Miän pereh ei ollun šuuri, mammalla ta tatulla – näin meilä kučuttih tuattuo – oli kolme lašta, mie vanhin (š. 1930), veikko Teppo (š. 1933) ta čikko Zoja (š. 1939). Perehen vanhemmat šekä kaikki kantatuatot oltih šyntysin Uhtuon piirin Šompajärven kyläštä.
Mammalla myö olima jo toini “pešoveh”. Vuotena 1921 oli kuollun hänen enšimmäini mieš ta 26-vuuvven ikäsenä hiän jäi lešekši kolmen pojan kera: Kost’a (š. 1914), Hilippä (š. 1915), Arhippa (š. 1918). Mikäli mie muissan – alkuan noin kolmevuotisešta – miän kera vuotta kakši-kolme vakituisešti eli Arhippa. Hiän opaštu koulušša Uhtuošša, koissa oli lomien aikah. Vanhemmat pojat opaššuttih ammattiopistoissa. Opaššuttuo ei ni ken heistä myöštyn kyläh, šamoin kuin šuurempi oša kylän nuorisuo. Heitä miärättih ruatoh muuvvalla: Hilippä oli opaštajana, Kost’a lukutuvan hoitajana ta punanurkan johtajana. Arhippa koulun piätettyö ruato Hilipän kera koulušša.
Mamma ruato kolhosissa, tatu vuosina 1933–1934 läksi tienestih muuvvalla, niin kuin monet muutki kylän mušikat mäntih meččätöih. Petroskoissa hiän piätti mečänhoitajan kurššit, šitä hommua toimittiki Pil’samon meččäpunktissa. Pereh muutti šinne vuotena 1938, konša hiän šai korttierin: yhen huonehen pieneššä hökkelissä.
Olot omah kotih verrattuna oltih kurjamaiset. Ei ne mammua ilahutettu, ka et mitä rua. Tatu rakenti heinälavon ta liävän. Niin alko uuši elämänvaihe, kumpani kešti vain kolme vuotta. Šen katkasi šota. Niinä vuosina mie šain elyä vanhempieni kera vain lomien aikah – kouluh lähettyö (1938) olin internatissa.
Hyvin muissan varhaislapšuttani omašša kotikyläššä, Šompajärveššä, mitä miula on jiänyn muistih ta tuntoelimih – šielä mie vietin enšimmäiset kuuši puolen kera vuotta. Yleisešti tunnettu šanonta: “Myö kaikin olemma šyntysin lapšuošta” moničči pälkähti mieleh muisselmieni kirjuttuas’s’a.
Kaikki nähty pienenä painu hyvin mieleh ta tottumukših: mitein mamma hoiti taloutta, pesi ašteita, pirttie, kuin šuhtautu ihmisih, kuin käyttäyty rahvašjoukošša, miten šovittih ta käyttäyvyttih vanhempani keškenäh, ta monen-monet pikkušeikat. Aikuhisena ičeki ruat šamah tapah.
Esimerkiksi, kun tuli ottua mitänih sussietoilta laihinah taikka käyttöh – ne piti heti viijä jälelläh, kun niitä enämpi ei tarvittu. Šamoin, kun otettih meiltä ta ei tuotu luvattuh aikah, mamma tuškeutu: “Annat käsillä, eči jaloilla!” Konša milma toimitti asiella, muissutuš oli yksi: “Jalka šielä, toini tiälä!” Mie olen nyt šamanmoini, en voi šietyä viivytyštä. Šanalla šanuon, min olemma omakšun vanhemmilta, niitä šiäntöjä myöten elämmä: “Min nuorena oppiu, šen vanhana taitau!”
Kuulusa venäläini pedagogi, akatemikko Vasilii Suhomlinskii aikoinah korošti lapšušajan erikoismerkityštä ihmisen elämäššä, hiän kirjutti:
“Šiitä, kuin on männyn lapšuš, ken oli vierellä ta ohjasi lapšušvuosina, mi oli juurtun hänen järkeh ta šytämeh ympäröiväštä muailmašta, šiitä šuurešti johtuu, mimmoni ihmini tulou lapšešta… Šieltä miän ihmisarvot tai puuttehet. Lapšuošta ottau alun miän kohtalo”.
Lapšen mieleh painutah kaikki vanhempien tevot, n’euvot, elämäntavat, käytökšet. Lapši imöy niitä tuntehilla, šilmillä, korvilla, kaikilla tuntoelimillä!
Muisselleššani entisie aikoja huomasin, jotta ajoittain šelväšti tunnen erimoisien šyömisien tuokšuja ta makuja: vaštapaissetun leivän ta sriäpnän mavun ta erinomasen hajun. Varšinki pyhinäpäivinä ta pruasniekkoina, konša paissettih šekä kalittua, šankie, kakkarua, šulččinua. Kakkaroih ta šulččinoih pantih šiäntä – prossa- elikkä potakkahuttuo. Kalakukot ta nakriskukot oltih stolalla arkipäivinäki. Tietyšti herkut ei oltu jokapäiväsenä šyömisenä, arkiruoka oli yksinkertasempi ta niukempi, vain kala- ta nakriskukkuo paissettih ušiemmin. Leipyä paissettih vain koissa (kauppua ei ollun).
Mečänriištua oli riittäväšti. Šykyšyllä linnunpyyvväntäaikana tuaš omaluatuset tuokšut. Linnunlihašta keitettih rokkua, a pättähie hauvottih maijošša ta voissa. Niitä palvattih kiukuašša, šiäštöh. Erinomani maku ta tuokšu oli kiukuašša paissetuilla pyyn pättähillä.
Järvi oli rikaš kaikenmoisešta kalašta (paičči šiikua): šuurin miärin kalua šuolattih talvekši, kuivattih kavakši. Mujehenkuvun aikah oli äijän mähnyä. Šitä šyötih yllin-kyllin šuolattuna, hauvottih maijon kera kiukuašša, paissettih mähnäkakkarua. Še oli oikie mähnäpruasniekkaaika!
Oli köyhyttä ta puutetta, erittäin šuuriperehisillä ta leškilöillä. Varakkahammat autettih, mikäli voitih. Šilti kaikkie miän šeuvuilla nälkävuosinaki pelašti kala, kumpani oli jokapäiväsenä šyömisenä: keitettynä, paissettuna, kaparokkana.
Talvella illallisekši toko keitettih “kalapotakkua”: enšiksi kiehutettih potakkalohkot, šiitä lisättih šuolakalua. Näin kaloista läksi liika šuola tai potakat šuatih lisyä makuo.
Šamoin mielehini ruoka oli jauhohuttu, šitä keitettih osrajauhošta. Šyyvveššä annokšen kešellä luajittih “voipešä”, šiih kaššettih huttulusikkua, a šiitä maitoh. Nuorempana mie harvaseh keitin jauhohuttuo ruisjauhošta, osrajauhuo ei ollun, hyvin še mäni, miun poika šöi mielelläh.
Ihan šylki tulou šuuh kirjuttuas’s’a ta muissellešša lapšušajan šyömisie!
Muutoma vuosi takaperin mie oivallin, jotta miula aina aivoseh kevyällä tulou mieleh hauvinmaku. Še niise on kaiku ammusista lapšuš- ta nuorušvuosista: kevyällä kutuaikah haukie šyötih kyllälti, paissettih kalakukkuo, šamoin šuolattih ta kuivattih kapua talven varah.
Šamoilta ajoilta muistuu omaluatuni huomenešrituali: myö Tepon kera ušein havaččeutuma lehmän lypšäntäaikana ta vuottima mammua kupit kiäššä. Mamma šiivilöityö kuato meilä lämmintä maituo – “lypšäjäistä”. Meistä še oli niin makie! Maijon juotuo tuaš mänimä makuamah. En hokšannun kyšyö ni keltä, oliko šemmoni tapa toisissa perehissä?
Hyvin muissan, miltä maistu enšimmäini elämäššäni šyöty omena. Makijaista liikua ei ollun miän aikah. Nakris oli ainuo kašvislaji, šitä käytettih runšahašti šykyšyllä, talvekši pantih kuoppah. Hauvotušta nakrehešta luajittih lapšilla “makijaista” – kičuo. Nakrehet pilkottih palasiksi, kuivatettih lieväššä kiukuan lämmöššä. Ne ei oltu kovie, vois verrata nykyjäh tunnettuh “kuragah”.
Tietyšti vartuttuo myö omakšumma uušie ruokalajija, tutuššumma uuših makuloih, ka kuitenki tärkeimmiksi, mielusimmiksi jiähäh juuri lapšena omakšutut mavut ta tottumukšet. Miun mieltä aina ilahutetah vualiet kukikkahat kankahat, niistä enimmiltäh ommeltih lapšilla mekkoja. Mie ihualen šuurie kukikkahie paikkoja Pavlovskii Posad -kaupunkista, niitä miula onki monta. Šemmosen miula ošti tatu (vuotena noin 1938–1939), a mamma evakkomatalla šiäšti šitä viime tippah šuaten, ka kuitenki šeki piti vajehtua kakrah jo myöššyttyö Karjalah, mieli jiähä eloh. Kotikyläh ei piäššetty, šovan loppuh šuaten olima Ušmanašša.
Oma šyntymäpaikka ta kaikki, mi muissuttau lapšušaikua, missä on miän elämän alku, on muissošša parahimpana, kaunehimpana muankolkkana. Šielä oli puhaš ilma, kirkaš šinini taivaš, vihertävät mečät ta niityt, runšahat marjamuat, avarat hillošuot. Peltojen pientarilla kašvo muailman makein marja – hepokka. Oma järvi puhtahine vesineh, kaunehine šuarineh, lahukkoineh ta korkoneh, valosat kešäset päivät ta yöt. Talvella valkiet lumikinokšet, öisin kirkkahat tähet ta revontulien moniväriset loimahukšet lumottih kaččojua.
Šyntymäkylän vetovoima ijän myötä vain voimistuu. Šinne mieli luatiu aina! Hyvin ymmärrettävä on miän kirjailijien Ortjo Stepanovin, Pekka Pertun, Juakko Rugojevin halu jo ikämiehinä myöštyö kotikonnuillah.
Piätänki šepitykšeni Juakko Rugojevin šanoilla:
Niille rannoille palata tahdon,
Missä virtailee lempeät veet,
Missä uudestaan hereille syttyy
Sydänsoinnut jo vaimenneet.
Teksti: Santra Stepanova, 1.6.2022
Foto: Uljana Tikkanen. Perehn kattila-kilpailun voittajat šuahah sertifikattija Lotos Plaza -kauppakeškukšeh. Kuvašša voittaja Santra Stepanova ottau vaštah onnitteluja.