KUVA: Vapun viettoa Uhtualla vuonna 1918. Heimosoturit ja kyläläiset olivat tutustuneet toisiinsa ja viettivät vappua yhdessä. Osa kylän nuorista miehistä oli jo siirtynyt Muurmannin radan varteen liittyäkseen suomalaisia vastustaviin joukkoihin.
Aikaisemmissa osissa olen kertonut, miten Mannerheimin annettua kuuluisan miekantuppijulistuksensa ryhtyivät Itä-Karjalan vapauttamista ajaneet aktivistit toimeen. He saivat maaliskuun alkupäivinä Vaasan senaatilta tehtävän vapauttaa Karjala ja liittää se suureen Suomeen.
Myös C. G. E. Mannerheim antoi tukensa Karjalan vapauttamista puuhaaville. Hän edellytti kuitenkin, että haltuunotto tapahtuisi karjalaisten kansannousun muodossa, jota suomalaisin vapaaehtoisvoimin tuettaisiin. Ylipäällikkö halusi operaation olevan ”suojeluskuntaretki”, jonka tuli ulkomaailman silmissä näyttää vapautukselta eikä valloitukselta.
Keväällä 1917 toimintansa uudelleen aloittaneen Karjalan Sivistysseuran johtajat uskoivat rajantakaisten heimolaistensa nousevan Venäjän sortovaltaa vastaan ja liittyvän suomalaisiin vapauttajiin. Tämä vankka käsitys siirtyi vapautusretkikunnan johtoon nimetylle everstiluutnantti Carl Wilhelm Malmille ja hänen alipäälliköilleen.
Malmin joukot astuivat rajan yli Raatteen kylässä 21. maaliskuuta 1918. Rajakylissä ja Vuokkiniemellä he kohtasivat hämmentyneen kansan, joka otti aseiden kanssa saapuneet vapauttajat vastaan epäluuloisena ja jopa vihamielisenä. Pidettiin kyläkokouksia, joissa heimosoturien valistusupseerit julistivat heimoveljeyttä ja vapautusta.
Odotettua kansannousua ei kuitenkaan tapahtunut, eikä suomalaisiin liittynyt ensimmäistäkään karjalaismiestä. Jo viikkoa myöhemmin Malm raportoi Uhtualta Mannerheimille pettyneenä: ”Minua ihmetyttää, että ne miehet, jotka ovat syntyneet Venäjän Karjalassa, siitä huolimatta, että he ovat asuneet suuren osan elämästään Suomessa ja jotka minä tapasin Sortavalassa ja Vaasassa, niin vähän tuntevat omaa kansaansa kuin nyt on osoittautunut.”
Vastoinkäymisistä huolimatta Malm jatkoi sotaretkeään Uhtualta itään Vienanmeren rannikolle saakka. Kemin kaupungin laitamilla käytiin sinne hätäisesti haalittuja punaisia vastaan lyhyt taistelu, jonka seurauksena suomalaiset joutuivat perääntymään kiireesti takaisin Uhtualle. Tälläkään retkellä ei vienalaisia saatu tarttumaan aseisiin, vaikka pieniä suojeluskuntia saatiin perustettua mm. Paanajärven kylään.
Kevään aikana vienalaisten suhtautuminen heimosotureihin lientyi ja Suomeen liittymiselle löytyi jonkin verran kannattajia. Uhtualle saatiin perustettua suojeluskunta, jonka päällikkö Oskar Tikkanen kuitenkin kuoli äkilliseen sairauteen toukokuun lopulla.
Puhuessaan Tikkasen hautajaisissa jääkärikapteeni Toivo Kuisma purki pettymystään karjalaisiin: ”Minä pyydän tässä tilaisuudessa saada lausua, että me matkaajat rajan toiselta puolen erehdyimme suuresti näille Vienan maille lähtiessämme. Me luulimme, että Vienan Karjalan miehet kilvan rientävät lippujemme ympärille, sillä tarkoittihan retkemme Vienan kansan sammon saattamista pois vanhan sortajan kivimäestä. Näin ei käynyt.”
Kesän edetessä kävi heimosotureille selväksi, että Vienan kansa ei nousisi ”ikiaikaista sortajaa vastaan”. Elokuussa he saivat huomata, että karjalaiset nuoret miehet kyllä tarttuivat aseisiin, mutta ei suomalaisten puolelle vaan heitä vastaan. Miksi näin kävi?
Sivistysseuran lähetit agitaattoreina
Rinnan sotilaallisen operaation kanssa oli maaliskuun alussa käynnistetty valistus- ja agitaatiotyö karjalaisten käännyttämiseksi Suomeen liittymisen kannalle. Sortavalassa perustettu Itä-Karjalan Komitea lähetti Vienaan viisi kaksimiehistä agitaatioryhmää. Vuokkiniemen ja Uhtuan kyliä kiersi Karjalan Sivistysseuran puheenjohtaja Aleksei Mitro yhdessä Pekka Pankkosen kanssa, Timo Manner ja Risto Sirkeinen kiersivät Akonlahden ja Kontokin seutuja, Probus Rahikainen ja Dimitri Arhippainen Paanajärvellä ja Jyskyjärvellä, isä ja poika Paavo Ahava sekä Iivo Kaukoniemi kiersivät Pohjois-Vienaa ja Timo Manner Repolaa.
Agitaattorien tehtävä oli vaikea ja aikaa niukalti. Kyläkokouksissa kansaa kiinnostivat enemmän maanjako, kouluolot ja liikenneyhteydet kuin liittyminen Suomeen. Karjalan valtiollisen aseman osalta oli voimassa Uhtuan kansalaiskokouksessa tammikuun lopulla tehty päätös tavoitella itsenäistä Karjalan tasavaltaa.
Tähän päätökseen kaivattiin muutosta Vaasan senaatissa ja päämajassa, jotta voitaisiin perustella sotilasretkikunnan lähettäminen Karjalaa vapauttamaan. Uutta päätöstä lähdettiin hakemaan Uhtualle maaliskuun 17. päiväksi kutsutulta kokoukselta, jonka valmistelijoina olivat Itä-Karjalan Komitean lähetit. Heistä valittiin myös kokouksen toimihenkilöt, Timo Manner puheenjohtajaksi ja Iivo Kaukoniemi sihteeriksi.
Uhtualle kokoontuneet vienalaiskylien edustajat katsoivat yksimielisesti, että Itä-Karjala on irrotettava Venäjästä. Edelleen oltiin kuitenkin erimielisiä siitä, olisiko tavoiteltava tammikuussa päätetyllä tavalla itsenäisyyttä vai olisiko liityttävä osaksi Suomen tasavaltaa. Liittymispäätös tehtiin lopulta tiukoin ehdoin, mutta siihen näyttää vaikuttaneen voimakkaasti Suomesta tulleiden valistajien painostus, eikä sitä voi pitää karjalaisten enemmistön mielipiteenä.
Uhtuan kokoukseen osallistuneen Matti Väisäsen mukaan ei kukaan sanallakaan maininnut Malmin joukon olevan tulossa, vaikka retkikunta ylitti rajan viikkoa myöhemmin. Väisäsen tavoin voi ihmetellä, miksi Itä-Karjalan Komitean Uhtualle lähettämät edustajat eivät ilmaisseet suomalaisten olevan tulossa Vienaan, vaikka olivat siitä tietoisia. Ehkä muutoinkin herkkää ilmapiiriä ei haluttu tällä tiedolla kiristää eikä Suomeen liittymispäätöstä vaarantaa. Aseelliseen kapinaan yhtymisestä Venäjää vastaan ei Uhtualla olisi päätöstä syntynyt.
Mitä Suomeen liittymisestä ajateltiin?
Karjalaisten ajatuksissa näyttää maailmansodan viimeisenä vuotena olleen päällimmäisenä huoli leivästä, omien nuorten miesten saamisesta kotiin sotarintamilta sekä toive paluusta menneeseen rauhalliseen elämänmenoon. Liittyminen juuri itsenäistyneeseen Suomeen ei heidän silmissään näyttänyt näitä asioita turvaavan. Myöskään Suur-Suomi aate ei ollut tarttunut karjalaisiin. Miksi olisi tarttunut?
Naapurimaan tapahtumista tiedettiin kevättalvella 1918 paitsi Sivistysseuran lähettien myös rajan yli paenneiden punahenkisten pakolaisten kertomana. Kuultiin naapurissa riehuvasta sisällissodasta ja Saksan maihinnoususta Etelä-Suomeen. Miksi sekaantua Suomen asioihin, kun ei tiedetty, ketkä siellä olisivat seuraavia vallanpitäjiä.
Rajan yli tulleet punaiset pelottelivat saksalaisten ja valkoisten suomalaisten himoitsevan Karjalan metsiä. Miksi päästää maailmansodan vihollisvaltio Karjalan rikkauksia ryöstämään?
Nationalismi eli aate kansojen oikeudesta määrätä omista kohtaloistaan levisi Euroopassa 1800-luvulla. Maailmansotaan pakotetut pienet kansat tarttuivat siihen pyrkiessään eroon sotaa käyvistä imperiumeista.
Myös bolševikit käyttivät vähemmistökansojen itsemääräämisoikeutta propaganda-aseena tsaarinvaltaa vastaan. Idea autonomisesta tai jopa itsenäisestä Karjalasta tarttui karjalaisten nuorten miesten ajatuksiin maailmansodan taisteluhaudoissa, eikä siihen sopinut liittyminen Suomeen. Vielä vähemmän siihen sopi ajatus alistumisesta Saksalle, jota vastaan oli vuosikaudet taisteltu Latvian tasangoilla ja Galitsian vuorilla.
Vienan rannoille saapuivat englantilaiset
Saksan ja Suomen sijasta apua haettiin Saksan vihollisilta. Maailmansodan loppuvaihe toi englantilaiset Vienan rannoille. Heidän on sanottu houkutelleen karjalaisia liittolaisikseen lupaamalla näille itsenäisyyttä ja elintarvikeapua. Jälkimmäistä karjalaiset saivatkin jonkin aikaa, mutta itsenäisyyslupauksesta ei löydy todisteita brittiupseerien muistelmista. Päinvastoin, he kirjoittavat yrittäneensä hillitä karjalaisten epärealistisia haaveita.
Kuitenkin vielä keväällä 1919 lähti Vienan Kemistä Englannin kuninkaalle karjalaisten vetoomus, jossa ehdotettiin Karjalan tasavallan perustamista brittiläisen imperiumin suojelukseen.
Ei ole tiedossa, päätyikö kirje koskaan kuningas Yrjö V:n pöydälle, mutta ainakaan vastausta kuninkaalta ei Karjalaan saakka koskaan tullut.
Karjalaiset nuoret miehet olivat Venäjän armeijassa tutustuneet myös vallankumouksellisiin aatteisiin, jotka vetivät osaa heistä puoleensa. Vanhemmat miehet näkivät Muurmannin ratatyömaalla syntyvän työväen, talonpoikien ja sotilaiden neuvostoja sekä kuuntelivat vallankumousta julistavia puheita.
Sosialistivallankumouksellisten vaatimus maan jakamisesta talonpojille kuulosti karjalaismiesten mielissä oikealta. Miksi ei olisi uskottu, että kansan ottaman vallan myötä saataisiin bolševikkien lupaamaa rauhaa, leipää ja maata tsaarin vallasta vapautuville kansoille? Neuvostovallan todellisuus koettiin vasta myöhemmin.
__________________
Teksti: Pekka Vaara
Artikkeli on julkaistu Karjalan Heimossa 11–12/2018. Juttusarja päättyy tähän.
Karjalan Heimon digitaaliset näköislehdet vuoden 2022 alusta lähtien ovat saatavilla Lehtiluukku.fi-palvelussa:
Lehtiluukku.fi/lehdet/karjalan_heimo
Vanhempia vuosikertoja ja lehden artikkeleita voi lukea Sivistysseuran Sampo-tietokannassa:
Karjalansivistysseura.fi/sampo/fi
Karjalan Heimo on Karjalan Sivistysseuran jäsenlehti. Voit hakea jäseneksi tai tilata lehden ilman jäsenyyttä: Karjalansivistysseura.fi/yhdistys/jasenet/