Artikkelit

Mečän arkija

Kirjoittanut: Toimitus
Julkaistu: 16.2.2024
Asiasanat: metsä, kertomuš, talvi

Piäkuva: Tuiskukuušša emäkontien pešäššä tapahtuu kaikkein šuurin ihmeh – kontien pentujen tulo tänne vuaralliseh muailmah. ru.wikipedia.org

Tuiskukuu on kehun joškuš vellelläh pakkaiskuulla:

– Kun mie olisin šiuna, ni järvet jiävyttäisin pohjua myöten, katajaiset aijanšeipähätki kylmättäisin, emännän kiät taikinah tartuttaisin, heposen varšan vaččah jiävyttäisin.

Näin ankarašti uhkuallen tulou tuiskukuu, kumpasen entisinä nimitykšinä šuomen kieleššä oltih Kaimalo, Pikku tammi ta Toinen Sydänkuu. Päivän pitenömisen kuitenki on huomannun jo entisajan verkonkutoja kävyštäh, liinankesryäjä kuošalistah – työtä on keritty ruatua päivän valošša jo enämmän, kuin aikasemmin.

Tuiskukuun toisen netälin vaiheilla piettih ennein vanhah talven Harjua. Šiih liitty monta merkkie ta einuššušta. Harjana talvi on hurjimmillah. Šiitä kanšan šanontaki:

Harjan purut purkusimmat,
Harjan pakkaset pahimmat.

Vain kun lienöy tämä kauši “heittäytyn” šuvekši, ni oltih šamoin: “Harjan šuvet šuurimmat”.

Vaikka “kylmiehän ne ollah talven lämpimätki”. Ušiemmin on kuitenki pakkani tai tuisku, mi voit “istujan koiran kattua”. Vuokkiniemen šeutuloilla paistih šamoin, jotta “još harjana on hiiren hanket, ni kevyällä on heposen hanket”. Näih aikoih oli ni Kynttelinpäivä, mistä on merkki:

Još ei kylmä Kynttelinä,
eikä pauku Puavalina,
ni on halla heinän piäššä,
talvi kešellä kešyä.

Merkit, tietenki, ollah merkkijä, ta aika epyältävie ne ollahki. Mäne šie tiijä, mitein päin še kallistuu. Šiksi onki paikallah šamoin inkeriläini varottaja šananlašku: “Kiitä illalla ilmua, uamulla piänaluštua”. Kun elämmä, šiitäpähän niämmä.

Vain tuiskukuun uhkailuista huolimatta, talven šelkäranka on kuitenki poikki. Ta šen tuntou erikoisen tarkašti luonnon eläjät. Päivän pitenömini ta valon lisäytymini šuau ušiempie meččienä eläinlajija jo nyt ajattelomah min mitäki.

Pakkasen vallašta huolimatta luonnošša aina tapahtuu mitänih, elämä jatkuu monimuotosena. Kuukauven toisella puoliskolla alkau, esimerkiksi, kuulusa hukkien kiima-aika, mi jatkuu vielä kevätkuuššaki. Niijen laumat aletah hajota ta parit erota yksinäiseh hil’l’asuoh, meččien šynkimpih paikkoih. Šamat kevyän vaikutukšet šuahah šamoin erakkoluontoset ilvekšet eččimäh parie. Yhen emäkköilvekšen luo keräytyy ušeita mahtavimpie kiššaeläimie ta šilloin alkau veriset ottelut isäkköjen kešen. Hil’l’ani majavaki, täyšin rauhallisien meččäpurojen yhteiskuntaeläjä, joutuu keštämäh intohimosie hetkijä rakentamaššah rišupešäššäh tuiskukuun pakkasien paukkuas’s’a pihalla.

Melkein šuurin oša ihmisistä on varma šiitä, jotta mitäpä tiälä tuiskujen ta pakkasien muailmašša tapahtuuki, ainaki meččienä isäntä, iče Mesikämmen ei välitä šiitä yhtänä. Kontie vain makuau rauhallista talviuntah. Ta vain kerran talvešša še kiäntäy kylkieh. Tosieh paissešša tämä käsiteh on täyttä legendua.

Emäkontien pešäššä tapahtuu juuri nyt, tuiskukuušša (tai on tapahtun jo pakkaiskuušša) kaikkein šuurin ihmeh – kontien pentujen tulo tänne vuaralliseh muailmah. Niitä on tavallisešti kakši ta ollah ne 200-kiloseh muamoh verraten ihmehellisen pienet. Ne painetah kaiken kaikkieh vain puolen kilon verran! Näin tovistau ni luonnontutkija E. V. Ivanter kirjaššah “Pohjosien meččien riištarikkahuot” (Petroskoi, 1967). Jo yksistäh tämä šeikka näyttäy, jotta kuvittelu levieočan katkiemattomašta talviunešta ta kämmenen imömiseštä on melko vähih tietoloih pohjautuja.

Taitau olla ihan mitätöin yrityš košettua kaikkeh šiih elämänmänöh, mi šykkiy talvisešša huurtehisešša mečäššänä. Šielä on šekä valehta, ilkevyttä, koirutta, jotta luonnon tragisutta. Kuvitelkahan vaikkapa tapahušta, konša tetriparvi ašettautuu tapah mukah yöpuulla lumihautoih. Iltayöštä šiä lauhtuu, a huomeneškoittiešša isköy pakkani ta lumen pinta jiätyy. Linnut jiähäh elävinä hauvatuiksi kovan hankikuoren alla, mitä ne ei jakšeta rikkuo. Ta vašta kevyällä tulou ilmi tämä kauhissuttava šurunäytelmä. A kuin äijän vahinkuo šuahah aikah riištalintuloilla tänä lumisimpana aikana revot ta niäjät, kun linnut jouvutah viettämäh äijän aikuah šuurien pakkasien takie niissä mainituissa lumihauvoissa?

Monet meččienä eläjät muutetah koko elämänjärještöh šuuren lumentulon takie, mukauvutah šiih. Niinpä meijän meččien kruunupiä – hirvi šiirtyy kokonah uušilla elošijoilla. Kun še on alkutalvešta kävellä hutkin šuurilla alovehilla, ašettuu še nyt vakituisekši eläjäkši tiheimpih ta šuojasimpih kuušikkomeččih, missä lunta on vähemmän ta hanken pinta pehmiempi. Näillä rajotetuilla elošijoilla on jälkie ta makuupaikkoja tuhkatihieh, raijat ta huavat tarkkah kuoritettu, nuoret vešat ta männyn kerkät purekšittu. Aukeilla paikoilla, varšinki järven jiällä, tuškin näköy muita jälkijä, kun yöllä hiivomalla kulkijan revon jättämän pistehviivan.

Jälkien lumini kirja olis ičeštäh mukava aihe, kun hiihelleššä talvisešša mečäššä jälkilöistä voit lukie kuin avatušta kirjašta luonnon lukomattomie starinoja. Heti lähtien liikkehellä huomuat jo nurmirantojen vešakoissa meččokanojen jälkijä yhtenä tannerrukšena. Šiinä on urpua herkuteltu. Vain kun niät pakenijan oravan lumella ta kiipijän šen puuh ta toiseh, etkä niijen alla niä käpylöistä tipahtenehie šiemenšuomuja, šuat olla varma, jotta oravalla on ollun hätä kiäššä. Še on käpyjen katomisen merkki, konša kävynpurija on nälkäkuoloman portahilla.

Šatuin kerran hiihtyässäni hankella muššottajah ukkotetrih. Šiltä oli šyöty piä ta vačča revitty auki. Lumella ei näkyn mitänä muuta merkkie, kuin poismännehen kärpän parijälet. Mitä täššä oli tapahtun – šiinä oli miula piänvaivua. Enkä löytän muuta šelityštä kuin šen, jotta kärppä oli hypännyn mistänih peitošta tetrin kurkkuh, kuin še joškuš ruatau. Lintu oli pyrähtän lentoh ta ponnissellun šini, kuni tuon pienen vain šilti julman pevon koprissuš oli šuanun šen muah. Tämmösieki starinoja kerrotah jälet.

Tuiskukuu on mečäneläjillä kaikin puolin vaikieta aikua. Lumi vaikeuttau kulkuo, ka nälkä ajau liikkumah. Šuurin vaššuš on kuitenki kylmä. Pohjosen eläimistö on varuštautun šiih. On tuuhieta turkkie ta lämmintä höyhenpeitettä, on rašvakerrošta ta höyhenpukuo.

Erähät vaihtolämpöset vertaukšellisešti šanuon kiännetäh vain verenlämpötilan regul’attori ta šillä on koko kylmyšvaikeuš korvattu. Erähät ryömijät ollah tuaš niin kekšiväisie, jotta uinotah talvihurmehukših ta kevyällä lähetäh muina miehinä jatkamah šykyšyllä keškeytynyttä taivaltamistah.

Jatkuu…

Kertomuš: Pekka Perttu
Kiänti Valentina Karakina
Oma Mua 14.2.2024

Lue nämäkin:

Heimoveh leviey aigoi myö: perehsanua da sananpolvii

Heimoveh leviey aigoi myö: perehsanua da sananpolvii

Piäkuva: Santra da Pekka Remšujevien pereh, Tollonjoki. Kuva on otettu Maikki Remšujevan arhiivaspäi. Karjalan kieles on äijy sanua, mil vois kuvailla perehty, sugulazii da omahizii. Vahnemban sanaston joukkoh kuulutah sanat: pereh, sugu da heimo. Nygöi pereh-sanua...

Mikä on Uutisčuppu?

Uutisčuppu – Uudisčuppu on Karjalan Sivistysseuran uusi ajankohtaiskanava. Julkaisemme tällä sivustolla kiinnostavia uutisia ja tietoa tulevista tapahtumista.

Tilaa uutisviesti

Tilaa sähköpostiisi ilmoitukset uusista artikkeleista.