Kuuntele artikkeli luettuna:
Vanhašta valokuvašta miuh kaččou miän ämmö, tuaton muamon muamo. Perehen kešen myö kaikin kuččuma häntä ämmökši. Vuokkiniemeh ämmö tuli miehol’ah, ta kyläššä häntä tiijettih šanuo Levasen Jyrin akakši. Miehen nimellä ämmö matkasi rahvahašša loppuikäh, hoš oliki aika nuorena jiänyn lešekši. Mie vašta myöhempäh jo ruavahana tiijuššin, jotta ämmön oma nimi oli Muarie.
Ämmö eli pitän elämän, 91-vuotisekši. Olin nellätoista, kun hiän kuoli. Väki äijän on muistuo ämmöštä jiänyn. A vot mitä muissan ta mitä juohtuu mieleh ämmön kuvie kaččuos’s’a ta häntä muissellešša? Kuottelen kuvual’l’a ta panna šanoiksi hoti erähät asiet.
Ämmön elämän mielehpainuvin muisto liitty Solouhkoin manasterih käyntäh. Ämmö myötähäš kerto kuin hiän nuorena tyttönä piäsi keralla pyhäh matkah. Matattih joukolla ämmön kotikyläštä Mölköštä venehillä ta välillä aštumalla enšin Kemin linnah. Kemi šuurineh taloneh ta merirantoneh oli puitto čuarin tvorčča šuarnašta. Solouhkoilla kierrettih kaunehet kiriköt ta molittih tervehyttä. Vanhat kullalla kirjutetut oprasat, muššissa vuatteissa kulkijat manahhat, manasterin mahtavat rakennukšet – näistä kaikista ämmö starinoičči ihaššukšissa. Muistanen oikein, eräš vaivani tyttö šemmosen matan jälkeh oli spuaviutun.
Šatuin kerran näkömäh, jotta ämmö moliutuu. Kauneheh käsipaikkah oli kiäritty melko šuuri risti, kumpasen ämmö otti näkövih ta rupei šopottamah malittašanua. Kummekšuon kačoin ta en oikein tolkuinun šilloin, mitä niän ta kuulen. Miun lapšušaikah vet kyläššä ei ollun kirikkyö eikäi pappie. Uškovaisien asiet oltih peitošša. No ämmön pirtissä oli oprasačuppu, oprasojen ieššä rippu lampatka. Harvah, ka ämmön šuušta toičči lipšahti emätyššana. Hiän kaččo oprasoih, risti šilmäh ta lat’t’asi: Hospoti prosti! Hospoti prosti! Hospoti prosti! Ämmö opaštu emättämäh, konša heposien kera joutu ruatamah kolhosissa. Emätäntyä hiän piti riähkänä.
Ämmö istuu ta takuana on rukki. Talvet ämmö kesräsi tahi tikutti.
Ukkosenšiällä ämmö istu hil’l’asena ta joka jyrähykšen tahi tulenisun peräh čupetti, jotta sv’at, sv’at, sv’at. Peilit pirtissä oli peitetty millänih kattiella ta pistorasieloissa riputtih kumiset kotinpiät tahi kaloššit. Näin šuojauvuttih ukkosešta.
Pitällisistä šuurista vihmoista ämmö viäritti avaruoh työnnettyjä rakettija. Hiän töräsi, jotta taivaš on puhattu läpiliukkusih. Lapšena mie šitä hänen ajatušta nakroin, a nyt iče smietin, jotta voitais šitä lennäntyä ni vähentyä.
Luki ämmö joka ilta. Lukomah hiän opaštu vašta aikuhisena, konša neuvoštovalta rupesi pitämäh lukupirttijä, niissä opaššettih rahvašta kirjah. Muissan, kun ämmö istuu ikkunakorvašša očkat piäššäh ta Punalippu-lehti kiäššäh, melko lujah lukie šopottelou. Välillä vetäy henkie, huulet ollah konša törvälläh, konša puitto muhašša.
Ämmöllä oltih oikein kaunehet pität tukat vanhanaki. Päivällä tukat oltih kaikičči pletitty ta korjattu paikan alla. Pletti hiän ne kahella palmikolla, šito ne yhteh ta šiitä puno palmikot piän ympäri kahteh kertah. Paikka kaikki kohosi piäššä, kun tukkua oli äijä, ta kaššat pakšut.
Ämmö joi kahvie. Kahvipannuh oli lisätty näpillini šuolua ta tilkka voita. Kahvin šakat painutettih pohjah kalan šuomuloilla. Šuuremmat šäynyän šuomut kerättih, peštih ta kuivatettih juuri pannukahvin keitäntyä varoin. Talošša oli käsikäyttöni kahvimylly. Še oli tottaš Šuomen matoilta tuotu.
Kuin monet muut vienalaiset ämmö perehineh oli oltu Šuomešša pakolaisina 1920 vuosina. Yksi ämmön lapšistaki oli šyntyn šillä matalla. Ämmö mainičči, jotta alkuh oli vaikie, ka šiitä eloš alko ašettautuo. Ämmö vähän tienasiki alušvuatteita ompelomalla. Erähän vuuvven piäštä tuli tieto, jotta hyö voijah männä jälelläh kotih. Kotih oli ikävä jotta kauhie, ta niin hyö piätettih myöštyö Vuokkiniemeh. Miehen vellekšet Huoti ta Vasselei perehineh jiätih Šuomeh.
Ämmö muisti mainita Levasen ukkuo, oman Jyrki-miehen tuattuo. Joka huomeneš ukko keräsi omat pojat tai min’n’at yhteh stolah, missä neuvoteltih päivän ruavot. Levasentalošša oli yhtä aikua nellä heilutettavua kätyttä. Yheššä elettih šuurena perehenä monta šukupolvie šamašša talohuošša.
Ämmö nuorempana poikieh Levasen Vasselein ta Šulon kera. Takuana šeisou Irja-tyttären lapši.
Miun tuatto jäi orvokši 6-vuotisena, ämmö ei tahton antua punukkuah lapšienkotih ta otti kašvatettavakši. Konša šynnyin mie, mamma ta pappa elettih ämmön luona. Ta kun nuoret vanhemmat tahottih toičči männä kinoh, ämmö hoiti milma. Hänellä oli omie näkömykšie platenčan hoitamiseh. Pikkaraisella pitäy olla hyvin vuatetta: kapaloh on kiärittävä niin, jotta hikipisara nousis oččah. Šilloin lapši paremmin makuau. Ta niinhän mie kuuluu muata puhlotinki.
Ämmö punukkah kera.
Muissan kun illoilla ämmön pirttih keräyvyttih koko termän paput. Ämmö ei iče enämpi piäššyn omua pihua loitommaš, ni naiset käytih hänen luo iltua istumah. Vanhempua rahvašta oli tapana käyvä kaččomah tahi tiijuštamah. Šiinä šiitä čäijyö juotih ta paistih. Myö lapšet viereššä pyörimä ta šamoten kuuntelima ta imimä iččeheh starinoimiset. Vot kun nyt šais hoš kotvasekši čukeltua niih karjalan pakinoih!
Miun mamma täššä muisti, jotta ämmön illanistujaisih kuulu šemmoni eriskumallini “huvi” kuin piän kavissanta. Piänhierontana šitä vois nykyimehnini pityä. Tukat riičittih pletiltä, juattih ta kavissettih še jakauš veičellä. Ruattih piän kavissanta parissa, toini toiselta vuorokkah. “Kavistaja” istu korkiemmalla stuulalla, a “kavissettava” istuutu vaštapiätä alempana skammilla ta laški piäh toisen polvilla. Alettih jakual’l’a ta hil’l’oikšeh kavissettih koko piä.
Vuatelippahašša ämmöllä oli varuššettuna kuolienvuattiet, ne oltih valkiešta vuattiešta luajitut. Niitä kuolienvuatteita hiän toičči levitti meilä kačottavakši ta kerto, jotta šemmosih pitäy hänet šuorittua, konša aika tulou.
Ämmön vanhan talon viereššä kašvau šuuri pihjala. Šiitä kotipihjalašta hiän otti okšie kalmismualla männeššä. Omahisien hauvoilla ämmö kävi vain kerran vuuvvešša, Sroiččana. Še oli kallis pruasniekka.
Šanavakkani: ämmö – mummo, miehol’ah – naimisiin, hoš – vaikka, ruavahana – aikuisena, väki äijän – aika paljon, a vot – entäpä, hoti – vaikkapa, edes, manasterih – luostariin, piäsi keralla – pääsi mukaan, aštumalla – kävellen, puitto – ikään kuin, čuarin tvorčča šuarnašta – tsaarin palatsi sadusta, molittih – anottiin rukoillen, kullalla kirjutetut oprasat – kullalla koristetut ikonit, manahha – munkki, oli spruaviutun – oli tervehtynyt, moliutuu – rukoilee, kumpasen – jonka, malittašanua – rukousta, vet – -han, oltih peitošša – salattiiin, no – mutta, oprasačuppu – ikoninurkka, lampatka – ikonin edessä pidettävä pieni lamppu, toičči – joskus, emätyššana – kirosana, Hospoti prosti! – Herra anna anteeksi!, opaštu emättämäh – opetteli kiroilemaan, emätäntyä – kiroilemista, riähkänä – syntinä, čupetti – supetti, sv’at – ven. svjat(oi) ‘pyhä’, millänih kattiella – jollakin peitteellä, kotinpiät – varrettomat vanhoista kumisaappaista leikatut jalkineet, vihmoista – sateista, viäritti – syytti, töräsi – moitti, on puhattu läpiliukkusih – on puhkaistu läpikotaisin, a – vaan, ni – myös, opaššettih kirjah – opetettiin lukutaitoa, očkat – šilmälasit, konša törvälläh – milloin mutrussa, puitto muhašša – ikään kuin hymyssä, kaikičči – aina, korjattu paikan alla – sidottu huivin alle, kaššat – palmikot, šakka – kahvin tai teen poro, tottaš – varmaan, myöštyö – palata, huomeneš – aamu, yhteh stolah – samaan pöytään, ruavot – työt, kätyttä – kätkyttä, kehtoa, punukkuah – lastenlastaan, mamma ta pappa – äiti ja isä, hoiti milma – hoiti minua, platenčan – vauvan, makuau – nukkuu, termä – murt. kylänosan, paput – mummot, piän kavissanta – pään “raaputtaminen”, kavistua – kaapia, raaputtaa, tukat riičittih – tukka avattiin, juattih – jaettiin, stuulalla – tuolilla, skammilla – jakkaralla, vuatelippahašša – vaatekirstussa, kuolienvuattiet – vaatteet, joihin vainaja puetaan, šuorittua – pukea, Sroiččana – helluntaina, kallis pruasniekka – suuri juhlapäivä.
Kuvat: Levasen perehen kotiarhiivašta.
