Artikkelit

Marien keral: “Jos kieleni elää huomenna, olen valmis taistelemaan tänään” – Yksilö, yhteisö ja yhteiskunta ovat suomalais-ugrilaisten kielten säilymisen avain

Kirjoittanut: Marie Mäkinen
Julkaistu: 20.10.2023

Suomalais-ugrilaisista kielistä on totuttu puhumaan hiipuvina kielinä. Kieliyhteisöjemme ongelmia ei helpota sekään, että elämme toisistamme kaukana. Synkkenevien pilvien keskellä voi kuitenkin nähdä myös valoa – sukukansapäivänä vietämme suurta sukukokousta, joka muistuttaa meitä yhteisestä alkuperästämme ja ainutlaatuisesta kulttuuriperinnöstämme.

Joka vuosi lokakuun kolmantena lauantaina suomalais-ugrilaisessa maailmassa vietetään vuoden suurinta juhlaa, sukukansapäivää. Sen tarkoituksena on juhlistaa ja kerätä yhteen suomalais-ugrilaisia kansoja ja muistuttaa meitä yhteisestä alkuperästämme. Sukukansapäivän juhlinta on laajentunut oikeastaan koko lokakuulle. Ympäri Suomea järjestetään erilaisia sukukansatapahtumia: esimerkiksi Tampereella sukukansapäivää juhlittiin Sugrifestissä jo 7.10., mutta Helsingissä suurin juhlinta on vielä edessä. Huomenna 21.10., virallisena juhlapäivänä, keräännytään keskustakirjasto Oodin Maijansaliin kuuntelemaan uralilaista musiikkia, tanssimaan perinnetansseja ja kuulemaan sukukansojen tilanteesta. Tarkemmat tiedot huomisesta tapahtumasta löydät täältä.

Sukukansapäivän perinne ulottuu jo sadan vuoden taakse: 1920–1930-luvuilla järjestettiin suomalais-ugrilaisia kulttuurikongresseja vuorotellen Suomessa, Virossa ja Unkarissa. Vuonna 1931 järjestykseltään neljäs kulttuurikongressi oli Helsingissä, jossa myös päätettiin “heimopäivän” tarkka ajankohta, siis lokakuun kolmas lauantai. Virossa sukukansapäivän nimi on säilynyt alkuperäisessä muodossaan, se on edelleen “hõimupäev”. Sukukansojen kokoontumiset hiipuivat sota-aikana, jonka jälkeen niitä ei vietetty noin 50 vuoteen. Perinteen elvytys alkoi 1990-luvun alussa, jolloin Suomessa sukukansapäivä sai nykyisen nimensä. Noin vuodesta 1992 alkaen sukukansapäivää on vietetty joka vuosi.

Vuoden 1931 IV suomalais-ugrilaisen kulttuurikongressin viettoa Helsingin Johanneksenkirkossa. Lähde: Finna.

Yksinäisinä saarina?

Tasan kuukausi sitten, 20.9., tunnelma oli varsin toisenlainen ja kaukana juhlallisesta, kun vietettiin kuolleiden kielten päivää. Tuona päivänä voidaan muistaa niitä uralilaisia kieliä, jotka ovat kuolleet joko kauan sitten tai aivan viime aikoina. Muinoin kuolleita uralilaisia kieliä ovat mm. merja, matori ja akkalansaame, viimeaikaisimpana taas kamassi, jonka viimeinen puhuja Klavdija Plotnikova kuoli 20. syyskuuta 1989.

Nykypäivänkään suomalais-ugrilaisten kielten asemaa ei voi pitää täysin turvattuna. Tilastot kertovat meille, että suomalais-ugrilaisia kieliä puhuu äidinkielenään noin 23 miljoonaa ihmistä, indoeurooppalaisia kieliä taas huimat kolme miljardia. Jos tarkastelemme Eurooppaa, voimme huomata, että lähialueillamme asuu tiiviisti keskenään läheisiä indoeurooppalaisia kieliä: skandinaaviset kielet pitävät yhtä pohjoisessa, germaaniset muodostavat oman saarekkeensa keskiosissa, romaaniset hallitsevat etelää ja lounasta, ja slaavilaiset kielet viihtyvät taas idässä ja kaakossa. Luetteloa voisi jatkaa edelleen.

Entäs me sugrit sitten? Puhuma-alueemme ulottuu Keski-Euroopasta aina Länsi-Siperiaan, joten sitä voisi luonnehtia laajaksi, mutta harvakseltaan “puhutuksi” – lukumäärämme ei ole päätä huimaava, ja elämme rinnakkain myös muiden kielten puhujien kanssa. Käytännössä vain kielisukulaisuus, tuo muinainen yhteinen alkukielemme kantaurali, luo meitä sugreja yhdistävän sillan, sillä kulttuurimmekin ovat kovin erilaisia. Suomalaisen näkökulmasta sukukansat voivat tuntua varsin etäisiltä. Monet eivät välttämättä osaa yhdistää edes viroa tai saamea sukukieliksi, saati sitten karjalaa, joka on painunut Suomessa vuosikymmenten aikana pinnan alle. Entä näitäkin kauemmat sukukansat kielineen – kuinka monta tavallinen kaduntallaaja osaisi niistä luetella?

Neljä vuotta sitten uralilaista maailmaa ravisutti suru-uutinen, kun 79-vuotias udmurtialainen tiedemies ja kieliaktivisti Albert Razin osoitti yksin mieltään Iževskin alueparlamentilla ja teki sen perästä polttoitsemurhan. Hänellä oli mielenosoituksessa mukanaan kaksi venäjänkielistä kylttiä, joista toisessa kysyttiin: “Onko minulla kotimaata?” Toisessa lainattiin avaarirunoilija Rasul Gamzatovin sydäntä särkevää säettä: ”Jos kieleni katoaa huomenna, olen valmis kuolemaan tänään”. Niin Razin myös teki. Hänen itsemurhansa lienee ollut suora reaktio vuoden 2018 lakimuutokseen, jonka myötä kansallisten kielten opetuksesta tuli Venäjällä vapaaehtoista, mikä luonnollisesti heikensi vähemmistökielten asemaa.

Joudummeko aina puhumaan sukukielistä näin synkillä äänenpainoilla? Onko uralilaisten kielten vääjäämätön kohtalo hiipua vähitellen pois? Olemmeko vain yksinäisiä saaria muiden kansojen keskuudessa?

Jaettuja haasteita

Olen käynyt Uralin toisella puolella, Jamalin Nenetsiassa, jonka seutuvilla asuu Suomesta katsottuna kaukaisimpia sukukieltemme puhujia – siis nenetsejä, enetsejä, nganasaneja ja selkuppeja. Näiden kansojen kanssa jakamamme kielisukulaisuus ei ole kovin ilmeistä, ja elintavatkin eroavat länsimaisista radikaalisti. Samojedikansat ovat perinteisesti olleet paimentolaisia, mikä yhdistää heitä saamelaisten kanssa: yksi tyypillisistä elinkeinoista on edelleen poronhoito. Samojedikansat ovat myös perinteisesti asuneet tundralla tšumeissa eli kodissa, joiden päällinen on tehty poronnahasta.

Nenetsikota ulkoa ja sisältä.

Yhden yön olen saanut nukkua nenetsikodan lämmössä ja suojassa, sillä Uralin kesä on viileä ja ilma täynnä mäkäräisiä. Suomalaiselle tällainen kokemus on poikkeuksellinen, mutta ajatuksia herättävä: kun kansa on tottunut samoamaan ja selviämään erämaassa, millaisia haasteita syntyy sekä perinteisille elintavoille että kielelle, kun ihmiset muuttavat kaupunkiin? Voiko kulttuuri selvitä, kun sen edustajat siirtyvät aivan toisenlaisiin elinolosuhteisiin? Tällä hetkellä samojedikansojen paimentolaisyhteisöt ovat joiltain osin pirstaloituneet, sillä osa haluaa jatkaa perinteistä elämäntapaa, osa taas elää kaupungeissa venäjänkielisessä ympäristössä.

Ongelmat kuulostavat kovin tutuilta sugrikansoille: kieliyhteisö on hajallaan, nuoret muuttavat kaupunkeihin ja omaksuvat valtakielen, omakielistä koulutusta on vaikea saada… Kielen elinvoimainen tulevaisuus vaatii jatkuvasti uusia sukupolvia, jotka pitävät kiinni sukunsa kielestä. Eikä tämäkään yksin riitä – kieltä pitää jatkuvasti kehittää, jotta se voi palvella yhteiskunnan jokaisella tasolla. Ilman resursseja ja mahdollisuuksia tämä on kuitenkin haastavaa.

Olen tavannut henkilöitä, jotka kuuluvat taustaltaan johonkin suomalais-ugrilaiseen kansaan, mutta eivät asu kansansa parissa tai kielen pääpuhuma-alueella. Useimmiten he eivät olekaan hallinneet kansansa kieltä yksittäisiä sanoja lukuun ottamatta. Lapsuudessa kieltä on ehkä kuultu ja puhuttukin isovanhempien kanssa, mutta sittemmin se on jäänyt esimerkiksi suomen, viron tai venäjän varjoon. Monien kohdalla on vaikuttanut kuitenkin siltä, ettei oma kulttuuri- ja kielitausta ole täysin yhdentekevä.

Kolmen y:n sääntö

Mikä sitten keinoksi? Miten voi estää kielen ja sitä kautta kokonaisen kulttuurin kuoleman? Tähän kysymykseen on etsitty vuosikausia vastauksia, sillä suomalais-ugrilaisista kielistä on totuttu puhumaan hiipuvina ja katoavina kielinä. Mielestäni vastaus rakentuu kolmesta y:stä: yksilöstä, yhteisöstä ja yhteiskunnasta. Yksilöt saavat aikaan muutoksen, mutta kukaan ei voi yksin ylläpitää kieltä. Tarvitaan yhteisö, jossa kieltä puhutaan, vaalitaan ja kehitetään. Eikä yhteisökään täysin riitä – kielioikeuksien toteutumista varten vaaditaan yhteiskunnan institutionaalinen tuki.

Jos kielellä ei ole vakiintunutta ja virallista asemaa, ei sen voida katsoa olevan turvassa. Vähemmistökieltä puhuvalla yhteisöllä on vastuu ponnistella kielensä aseman eteen, mutta valtakielen puhujien on ojennettava auttava kätensä, jotta ponnistelut eivät menisi hukkaan. Molempia osapuolia tarvitaan, jotta vähemmistökielillä olisi todellinen mahdollisuus siirtyä myös seuraaville sukupolville.

Tällaista hyväntahtoisuutta ei esiinny noin vain. Suomen valtiotakaan ei tässä suhteessa voida kehua. Viime aikoina olemme kuitenkin saaneet nähdä esimerkiksi karjalan kielen kohdalla, miten yksilöt ja heistä muotoutuneet yhteisöt ovat ottaneet sukunsa kielen takaisin, pitäneet meteliä ja saaneet aikaan todellista muutosta. Karjalan kieli mainittiin viime vuonna valtioneuvoston kielipoliittisessa ohjelmassa (2022) ja sen aseman parantamiseksi esitettiin mm. yhteiskunnallisen näkyvyyden lisäämistä, elvytystoiminnan taloudellisen tuen vakiinnuttamista sekä kielilautakunnan perustamista. Kielipoliittinen ohjelma on totta kai vain sanoja paperilla, kunnes asioita alkaa todella tapahtua. Tämä on kuitenkin jo lupaava alku.

Mitään ei myöskään tapahdu ilman tekijöitä. Uralilaisten kielten opettajat, kielenkehittäjät, aktivistit ja puhujat ansaitsevat suuren kiitoksen tekemästään työstä yhteisen kulttuuriperintömme eteen – siispä:

Kiitos! Passipo! Passibo! Aitäh! Aiteh! Kiitoš! Spasib! Giitu! Takkâ! Köszönöm! Аттьö! Тау! Пәмащипа! Аспасиба! Ӈарка вада!
(Lista ei ole täydellinen.)

Kiitos yksinään ei lämmitä niin kauan kuin työn hedelmää saa odotella. Siksi jokainen yksilö, joka toisen vaikutuksesta valitsee toimia oman kielensä eteen, on suuri voitto. Pienistä puroista syntyy lopulta suuri virta, ja yksittäisistä puhujista suuri kieli.

Sugrikielet ovat taistelun arvoisia

Kotoisassa ympäristössä – komilaisessa mustikkametsässä.

Mikä suomalais-ugrilaisissa kielissä on sitten erityistä, että niiden kannattaa säilyä? Muiden silmissä ei ehkä mitään, mutta omalta ja toistemme kannalta paljonkin. Mainitsin aiemmin, miten indoeurooppalaiset kielet asemoituvat Euroopassa sukulaistensa suoraan läheisyyteen. Itämerensuomalaisilla kielillä on toki toisensa, mutta suurin osa sukukielistä sijaitsee satojen ellei tuhansien kilometrien päässä.

Välimatkasta huolimatta kaukaistenkin sukulaisten kanssa voi löytyä paljon yhteistä. Muistan, miten Kominmaalla nuoren komitytön silmät suurenivat ja suupieliin nousi hymy, kun kerroin, että suomeksi itsensä voi esitellä “minun nimeni on…”. Komiksi sama kuuluu “менам нимöй…” [menam nimöi]. Tietysti etäsukukielten kanssa sanastolliset samankaltaisuudet ovat rajallisia, ja kielisukulaisuus näkyykin parhaiten kieliopissa. Lähisukukielissä yhteinen sanasto on vielä ilmeisempää, mutta joskus ne herättävät myös huvittavaa hämmennystä. Puhutaan ns. ansasanoista (karjalaksi hairiehvedäjät sanat, viroksi eksitussõnad). Virossa lihaa ei kannata maistaa, jos se on toores, sillä se on raakaa, ja tilatun viinerin sijasta pöytään ilmestyykin nakki. Karjalassa taas loma ei liity rentouttavaan olemiseen eikä pila kujeisiin, vaan ne ovat työvälineitä, rautakanki ja saha.

Edellä mainitut esimerkit saattavat naurattaa, mutta ehkä juuri sitä kautta sukukieliä taitamattomalle jää jotakin mieleen. Ehkä mielenkiintokin herää: mistä johtuu, että on olemassa kieli, jonka sanat ja taivutusmuodot ovat valmiiksi niin tuttuja? Jos kiinnostus onnistutaan herättämään, siitä voi saada alkunsa kieliharrastus ja sukukansatoiminta.

Uralilaisten kielten säilyminen on tärkeää myös siksi, ettei kukaan muu voi tarjota meille vastauksia niihin kysymyksiin, joita meillä on kieltemme alkuperästä. Voimme esimerkiksi auttaa toisiamme ymmärtämään kieltemme kehityshistoriaa ja ehkä tulevaisuuttakin. Viron opettajani tapasi sanoa, että “eesti keel on soome keele tulevik”, viro on suomen tulevaisuus. Tällä hän tarkoitti sitä, että virossa on historian saatossa jo tapahtunut sellaisia kehityskulkuja, jotka ovat suomessa nyt näkyvissä. Muutaman kymmenen vuoden aikana esimerkiksi näemme, saako suomi uuden sijamuodon –kaa, sillä nykyään puhutaan “mun kaa” ja jopa kirjoitetaan “munkaa”. Virossa tällainen sija jo on, komitatiivi “minuga”. Karjalasta tunnemme samanlaisen muodon, “minunke”.

Huomenna, sukukansapäivänä, hengähtäkäämme. Olkaamme levollisia tietäessämme, että saamme edelleen juhlia niin montaa ainutlaatuista suomalais-ugrilaista kansaa ja kieltä. Jakakaamme myös huoliamme toistemme kanssa, olkaamme ymmärtäväisiä ja auttakaamme, jos voimme. Juhlaan tullessamme voimme ajatella, että olemme tulleet sukukokoukseen: olemme vihdoin löytäneet kaukaiset sukulaisemme, ja yhdessä muodostamme suuren sukuseuran, joka luo pysyvyyttä ja jatkuvuutta tuleville sukupolville. Tahtoisinkin, että Gamzatovin säe kuuluisi meidän sugrien suusta näin:

“Jos kieleni elää huomenna, olen valmis taistelemaan tänään.”

Hyvää sukukansapäivää!
Hyvyä šukurahvahien päivyä! (vk)
Hyviä sugurahvahien päiviä! (sk, lk)
Head hõimupäeva! (viro)
Hüväd sugurahvahiden päiväd! (vepsä)
Финн-йöгра войтыр лунöн! (komi)

Kirjoittaja on suomalais-ugrilaisten kielten (puolesta)puhuja.

Kuvat: Marie Mäkinen & Karoliina Jaakola. Pääkuva Ob-joen rannalta Jamalin Nenetsiasta.
Lähteet:
Ago Künnap: Kamassin kieli sammunut. Virittäjä. Vol. 94. Nro 4. 1990.
Marja Lappalainen (toim.): Sukukansapäivien satoa. Kirjoituksia ja puheenvuoroja suomalais-ugrilaisuudesta. Castrenianumin toimitteita 57. Helsinki 2002.
Jyrki Saarikoski: Venäjään kuuluvassa Udmurtiassa 79-vuotias sosiologi Albert Razin teki polttoitsemurhan  – vetosi suomalais-ugrilaisen äidinkielensä puolesta. Yle 10.9.2019.

Lue nämäkin:

Uutta runoutta: Sriäppijä

Uutta runoutta: Sriäppijä

Piäkuva: Sriäppijä. Kuva: Andreas Lischka/Pixabay Sriäppijän käpöset pienet ta pehmiet. Taikinah ševottau ruista ta vehnyä, Lisäkši maituo, voita ta hiivua – Annetah noušša še nyt pikku hil’l’ua. Taikina kiukualla ähkäy ta öhkäy, Potakat hellalla veješšä röyhkyäy....

Mikä on Uutisčuppu?

Uutisčuppu – Uudisčuppu on Karjalan Sivistysseuran uusi ajankohtaiskanava. Julkaisemme tällä sivustolla kiinnostavia uutisia ja tietoa tulevista tapahtumista.

Tilaa uutisviesti

Tilaa sähköpostiisi ilmoitukset uusista artikkeleista.