Uutiset

”Neuvostovalta ei rankaise, vaan ojentaa”

Kirjoittanut: Eeva-Kaisa Linna
Julkaistu: 11.1.2023

Raija-Liisa Mäkelän uusin teos Solovetskin luostari – Venäjän historian peili avartaa tietämystä poliittisen valtionterrorin tarkoitusperistä ja käytänteistä, joista Venäjä ei ole vieläkään vapautunut.

Kirjan julkistustilaisuus järjestetään Oodi-kirjaston Kuutio-salissa tiistaina 24.1.2023 alkaen klo 14.00.

Tilaisuus on julkinen ja siihen on vapaa pääsy.

Kaukana, syvällä, poissa. Vienanmerellä. Siellä sijaitsee Solovetskin saariryhmä, jossa valkoinen luostari ohjaa elämää majakkana. Paikkaa on pidetty pyhänä, jos kohta myös kirottuna vankileirien saaristona. Raija-Liisa Mäkelä kirjoittaa Solovetskin molemmista puolista. Hän ammentaa vaikutteita sekä luostarin pyhimyslegendoista että uudemmasta, synkemmästä menneisyydestä. Mäkelä nostaa etualalle Solovetskin vankileiri- ja terrorihistorian. Hän tiivistää Stalinin vainovuodet julmuudessaan järisyttäville sivuille, jollaisia suomen kielellä ei ole aiemmin kirjoitettu.

Aleksi Mainio, Helsingin yliopiston dosentti

Raija-Liisa Mäkelän teos avaa Solovetskin luostarin historiaa sen perustamisesta 1400-luvun alkupuolelta 1800-luvun loppupuolelle, jolloin monasteri oli suosittu pyhiinvaelluskohde, mutta myös hetkellisesti Krimin sodan näyttämö. Kristillisyyden turvapaikasta muodostui vuosisatojen mittaan maan ääri, jonne karkotettiin tsaaria, hovia ja kulloisiakin vallanpitäjiä uhkaavia, vaarallisina pidettyjä henkilöitä.

Ajatus sosiaalisesti vieraiden ainesten karkottamisesta oli kytenyt bolsevikkien mielessä jo vuodesta 1922. Pitkän harkinnan jälkeen soveliaimmaksi karkotuspaikaksi valikoitui Solovetskin saaristo, ikivanhan Solovetskin luostarin alue. Vuonna 1923 Solovetskiin syntyi Erityisvankileiri nro 1, josta tuli omalaatuinen orjatyöjärjestelmän kehittämislaboratorio, ojennuslaitos.

”Erityisvankileiri” ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että vankileiri olisi tarkoitettu rikoksiin syyllistyneiden ”säilömiseen”. Orastavan Neuvostoliiton uuden yhteiskuntajärjestelmän ilmeiset viholliset tuli vallitsevan ideologian mukaan eliminoida, tuhota. Solovetskin vankileiri tarjosi luokkavihollisille, mahdollisesti vaaralliselle ainekselle sijoituspaikan, usein lopullisen.

Terrorin uhrien muistomerkki Sekirnaja-vuoren joukkoteloituspaikalla. Kuva: Tapani Kaukoniemi.

Lev Trotskin sanoin: ”Heidän ampumiselleen ei ollut perusteita, mutta heitä oli myös mahdoton sietää.”

Bolsevikkien koe vaaralliseksi arvioidun aineksen eristämisestä onnistui: Solovetskin Erityisvankileirin kokemukseen nojaten Neuvostoliiton kansankomissaarien neuvosto hyväksyi heinäkuussa 1929 päätöksen rikosvankien työn hyväksikäytöstä. Päätös sysäsi liikkeelle Solovetskin kaltaisten työ- ja ojennusleirien verkoston luomisen kautta maan.

Perustana vankityövoiman hyväksikäytön leviämiselle oli ajatus, että vankileirit ratkaisevat ilmaisen vankityövoiman avulla maan taloudellisia ongelmia sekä auttavat saavuttamaan maalle asetettuja tavoitteita.

Leirivangit rakensivat muun muassa Vienan-Itämeren kanavan, joka tunnetaan paremmin Stalinin kanavana, hakkasivat puutavaraa Arkangelin, Uralin ja Siperian aarniometsissä käytettyään metsävarat loppuun lähialueilla ja olivat halpaa työvoimaa uusien teollisuusjättien pystyttämiseen.

Maassa toteutettiin 1930-luvulla Stalinin nimiin menevää ensimmäistä viisivuotissuunnitelmaa, teollistamissuunnitelmaa. Sen takana piili Stalinin hautoma ajatus suursodasta ja sen jatkeena tapahtuvasta yleismaailmallisesta vallankumouksesta. Suuret teollisuuslaitokset olisivat helposti muutettavissa palvelemaan sotateollisuutta, kuten tapahtui esimerkiksi 1941 muutettaessa Uralvagonzavod -rautatievaunutehdas panssarivaunutehtaaksi.

Nyt julkaistava teos perustuu Valamon luostarin julkaisemaan alkuperäisteokseen vuodelta 1994. Kirjaa on merkittävästi laajennettu ja kuva pyhästä Solovetskin luostarista muuttuu pahuuden näyttämöksi.

Otsikon sitaatti ”Neuvostovalta ei rankaise vaan ojentaa” on iskulause vankileiriaikaisesta julisteesta. Väite on suuresti kaunisteltu. Leirit olivat julmia työleirejä, joiden tavoitteena oli ”uudelleenkasvattaa työn avulla”, ”kasvattaa kommunistiseen ideologiaan”.

Akateemikko Dmitri Lihatšovin kertoman mukaan vanki sidottiin puutukkiin, joka heitettiin vierimään alas portaita. Sekirnajasta tuli Gulag-­vankien kärsimysten symboli. Kuva: Tapani Kaukoniemi.

Kirjassa käydään läpi kuinka kaikki inhimillisyyden rajat ylittävästä mielivallasta tulikin vähitellen leirin jokapäiväistä todellisuutta ja armoitettuna paikkana pidetystä Solovetskin luostarista maanpäällinen helvetti.

Vangeilla teetettiin raskasta työtä epäinhimillisissä olosuhteissa. He joutuivat usein vartijoiden mielivallan kohteiksi: työtä oli tehtävä vähäisissä vaaterääsyissä ja tuohikengissä jopa kovilla talvipakkasilla ja syvässä lumessa. Päivänormit oli täytettävä.

Ruumiillisia rangaistuksia jaettiin mitä vähäisimmästä syystä. Vangeille saatettiin määrätä esimerkiksi paikallaan seisomista alastomana turvesuon laidalla, hyttysten syötävänä tai kyyköttämistä alusvaatteisillaan kapeilla parruilla kylmissä rangaistusselleissä. Vanki saatettiin myös sitoa vaatteettomana tukkiin ja heittää tukki vyörymään alas Sekirnajan rinteitä. Vankien makuutilat olivat vailla lämmitystä, heitä makuutettiin alastomina tai läpimärissä vaatteissa, jotka pakkanen jäädytti ihon pintaan. Pysyäkseen lämpiminä he nukkuivat kiinni toisissaan. Usein aamulla huomattiin, että laitimmaisina olleet nukkujat olivat paleltuneet kuoliaiksi.

Solovetskissa käytetyt vankien nöyryyttämisen ja alistamisen keinot sekä sosialistiset pakkotyömenetelmät otettiin käyttöön kaikkialla Gulag-leirien verkostossa.

Muita teemoja Mäkelän teoksessa ovat 1930-luvun Suuren terrorin käynnistyminen, vainot ja puhdistukset, Stalinin suuri isänmaallinen sota sekä Leninin ja muun valtiojohdon suhde ortodoksiseen kirkkoon.

Perestroikan myötä syttyi toivo, ihmiset heräsivät vaatimaan stalinistisen terrorin tuomitsemista ja julmuuksien paljastamista. Kun ihmisoikeusjärjestö Memorial perustettiin 1989, miljoonat kansalaiset uskoivat saavansa lopultakin tieto läheistensä tarkoista menehtymisajoista ja -paikoista sekä pääsevänsä viemään viimeinen tervehdys näiden haudoille.

Solovetskin suuren etapin 1111 teloitetulle vangille on pystytetty muistomerkki Sandarmohin hautausmaalle. Kuva: Eeva-Kaisa Linna.

Avoimena oli kysymys ”Solovetskin suurta etapin” (vankierä, venäläisittäin etap) häviämisestä. Mäkelän kuvatessa etapin etsintää teos vertautuu Suurta terroria koskevaan tutkimukseen. Luostarisaarelta mantereelle teloitettaviksi vietyjen 1111 vangin vuosikymmeniksi kätketty kohtalo selviää pitkällisen etsinnän tuloksena vuonna 1997, kun heidän viimeinen sijansa löytyy Karhumäen tienoilta, Sandarmohin hiekkakankaille kaivetuista haudoista.

Sandarmohin muistohautausmaan avajaispäivänä 27.10.1997 paikalle kokoontui noin 900 henkeä eri puolilta maata. Tuona päivänä historia yhdisti lopullisesti verisitein Solovetskin ja Sandarmohin, poliittisen terrorin uhrien läpikäymän kärsimystien alku- ja päätepisteet.

Raija-Liisa Mäkelä

Raija-Liisa Mäkelä on toimittaja, kääntäjä ja kirjailija. Hän syntyi 24.1.1938 Petroskoissa Suomesta Venäjälle muilutetun ja kansanvihollisena teloitetun isän tyttärenä.

Raija-Liisa Mäkelä. Kuva: Mikko Ollikainen.

Solovetskiin hänet vei aikoinaan eräs Itä-Karjalan parhaista valokuvaajista, Oleg Semenenko, joka kehotti häntä kirjoittamaan kirjan luostarisaaresta. Elokuussa 1990 he kävivät yhdessä Solovetskissa. He asuivat muiden matkalaisten tavaoin Primorskaja-hotellissa, monen hengen huoneissa ja aloittivat kunkin päivän kaupan ruokajonossa. Palveluita ei ollut – paitsi luostarin ensimmäinen jumalanpalvelus, johon he osallistuivat.

Mäkelä toimi 30 vuotta kustannusalalla Petroskoissa ennen kuin muutti 1990 Suomeen. Hän on julkaissut kirjat Solovetskin luostari – Venäjän historian peili (1994), Minä muilutetun tytär (2009), Suojelusenkelien uhri (2013) ja Oma maa mansikka (2018). Mäkelä kirjoitti Kalevaan ja Aamulehteen 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alkupuolella muutaman vuoden ajan.

Raija-Liisa Mäkelä täyttää 85 vuotta 24.1.2023, päivänä, jolloin hänen uusi kirjansa julkistetaan.

RAIJA-LIISA MÄKELÄ: SOLOVETSKIN LUOSTARI – VENÄJÄN HISTORIAN PEILI (Karjalan Sivistysseura 2023), 2. täydennetty painos, sidottu, 288 sivua, kaksi kuvaliitettä. ISBN 978-952-7193-74-7. Kirja on myynnissä Karjalan Sivistysseuran verkkokaupassa hintaan 35 euroa ja jäsenille ja ennakkotilaajille 32 euroa: https://www.karjalansivistysseura.fi/kauppa/ennakkotilaus-solovetskin-luostari-venajan-historian-peili/

Lue nämäkin:

Nedälin 15 Yle Uudizet karjalakse Yle Areenassa

Nedälin 15 Yle Uudizet karjalakse Yle Areenassa

Päivännouzusuomelazien ruadomatkat ollah pitketty äijälgi kymmenes vuvves. Endisty enämbi kunnanruadajua ajau omal mašinal aijembua pitkembiä ruadomatkua. Suuri vuitti päivännouzupuolizen Suomen kanzanevustajis kannattau eričystalovusalovehen perustandua...

Mikä on Uutisčuppu?

Uutisčuppu – Uudisčuppu on Karjalan Sivistysseuran uusi ajankohtaiskanava. Julkaisemme tällä sivustolla kiinnostavia uutisia ja tietoa tulevista tapahtumista.

Tilaa uutisviesti

Tilaa sähköpostiisi ilmoitukset uusista artikkeleista.