Antonovan Natoi: Dai tulen sammutin, dai piän kallain alahpäi, käzih kaglupaikkazen otin, silmät salbain dai rubein itkemäh.

Iänelläitentä on oman itun esittämini rahvahan kuullen. Venäjän Karjalašša iänelläitkuo šai kuulla elävänä karjalaisena perintehenä vielä monieš kymmenvuosi takaperin muahpanijaisissa elikkä hautajaisissa. Šuomešša pietäh nykyjäh ni itkuviršikurššija, missä opaššetah iänellä itkömäh, itun avulla omua tuškua purkamah ta iččie itkömällä hoitamah.

Toissa netälillä tietämättä vuottamatta kuulin, jotta iänelläitentä myöštyy ta šitä tarvitah ihan tavallisissa karjalaisissa elokšen mänölöissä. Vieljärven kyläššä itettih kuin männyttä niin ni miän aikua ta vieläi karjalan kielellä. Itkijä on nuori karjalaini naini Antonovan Natoi.

– Natoi, passipuo kun myönnyit pakautteluh! Kuinpa esittäisit omua iččie?

– Olen Karjalan Kielen Kodi -yhtevyksen ruadai, Ven’an Karjalah Vieljärven kyläh vuvvennu 1977 rodivunnuh da ruavastunnuh. Karjalan Kielen Kois hoijan karjalan kieleh liittyvii azieloi da projektoi, sanommo, karjalua lapsien da vahnemban polven keskes. Kielipezä, sen hommuandu da ruandu, ollah keskimäzii minun hommis. Olen žurnalistu, toinah kuulun kieliaktivistoin joukkoh.

– Natoi ta iänelläitku. Teijän enšimmäini vaštauvunta, mimmoni še oli?

– Lapsennu minuu puaksuh taluteldih pokoiniekoilluo, taloloih, kus oli kuolluh. Darja-buaboi libo sie minun vahnembat otettih keräl yödy istumah. Yön istujaizet – se on moine aigu, konzu kuolluos, ruuhes ymbäri istutah kyläläzet rahvas yön kaiken libo sie myöhässäh ildua. Yödy istujes hyö paistah vaigu midä, mustellah kuolluon elaigua dai muite paistah kylän uudizii, juvvah čuajuu, dai nagretahgi. Minuh niškoih se ainos oli vessel aigu. Ezmäzikse, ei pidänyh muate viertä (lapsel sen min maksau!), toizekse ainos suvaičin kuunelta vahnan polven paginoi. Hyö pandih malittuu, pajatettih ”Sv`atii Bože” da ”Ognennaja reka”, välil sie itkiettih dai nagrettih. ”Yhtel suul tulou itkie dai nagrua”, mainittih hyö.

Ylen harvah, ga sain kuulta kui itkietäh iänelgi, kuolluon koispäi ottajes libo muah pannes jo kalmismual. Se oli 1980 vuoziloin aigah, myöhembi jo en kuulluh. En vai musta, itkiettihgo hätken vai ei, ga se meloudii jäi piäh. Dai se tundo, tuskua täyzi. Ičel kyynälet silmih nostih.

Konzu opastuin yliopistos, valličin tutkinduteemakse ”Vieljärven agjan muahpanendu- da mustelendumenot”. Se tuli minun diplomuruavokse. Etnografu Juho Surhasko da fol’kloristu Sandra Stepanova annettih jo tiijonkandastu abuu. Diplomuruavon pohjakse tuldih Vieljärves da lähäzis kylis kerätty ainehisto. Vuvvel 1998 sain tallel kahten jälgimäzen meijän čupun iänelitkijän virret. Yksi itkii oli Nasonova Tatjana Ivanovna (roinduvuozi 1910), toine – Samsonova Marija Nikiforovna (roinduvuozi 1932). Nauhoil suavut itkut vein Kieli-instituuttah. Tuas sanon, ku meloudii jäi piäh ijäkse, dai sanat kuito sie piäs ičepäiviidäh pyöritäh.

– Mi pani šiut itkömäh tänä šykyšynä rahvahan aikana? Kuin šie kypšyit täh?

– Pakiče igäizet prosken’n’azet nämmis ikkunpielyizis… Nämmii pajatan jällečel yksin olles, sie pihua myöte astujes libo mašinal rul’an tagan istujes. Sit toizet sanat ičepäiviidäh peräh tullah. Se minul kuito hoivendus on, mielet piäs kundoh panou. Pahas kunnos puaksuh mielet minun ollah…

Meil Karjalan Kielen Kois, kačo, 19. kylmykuudu oli paikallizen iänelitkijän Paraskovja Ivanovan mustelendupäivy, viizikymmenviizi vuottu hänen kuoltuu. Rahvastu kerävyi mustelemah vägi tukku. Kuito engo ajatelluh, engo äijäl abrikuinnuh itkie. Lähtenöy sihpäi, ga sit itken vähäzen, duumaičin ennepäi. Dai moizet hyvät paginat rahvahal roittih Paraskovjua musteltes, dai vahnemban polven rahvastu kerdyi. Minä heil kyzyin lubua: ”Voingo la vähäzel oppie itkie teijän ies?” Hyö minuhpäi kačotah, ei voija ellendiä, midä pien mieles. Dai tulen sammutin, dai piän kallain alahpäi, käzih kaglupaikkazen otin, silmät salbain dai rubein itkemäh. Kodvazen peräs kuulen, rahvas neniä nyčytetäh…

– Šiinä šiun iänelläitun tekstissä on juohatušta nykyseh aikah, miän aikah. Mimmoni on tekstin šyntyistorija?

– Ei olluh mieles ezittiä juuri ennevahnallistu itkuu. Ezmäzikse, minä sidä en ni malta. Toizekse, itkun enimät sanat loin nämmil päivil, tädä elaigua eläjes. Mustos olijat da uvvet sanat tuldih segai, vai meloudii jäi endizenmoizekse, vuozikymmenii tagaperin kuultu. Puaksuh ajattelen sidä, ku myö, nygöine polvi, äijän hävitimmö sidä, mi vois nygöi hyvin pätä. Emmo ole moizet lujat da kestäjät, kui ezi-ižät, eigo moizet mielevät da ruadajat. Hozi meijän tädä Vieljärven kylän elaigua ottua… Minul kuito on huigei kuolluzien ies. Votgi rubein omas itkus heilpäi andiekse kyzymäh.

– Kuin kylän rahvaš on ottan vaštah šiun iänelläitentyä? Oliko kyläläisien kešen šemmosie, ket on kuultu iänelläitkuo ennein?

– Itkiin dai jätin rahvahan kaikkeh rauhah, miettimäh da duumaimah. Erähät itkiettih minun peräh. Itkijes oli muga hil’l’u, rouno yksinäh pertis olin. Jälles sie jo äijät ket sebäiltih minuu, sanottih, ku sanat läbi vačas mendih. Paraskovja Ivanovan bunukat sanottih, ku heijän buabo juuri nenga itki dai muga itkijes istui, rungua nojajen da piädy kaldajen. Vieljärvel on vie äijy rahvastu, ket kuultih iänelitkuloi dai tiettih itkettäjii. Niidy musteltih da niidy paistihgi sinä piän Karjalan Kielen Kois. Eräs pidoh tuldu naine käski omale tyttärele kuččuo minun hänen kuoltuu. Nygöi en voi vie sanuo, kussah livun. Tädä, kačo, ei sua ennustua.

– Kuin iče tunnet, kuuluuko iänelläitetäntä šiula, kuin omakši šitä kačot?

– No, nygöi ellendin, ku kačon omakse. Vai tässäh en suannuh ni uskuo, ku ruohtin itkie rahvahan kuullen da nähten. Minul net sanat ainos piäs pyöritäh, niilöin vallas olen. Iänittylöin sanoin vuoh suan hoivendustu da hoivua vačale. Omale ičele itkie hynhetän dai hyvä olla on. Uskon, ku minun rovus oli itkettäjiä, hozi nikudai buabolois ei itkenyh.

– Ta jälkimmäini kyšymyš: mimmoni šija karjalaisella iänelläitennällä on meijän modernissa muailmašša?

– No, toinah se on luomisruavon eräs luadu da kuuluu ristikanzan elaigutabah. Sanommo, runohuon luadu. Ristikanzan tunnot, vačan syvys, tarveh purskahtuaksen sanoih da sanelemizih ollahhäi aijankohtazet ainos. A gu kerran se tarveh on kiini kul’tuurizis perindölöis, se on sadoi kerdoi kallehembi.

Kallis tarveh, kullankarvani karjalaisen inehmisen ruato, šulkkuset passipot šiulai, Natoi!

Palani iänelläitun tekstie, kumpasen Antonovan Natoi esitti omašša kotikyläššäh Vieljärveššä 19.11.2021:

Pakiče igäizet prosken’n’aizet nämis ikkunpielyzis
Et d’o lienne enämbää tulettelemah nämmien päččien eduizih
Hiilavii veroizii varustelemah da sulavii sanomizii sanelemah da…

Emmogo roih nämile ihaloil ilmaizil kudžoin kujozil ni kulgemah
Ni kukkizien kurizettomil aigaizil elämäh da…

Unohtannuh olemmo dai lukkuzien tuakse jättänyh
Kai kallehien syndyzien nevvozet dai tiedozet
Tiedämättömät da nevvottomat orboit jäimmö da
Kielettömil suuhuzil pagizemah da vierastu sanastu virkuamah
Vie sinne vernoit viestizet da sano moizet sanaizet da…