Yli sata vuotta vanhat ajatukset puhuttelevat edelleen
Terveh!
Täällä kirjoittaa Marie, tämän kesän Karjalan Sivistysseuran korkeakouluharjoittelija. Aloitin harjoitteluni muutama viikko sitten ja olen viihtynyt seuralla erinomaisesti. Työhöni kuuluu erityisesti arkiston järjestelyä, ja olenkin päässyt jo tutustumaan monenlaisiin kiinnostaviin käsikirjoituksiin, asiakirjoihin sekä valokuviin. Tulen kirjoittamaan kesän aikana blogikirjoituksia juuri näistä arkistohelmistä, joita käsiini osuu!
Tällä kertaa esittelen teille mielenkiintoisen kirjoituksen, joka on julkaistu vuonna 1907 Vienan Karjalaisten Liiton toimesta. ”Sana Livvin rahvahal” -niminen teksti on kirjoitettu livvinkarjalaksi, ja kirjoittajaksi mainitaan nimimerkki E. A., joka on mahdollisesti Elias Aleksejeff (myöh. Muujärvi). Olen poiminut tekstistä kiinnostavia kohtia, mutta sen voi lukea kokonaisuudessaan kirjoituksen lopusta. Kirjoitus on painettu sekä latinalaisilla että kyrillisillä kirjaimilla. Syynä lienee se, etteivät kaikki ole välttämättä tunteneet molempia kirjainjärjestelmiä, mutta toisaalta kirjoitus on todennäköisesti suunnattu sekä Suomen että Venäjän puolella asuville karjalankielisille. Toista kirjaintyyppiä hallitsemattomalle livvinpuhujalle on kuitenkin haluttu vahvistaa, että tekstit ovat identtisiä: ”Tämä puoli on Suomen puustaimil, Tämä Venjan puustaimil”, ja sama kyrillisillä aakkosilla.
Sisällöltään kirjoitus tuntuu yllättävän ajankohtaiselta, vaikka se onkin reilusti yli sata vuotta vanha: siitä välittyvät niin kiinnostus kuin huolikin oman kielen tulevaisuutta kohtaan. Kirjoittaja nostaa esiin seikkoja, jotka ovat edelleen vuonna 2022 keskeisiä tekijöitä kielen säilymisen kannalta.
Yksi tällainen tekijä on yhteisö: ilman yhteisöä muodostavia yksikköjä, kuten perhettä, sukua tai kylää, kieli ei voi selvitä. Säilyäkseen elinvoimaisena kieli tarvitsee aina uusia puhujia sekä vahvan yhteyden vanhan ja uuden sukupolven välille, jotta se välittyy eteenpäin. Kieliyhteisön sisällä tarvitaan siis päämäärätietoisuutta, mutta myös rakkautta omaa kieltä kohtaan, kuten myös kirjoittaja toteaa:
A kui myö suvaitshemmo omoa heimokundoa, mugashe meil pidäv suvajja da ljuubie kaikkie niidy, kudamat meijän kieldy pajistah, kai net ollah vet meijän rodnjie.
Mutta jos rakastamme omaa heimoamme, meidän pitää myöskin rakastaa kaikkia niitä, jotka puhuvat meidän kieltämme, ovathan he kaikki sukulaisiamme.
Edellinen toteamus on tietysti omana aikanaan kannustanut keskittymään juuri omaan yhteisöön, joka jakaa samat tavat ja yhteisen kielen, ja niin sen edelleen voi myös tulkita. Nykyajan näkökulmasta ajatuksen voi käsittää myös toisella tavalla. Aikamme ihmiset ovat monikielisempiä kuin koskaan aiemmin. Useita kieliä hallitsevalle nykyihmiselle kirjoittajan toteamus tuntuukin kauniilta ja kansallisuusrajoja ylittävältä: jos puhumme samaa kieltä, vaikka se ei olisi kummankaan äidinkieli ja kansallisuutemmekin olisi eri, voimme silti pitää toisiamme ikään kuin sukulaisina – onhan meillä kieli, joka yhdistää meitä.
Kielten säilymistä varten puhujat tarvitsevat siis kipeästi toisiaan, eikä nykyaikaan verratessa tilanne ole juuri muuttunut karjalan kielen kohdalla: karjalaiset ovat tänäkin päivänä toisilleen tärkeimmät liittolaiset, mikä näkyy myös kirjoittajan pyrkimyksenä yhdistää karjalaisia. Hän laajentaa livviköiden ”sukupuuhun” kuuluvaksi myös Lapin eläjäd:
[…] hos i Lapin eläjäd libo Karjalaiset tävvelleh ellentetäh livvin kieldy. Livviköid da Lapin eläjät toine toisen pagin ellendetäh, yhtenmostu kieldy pajistah, siid i nähtäh, hyö ollah yhty rodnjukundoa.
[…] vaikka myös Lapin asukkaat eli karjalaiset ymmärtävät täydellisesti livvin kieltä. Livviköt ja Lapin asukkaat ymmärtävät toistensa puhetta, puhuvat samanlaista kieltä, ja siitä myös nähdään, [että] he ovat yhtä sukua.
Keitä oikein ovat nämä Lapin eläjäd? Tietenkään kyse ei ole siitä Lapista, joka ensimmäisenä tulee mieleen. Paikannimitutkimuksen avulla on mahdollista saada selville, että Lapin asukkailla viitataan tässä tapauksessa todennäköisesti Seesjärven asukkaisiin, jotka yhä kutsuvat itseään nimellä ”lappalažet”. Nimitys juontuu kaukaa historiasta: esimerkiksi juuri Seesjärven alueella, kuten joillain muillakin nykyisillä karjalaisalueilla, on joskus kauan sitten asunut saamelaisia, joita muut kansat ovat kutsuneet lappi-johteisilla nimillä (suomeksi vanhentunut “lappalainen”, venäjäksi “lop’, lopar’, lopljanin”). Muinoin etelässä asuneen saamelaisyhteisön muisto elää siis edelleen paikannimissä, jopa ihmisten nimityksissä itsestään – tässä tapauksessa siis karjalaisten.
Yhteisön lisäksi kielen elinvoimaisuuteen vaikuttaa se, kuinka monella tasolla sitä voidaan yhteiskunnassa käyttää. Kirjoittaja huomauttaa, että livvinpuhujilta puuttuu tärkeitä palveluita omalla kielellään, kuten esimerkiksi koulutus. Kuulostaa jälleen tutulta: yli sata vuotta myöhemmin olemme edelleen tilanteessa, jossa karjalankielisten on vaikea saada opetusta omalla kielellään. Opetuskielenä niin Suomessa kuin Venäjällä toimii maan valtakieli, suomi tai venäjä. Kumpikaan niistä ei voi kuitenkaan tarjota sitä, mitä karjalankieliset tarvitsevat pitääkseen kielensä elävänä, eli äidinkielistä opetusta ja vahvaa tukea kielen elvytystyöhön. Monissa tutkimuksissa on osoitettu, että lapset oppivat parhaiten omalla äidinkielellään (/ensikielellään), mutta koska kieltenopetus on suoraan yhteydessä sekä kielipolitiikkaan että rahoitukseen, kysymys ei luonnollisesti ole yksinkertainen. Karjalankielisten kielelliset oikeudet eivät toteudu, kun karjalaa ei ole kirjattu Suomen perustuslakiin eikä sen tukena ole muutakaan kielilainsäädäntöä. Karjalan kieli ei ole myöskään virallinen kieli Karjalan tasavallassa. Tällaisia näkökulmia kirjoittaja ei pohdi tekstissään, vaan hän korostaa käytännöllisiä keinoja nostaa kieliyhteisön koulutustasoa:
A Livvin rahvahal pidäis pyrgieh soamah omakielisie kniigoi Suomalaisien loaduh. Kui Livviköid opastuttas omalleh kielel, siit kebie olis opastuo kaikkih toimih da njeroloih. […] Odnaakko jogahisel rahvahal on valdu omalleh kielel soaha opastustu. […] Kunji shkolis ei anneta opastustu rahvahan kielel, rahvahal pidäis hos itshepeästäh oppie soamah kirjahmaltandunjeruo.
Mutta Livvin ihmisten pitäisi pyrkiä saamaan omankielisiä kirjoja suomalaisten tapaan. Jos livviköt opiskelisivat omaa kieltään, siten olisi helppo opiskella kaikkia asioita ja taitoja. […] Kuitenkin jokaisella on oikeus saada opetusta omalla kielellään. […] Niin kauan kuin kouluissa ei anneta opetusta kansan kielellä, ihmisten pitäisi vaikka oma-aloitteisesti yrittää hankkia luku- ja kirjoitustaito.
Edellisten seikkojen pohjalta on helppo todeta, että tietoisuus omasta kielestä ja sen tarpeista on selvästi ollut jo kauan läsnä karjalankielisten parissa. Oikeus omaan kieleen on siis ajaton kysymys, joka vaatii jatkuvaa työskentelyä kielen oikeuksien ja elinvoimaisuuden eteen. Kirjoittajan lopetussanat sopivatkin hyvin myös meidän aikaamme – päättävien tahojen olisi siis aika ryhtyä kuuntelemaan niin Venäjällä kuin Suomessakin:
Sentäh, ristikansat Livvin rahvahan! mustakkoa midä sanon: puoldakkoa omoa kielty, elgeä hylläkköä sidä nji mis hinnas; kieli on toattoloin da moamoloin, djiedoloin da pradjiedoloin jälgie, sidä lapsil ei pie mänetteä. Omoa kielty pidäv tshestis pideä da vardojja ilmaine igä, ainos! Kui nenga roannetto, siid i venjalaizet herrat rubietah kysymäh teijän mielty teijän omis djielolois.
Siksi Livvin ihmiset! Muistakaa, mitä sanon: pitäkää kielenne puolta, älkää hylätkö sitä mistään hinnasta; kieli on isien ja äitien, isoisien ja esi-isien jälkiä, sitä lapsien ei pidä menettää. Omaa kieltä täytyy kunnioittaa ja suojella ikuisesti, aina! Kun niin teette, myös venäläiset herrat alkavat kysyä teidän mielipidettänne omista asioistanne.
Marie Mäkinen on Karjalan Sivistysseuran korkeakouluharjoittelija kesällä 2022. Hän järjestää seuran arkistoa ja kirjoittaa Uudisčuppuun lyhyitä blogikirjoituksia kiinnostavista arkistolöydöistä.
Lähteet paikannimitutkimukseen:
Mullonen, Irma. Деревня Юккогуба и ее округа. История Сегозерья в географических названиях. Petroskoi 2001.
Sana Livvin rahvahal
Livvin mushikku, kuulehai tämä pagin!
Kui toisie inehmisie duumainnet, kedä enämbäl suvaitshet, sinul pidäv sanuo: omoanj moamuo da toattuo, veljilöi da sisarie, omoanji nastu, omiedanj lapsie da rodnjie. Oma pereh, oma heimokundu on armahin. Da hos rodnju lähtis vierahal moal da hätken et händy nägis, ga tävvelleh kui hänen tavannet, muga hyvä mieles sinulles roihese omahisen nähtes. Muga i oma kylä (hieru) on kalljis, oman kylän inehmised vet poaksuh omiedas rodnjie ollah. Kui heimokundu on suurennuh da levinnyh, se ei synny elämäh yhtes kois da yhtes kyläs, vai sil pidäv suurembi moa da äijä kyleä. A net, kudamat nengaleiten yhtes allus lähtiettih, hyö ellendetäh toine toisen pagin, hyö yhty kieldy pajistah. Tälleh kui yhtes perehes kylä rodih, mugashe yhten kielen pagisij rahvas, tukkunaine narodu yhtes kyläspäi kasvoi. A kui myö suvaitshemmo omoa heimokundoa, mugashe meil pidäv suvajja da ljuubie kaikkie niidy, kudamat meijän kieldy pajistah, kai net ollah vet meijän rodnjie.
A kui rahvas nenga on suureks kasvannuh siid i kieleh roihese keskutshoa vähäine, min enämbän inehmiset erotah loitokse erishe elämäh. Muga i Olonetskoin gubernias Livviköit yhty kieldy pajistah, a Lapin kieles on keskutshoa vähäine, hos i Lapin eläjäd libo Karjalaiset tävvelleh ellentetäh livvin kieldy. Livviköid da Lapin eläjät toine toisen pagin ellendetäh, yhtenmostu kieldy pajistah, siid i nähtäh, hyö ollah yhty rodnjukundoa. Mugashe Livvikoi ellendäv Suomenmoagalaisen paginan da nenga i Suomalaiset Suomenmoas ollah yhty rahvastu kui Livviköit.
Venjalaisen paginoa nij ken Livviköi vakkiessah ei ellendä, da nenga Venjalaised ei olla yhty juurdu Livvin rahvahan kera. A net kolme: Livviköid da Karjalaised da vie Suomalaiset ollah kui kolme oksoa yhtes puus, yhtes juures lähtenyöt. Njiil pidäis olla tuttavat, druugat toine toiselleh kui rodnjil roun. Njiil pidäis tuttavuistuo toine toiseh, njevvuo da avuttoa toine tostu kaikis djielolois. Kudain njiis on viisahemb da mielevemb, hänel pidäv toisie ostattoa da pyrritteä; kudamal on enämb valdoa da välljeä da hyvyttä, sil pidäv opastoa da elävytteä toisie velljesrahvahie. Suomalaisie on äijy, kolme miljanie, heil on ammui omakieliset shkolad da sakonat, omankielenpagisijat papit da herrat, nenga suomalaised ollah suurin da sangejin oksu yhtehises puus. A Karjalaised da Liygiläiset, njiil ei ole nji omakielisie shkolie, nji omankielenpagisijoi pappiloi, nij herroi, sentäh hyö ei olla hyövytty nji opastuttu kui suomalaiset. A Livvin rahvahal pidäis pyrgieh soamah omakielisie kniigoi Suomalaisien loaduh. Kui Livviköid opastuttas omalleh kielel, siit kebie olis opastuo kaikkih toimih da njeroloih. Nygöi shkolis ei opasteta muudu kui venjan kieldy, a silleh muu opastus jeäv soamattah. Odnaakko jogahisel rahvahal on valdu omalleh kielel soaha opastustu. Livvin rahvahal pidäis kysyö sidä valdoa, min Jumal on jogahisel rahvahal andannuh.
Kunji shkolis ei anneta opastustu rahvahan kielel, rahvahal pidäis hos itshepeästäh oppie soamah kirjahmaltandunjeruo. Muga Lapin eläjäd roatah, hyö ollah itshe otettu utshiiteljad omakielisih shkolih da nengalei soadu lapsieh kirjah malttamah. Kui herrat siid nähtäh, shto rahvahan yksivagaine tahtominen on soaha omalleh kielel opastustu, siid i herrad annetah sidä aiganah. A kui teil pidänöv abuo da opastustu, kui soaha oman kielen luvendunjeruo, siit soatto Suomalaizil kniigoi libo opastetah teijän lapsie suomalaisis shkolis sinji, kunji herrat teil da teijän kielel rubietah valdoa andamah.
Sentäh, ristikansat Livvin rahvahan! mustakkoa midä sanon: puoldakkoa omoa kielty, elgeä hylläkköä sidä nji mis hinnas; kieli on toattoloin da moamoloin, djiedoloin da pradjiedoloin jälgie, sidä lapsil ei pie mänetteä. Omoa kielty pidäv tshestis pideä da vardojja ilmaine igä, ainos! Kui nenga roannetto, siid i venjalaizet herrat rubietah kysymäh teijän mielty teijän omis djielolois.
