Haltien roštuonlahja

Juhani Aho

Lapšet oli Roštuota vaššen illalla mänty čurnimah, jotta aika rutompah vierähtäis. Hyö lašettih rantatermyä alaš ta uuvveštah nouštih. Ka kun alko tulla hämäräkotva, rupesi joi noušomini tuntumah jykiemmältä. Pieni-Heikki, kumpani oli nuorin ta kumpasella šen tähen oli kehnoin ta jykein čuna, ei voinun yhtä mänyö ponnistua termän piällä. Hänen piti istuutuo levähtämäh kylyn eteh, kumpani oli puolivälissä pihašta rantah.

Häntä vaivutti niin, jotta šilmie häikäsi, ta läylemissäh heittäyty hiän čunan piällä. Ta kun hiän šiinä istu tiepuolešša kylyn šeinäviereššä, ni juohtu hänellä mieleh ajatuš, kumpasista tuommoni pieni poika ei tiijä, mistä ne kaikičči juohutahki: – Kuinpa še vanha ruuna keštänöy vetyä šitä šuurta vesipuččie?

Otva oli hiän ne šanat šuanun mieleššäh šanottuloiksi, kun kylyn takua šiinä paikkasešša livahti hänen eteh tiellä pikkaraini haltie, šemmoni unianheli, kumpasie Heikki rikeneh näki unissah öillä ta toičči ilmisissäh päivälläki. Še oli ihan ičen Heikin näköni ta kašvoni, šemmoni, mimmosena hiän oli nähnyn iččeh šalin šuurešša kuvaštimešša, ta šentäh ei Heikki šitä pöläštyn, kun še hänellä virkko:

– Ei še keštäis, kun en mie auttais.

– Kuinpa šie autat?

– Läkkä miun keralla, ni šuat nähä. Issu vain šiinä čunaššaš, mie kačo vejän.

– Kunne šie mänet?

– Mänen roštuonlahjoja viemäh.

– Annatko miulaki?

– En anna šiula, kun eklein vanhua ruunua pletillä šivallit, a šillä vet oli täyši vesipučči reješšä.

– Kanin kellä šie annat?

– Annan kaikilla niillä šiivatoilla, ketä pahat imehniset ajellah ta pahoin pietäh ta muokatah.

– Mintäh šie viet milma meččäh? kyšy Heikki, kun näki, jotta haltie kiäntyy opotaveräjällä päin. Vaikka ei ollun hankini, ka ei čunua upottan.

– Vien jäniksillä roštuonlahjua.

– Jäniksilläkö roštuonlahjua? Kaunis olet, mitäi makšanet…

– Olehan hil’l’ua nyt!

Oli mänty vähän matkua opotalla, kun vihelti haltie hil’l’ah, ta Heikki näki valkien jäniksen, kumpani kyykötti vičiköššä ta kepšahti kahella jalallah haltien eteh.

– Hyvyä Roštuota šiulaš! Tulin šanomah šiula, jotta olen kuatan huapoja pihapellon alla, ta ei niken tiijä, jotta ne on kuavuttu. Voit männä šinne mistä vain himottanou, ei pie varata pyyvyšlankoja, kumpaset olen katannun, eikäi koirua, še on pantu koppihih. Šano muillaki, jotta šuahah šieltä männä roštuonšyömistä käymäh. – Kuule hoi, elähän mäne … šano šielä, nähnet ne peltopyyt, jotta mäntäis vain riihen alla, kun tahottaneh roštuonjyvie n’okkie… Kasi makuau pirtin kiukualla roštuonpruasniekka-aijan.

Hyvillä mielin läksi jänis hyklimäh ta kiänti kikiriukun männeššäh.

– Mäntänehkö hyö šinne? kyšy Heikki.

– Ka käy huomena kaččomah, ni niät.

– Šiekö ne jänislankat katkuat? kyšy Heikki, konša muisti, jotta jänikset ušeičči oli vanhimman vellen pyyvykšie katattu.

– Mie ne katkuan ta liivin rijat, riičin petlat, piluan piššualit ta koirat lumoh. Mie heilä šyöntäpaikanki neuvon, ajan lumen vihantapeltoloilta, panen tuulen huapoja kuatamah … kohta oltais kaikki hyvät mečänelukat lopušša, kun en mie niitä kaikičči hoitelis.

– Ka muamo panou osralyyhtehet varpusilla roštuokši.

– Niin, kun mie panetan. Kun še toisissa ruatoloissa häyryy eikö muissa, čirčetän mie hänellä korvah puitto varpuni, ta šiitä hiän ni muistau.

– Čirčetitkö tänäpiänäki, kun muamo yhtäruttuo virkko: ai, ei pie varpusie unahtua!

– Šiih palah šeisoin hänen korvan takana, hot työ ettäi ni nähnyn milma.

Tätä paissešša haltie oli juošša hipšutellun kepiešti kuin koira hankie pitin piennarta myöten pihah päin. Tallin eteh tultuo kävi hiän Heikkie kainaloih ta noššaltua prinkahutti hänet tanhuon piällä olijalla sarajalla pehmeih heinih. Haltie kurkisti alaš šoimeh, še oli täyši heinyä. Šiitä šolahti hiän Heikin keralla šoimešta läpi ruunan eteh ruuheh, kumpani oli puolillah vašta pantuja kakroja.

– Mintäh šie et šyö? kyšy haltie.

No ei še ruuna vaššannun, šeiso vain allapäin, huuli hörpälläh ta korvat käpryššä.

– Polle! šano haltie tuaš hellällä iänellä ta taputteli ruunua kaklašta. Etkö tunne milma, miehän olen še roštuonhaltie?

Jo hörähti ruuna vähäsen ta kohotti pikkusen piätäh.

– Ei ole ruokalyštie, šano haltie. Še ei šuata valittua vaivojah, ka mie tiijän, mitä še smiettiy. Koko vuuvven hänellä on pitän yksinäisenä heposena jykeitä kuormie vetyä. Linnahki piti nyt Roštuon iellä matata pruasniekkatarpehie käymäh umpikelillä. Kiireh oli ta lujah ajettih, eikä šolahettu reještä ylämäkeh nouššešša, vaikka Polle pietty vuottamah. Šiitä on ollun kerran päiväššä halkomečäššä, toisen vetämäššä heinyä, ta huomenekšittain ta illoin on šuanun vesipuččie jyrkkäh äprähäh völjätä. No mitäš hiän nyt, kun kuitenkis šyömistä annetah; ka še še vašta pahottau mieltä niin, jotta ruokalyštiki mänöy, kun ei hyö turpua hyväillä, ei kaklua taputeta, vain šelkäh pletillä šivalletah. – Še löi šilma, Polle, eklein tämä prihačču, ka tämän päivän peräštä hiän ei enämpi konšana lyö. Et vet lyö, Heikki?

– En lyö, ušotti Heikki höpläytyön.

– Ei še lyö eikä anna muijenkana lyyvvä, kun šuurekši kašvau; vain lupuau olla yštävällini šekä šiula jotta muillaki heposilla ta elukoilla. Tule nyt, Heikki, tänne Pollie taputtamah.

Jo kohotti Polle yhä enämmän piätäh ta korvieh pyörähytti, ta šen šilmistä näky, jotta še alko leppyö.

– Vielä ne, Polle, šiula ilopäivätki koitetah, pakasi haltie yhä hellemmällä iänellä. Huomena šuat isännältä uuvvet čilliset länkilöih ta uuvvet kelloset ta mäkivyöt hulkkineh. Kajehšilmin šilma pokossalla muut heposet ruvetah kaččomah ta šie kačo olet kuin orih. Ta kun talven keštänet, niin jo kačoš tulou kešä, Polle, kuuletko, tulou kešä! Karjanmualla piäšet, kulet šielä missä tahot, kualat polvijaš myöten heiniköššä, polškuttelet järvien rantoja, yöt mehövillä aholoilla laukkuat ta päivät vilposissa viitahikkoloissa šeisokšentelet. Pätöyhän elyä?

Nyt hörähti ruuna niin, jotta huokamet šuurina tupruttih, kiklahutti piätäh ta vejälti šuuren heinävihon šoimešta.

– No joko on ruokalyštie? Pie nyt mieleššäš, mitä olen paissun, eläkä murehie muistele eläkä huolieš hauvo. Tämä Heikkiki tulou šilma joka päivä taputtelomah.

Mielihyvissäh näykkäsi ruuna Heikkie huulillah, tavotellen häntä nuollakšeh, čökkäsi turpuah huokamie myöten kakroih ta alko niitä purra rouškutella.

– Rouškuttele, ruuna, rouškuttele, pyritti haltie. Myö lähemmä nyt ta jätämmä šiut rauhah. Hyväšti, Polle! Vesselyä Roštuota!

– Ethän šie šillä roštuonlahjua ni antan, šano Heikki, kun hyö oli tultu tallin eteh yläšillan ta lakkaikkunaisen kautti ta Heikki istuutu čunahaš.

– Enkö antan? – kun hänen mieltä kevennin ta šiäntä šulatin! Nyt hiän kačo šitä kešäh šuahen muistelou.

– Muistanouko?

– Heposella on hyvä muisti. Kun šitä kerta vuuvvešša hyväsešti pitänet ta helläh šillä puajinet, niin muistau še vain šen ta kaikki pahat päivät unahtau ta jykeimmät kuormat hyvillä mielin vetäy. Nyt tiijät, kuin še vanha ruuna keštäy šitä šuurta vesipuččie vetyä. – Vesselyä Roštuota nyt šiulaki!

– Joko šie lähet?

– Miula on kova kiireh. Pitäy männä vielä liäväh lehmie hyvittelömäh, kumpaset talven tultuo tuškauvutah … kuuletko, kuin ne jo mönkytäh, kun kuullah miun tiälä olovan … ta monet muut talot on käytävät, kumpasissa milma tänä iltana vuotetah, ta äijä on šemmosie prihaččuja kuin šie olet, Heikki, heijän kera niisi pitäy näkeytyö! Muissa nyt Pollie hyvänä pityä.

– En lyö enämpi Pollie! karjahti Heikki innoissah, ka šiinä paikkasešša anto haltie kyytie čunašša istujalla ta jalallah vauhtie takakaplahih, niin jotta čuna viuhahti piätäkautti luitamah ta luiti kuin myötämäkeh. Ta kun Heikki šiitä vauhista tointu, niin oli čuna šiinä, missä oli ollun šilloin, kun haltie šitä ensin vetämäh läksi, ta Heikki istu čunašša, kaikki muut lapšet ympärilläh.

– Missä šie olet ollut, kun myö kuččuma? hyö kyšyttih. – Makasitko šie?

– Ei šua enämpi konšana Pollie lyyvvä, vaštasi Heikki.

– Mitä šie hupetat?

– Vain pitäy kaklua taputtua Roštuona, toimitti Heikki. Kun mie šuurekši kašvan, niin en anna kenenkänä Pollie lyyvvä.

Toiset lapšet ruvettih Heikillä nakramah, ka Heikki še vain pakasi jäniksistä ta peltopyistä, kumpasilla pitäy Roštuona šyömistä antua … tulkua vain huomena kaččomah, ni iče niättä.

Ta šitä šamua Heikki poika lat’t’asi šiinä roštuonillan keštyässä eikä välittän, hot toiset hänellä nakrettih ta šanottih, jotta ne on tuaš niitä Heikin taromisie.

Ka Heikki uško niin šelkiešti šiih, mitä haltie oli hänellä šanon, jotta mäni roštuonhuomenekšena pellon laijalla kaččomah, oliko šielä jänis käynyn huapoja šyömäh. Oli še käynyn, ta oli peltopyijenki jälkijä riihen ieššä. Vielä mäni Heikki tallihki, ta pyörienä kuin värčči šeiso Polle aijakšeššah ta kaččeli yštävällisešti šilmilläh. Ta tanhuošša märehittih lehmät venyön paršiloissah, puitto ei olis heilä mistänä puutehta.

Ta kun Heikki myöšty roštuonkiriköštä ta näki kun eräš šuorieu pletillä hevoistah šivaltua, niin lujalla iänellä karjahti hiän:

– Elä lyö! – šiinä paikalla mieš kiänty jälelläh kummekšien, jotta jäi lyöntä lyömättä, ta kirvotti pletin šivuh rekeh.

Kiäntän ta luken vienankarjalakši: Olga Karlova
Lähtöteksti: Haltian joululahja, Juhani Ahon teoksesta Lastuja I.
Kuva: Ruunahepo Kolin jiätiellä, Vuonnislahti 2021.