wikipedia-sivu.
Hiidenmaa, Pirjo 2003: Suomen kieli – who cares? Otava 2003.
Nirk, Endel 1986: Viron kirjallisuus. SKS 1986.
The Baltic Guide: Viroa äidinkielenään puhuvien virolaisten määrä vähenee, 30.8.2021.
Uralilaiset kielet ja kansat: Karjala.
Wiktionary: Pole.
Õispuu, Jaan 2002: Õigus oma keelele. Eestlase ja karjalase oma keel lähikeelesugulaste taustal. Emakeele Selts.
Õispuu, Jaan 2004: Läänemeresoomlane ja ta keel. Emakeele Selts.
Õispuu, Jaan 2022: Esitelmä “Karjala kirjakeele velmamise mitu nägu” Fenno-Ugrian heimopäiväseminaarissa, 14.10.2022.