Perindehelline karjalane pidosyömine tiijetäh leviesti da tänägi piänä moizie syömizie piäzöy oppimah monessa kohassa eritengi Päivännouzu-Suomessa. Aba mittyine oli karjalane pidostola ennen voinua Raja-Karjalassa da mittyizie taboi syömizeh varoin oli endizeh aigah, siidä on kirjuttan Aino Lampinen kniigah ”Karjalainen keittokirja”, kumbane jullattih vuodena 1953. Tämänkerdazen tekstan tiijot perussutahgi pitkäldi täh kniigah.
Pidosyömizet luajittih tavallizeh tabah mihtahto suvun yhtehizeh pruazniekkah libo kerahmoh, ezimerkiksi svuad’boih libo muahpanendoih. Suuremmat kirikköpyhät oldih dai sobivua aigua gostissa käyndäh, taki oldih karjalazet muitengi ylen rakkahat gostitteluh niškoi. Pravoslaunoissa Karjalassa oli dai kogo kyläkunnan yhtehizie pruazniekkapäivie, kumbazih i syömizie varussettih joga talossa. Tavan mugah pruazniekkavierahan pidi päivän aigah käyvä siidä ottamah gostitus monissa eri taloloissa.
Rajakarjalazet pidosyömizet oldih 1900-luvun allussa ainos samanmoizet, aba toizinah taričendua oli enämbi, toizinah vähembi. Pruazniekoissa da svuad’boissa syömizet oldih äijällizet, konza kalmuannan tariččemizet oldih varovazemmat. Muahpanendasyömizet luajittih puaksuh n’uaburitaloloissa, jotta surutalossa säilyis rauha.
Syöndästolah levitettih aina valgie skuatteri, ku syömizien pidämine stolalla oli sobimattomua ihan arren olohgi. Syöndäkerralla tarittih äijän piiruada. Ne lad’d’attih ymbäri stolah yhtenäzeh rivih eriluadusta piiruada piälekkäh. Migäli piiruan ližäksi tarittih leibiä, pandih leibäpalazet alimazeksi, niijen piällä ruis- tahi vehnäpyöröit, siidä šipainniekat i muga ielleh konza kogo piiruasortimentta oli suadu stolah.
Keitinpiiruat tuodih stolah torielkalla. Tarittih sulččinua, lad’d’attih ne piiruarivin piälimäzeksi tahi tuodih syönnän aigana stolah yhellä sulčinan kuorella lad’d’attuna. Toinah emändä kiäri sulččinat vasta stolassa. Syömizen aigana piiruada tuodih tarbehen tullen ližiä da emändä toisti kehoituksen: ”Syögiä vierahat, syögiä.”
Särbimenä pidostolassa pidi olla ainos kurniekkua. Kalakurniekka leikattih augi sih luaduh, jotta kurniekasta syödih vain kalat, kuoret syödih oman joukon ker siidä vasta pruazniekan jälgeh. Ližäksi stolasta löydyi suolakalua libo silakkua, vuassakalua da studenie.
Pidostolan rokkana syödih enzin kalaliemi, kumbane tarittih juuvasta. Kalat tuodih stolah siidä eri syöndälajina liemen jälgeh. Lihaliemi tarittih samah luaduh, rokassa hauvutetut lihat tarittih erikseh kuin kalatgi. Toičči pidostolah kuului jogo kalaliemi libo lihaliemi, toičči mollemmat.
Jälgisyömine oli ainos kiisseli – kiezukiisseli, valgie kiisseli tahi marjakiisseli, toičči vuassakiisseli. Kiisseli syödih mezivein ker, libo uuvemman tavan mugah zuaharin da sliuhkan ker. Svuad’boissa kiisselin syöndä algoi pruazniekallizesti, ku enzimäistä kiisselin syöjiä vuotti 40 huigieda, mintäh kiisseli ei enzi alguh tarttunun luzikkah. Sentäh sulhazen pidi kyzyö: ”Ken kiisselin keitti? Kiisseli ei tartu luzikkah.” Enzin hänellä vassattih, jotta ”tuli keitti da tuuli härkindä häilytti”, aba lopuškalla kiisselin keittäjä ilmestyi da konza hiän oli andanun sulhazella suuda, rubei kiisseli tarttumah i luzikkah.
Pidostolassa oli aina dai suolavakkane da vuassastaučča, puaksuh dai ruahdomaiduo padazessa. Razvazie syömizie syyvessä pyyhittih sormet da suu välillä käzipaikkah, kumbane oli pandu rinnakkah istujien polvilla. Käzipaikan ruskieksi kirjutetut piät riputtih reunimazien istujien sylistä da annettih syöndäh oman pruazniekallizen tunnon.
Kuva: Etelä-Karjalan museo
