Artikkelit

Olgan čuppuni: Konša kevät ta kešä vaštauvutah

Kirjoittanut: Olga Karlova
Julkaistu: 31.5.2023
Asiasanat: Olgan čuppuni

Kuuntele artikkeli luettuna:

 

Kevät ta kešä

Alušša še on puitto kahen nuoren armahuš. Še on helövä, vijatoin ta hualakka. Še ei huoha eikä pala, vain valottau. Še kaččelou avonaisešti ta vähän čirkkušilmin, on hellä kuin toivo ta lupuau, jotta täyttäy kaikki täššä kotvasešša. Šini, kuni yhtä ruttuo puhkieu harmua taivaš vihmumah; kuni vilu tuuli ajau vejen vuahteh ta telmäy vičiköššä; kuni koko muailma muuttuu epätoivosekši ta tuntuu šiltä, kuin olis kešän tilah tullun šykyšy ta kaikki puitto olis vain valehta ta petošta … “Olisit jiänynki kešämaillaš, linturaiska, ken ni käški šiun tulla tänne kuolomah … tiälä on vain kyynelie, šuruo ta vilun puissatušta, ta päiväni uppuou öiseh šumuh.”

Ka ei taho šuru nikuin šurulta tuntuo, ei mieli hölväkäkši kiänny eikä šua šijua yön pimevyš, šentäh kun pihalla on kaikičči valkie. Ta še valo tulou šieltä šamasešta pohjasešta, mistä talvella tuli pimie. Še voimistuu joka huomeneš, še lähenöy päivä päivältä, še avual’ou katettah ta viuhahtau vuottamatta esillä kuin peittosillah ollut.

Ta erähänä päivänä puitto kuin olis armahuš jiävitty, puitto kuin olis iellisenä yönä tunnuššuš šattun. Järvi on tyyni ta ošakaš, heinä on orahalla, koivu on hiirenkorvalla, linnut lauletah, käki kukkuu huomenekšešta iltah, kiurut pyrähelläh taivahah šuaten joka pellolta, peltomua kuivaltau oman tuorehuon, ojasien vesikellot helissäh, šiivatat nellissetäh kujie myöten, šatakieli helläh šoittelou niemen n’okašša šuurenvejen äprähällä, vesi värähtelöy – ta luonto jakau kevättä varoin kihlalahjua.

On lämmin ta rauha, niyhtä pilvie taivahalla, et tiijä vielä ruatoloih ruveta, ei himota kun vain karjahella hyväštä mieleštä ta ihaššella omua hyvyä ošua. Ei puissuta, ei viluta, ei muuta kun vain on hyvä olla ta elyä.

Ta ilmat vain lämmetäh, päiväni hyvyälöy ta helliy, avuau joka huomeneš yškäh šuuremmakši, šepyäy lujempah, palavampah šuulaštau, jotta veret nävöššä kiehutah. Lintuset kisatah, kiännetäh kikiriukkuo puun latvašta penšahan juureh, čakat havaččeuvutah hurajamah, kalat ajellah toisieh päivänpuahtiešša nurmirannoilla, käki kukkuo katkuau, ta hurineh ta čuhineh täyttäy ilman. Helahtunuona levittäy lehti šiipeh. Muan mehu tunkou koivuloih, tuomiloih ta pihjaloih, kukkaset ahnehešti imetäh šen šiämeheh, harmua muta luatiu niih heliet värit, haisuja lemiki muuttuu šuokanarvon ihalakši lemakakši – ta luonto šuorittau hiäpruasniekkua luotuloillah.

Hyö ei vielä tiijetä tarkotuštah, hyö ei vielä oteta tolkkuh, mi luatiu heijät rauhattomiksi …

Ka še on räväš, kumpani kypšyy, še on kukan jauho, kumpani valmistuu koteroššah, še on yksi šukupolvi, kumpani pyrkiy toisen yškäh heittäytymäh. Ta vielä helövämmäkši tulou taivahan šini, vielä vihriemmäkši lehtövän termän rinne, vielä kirjavammakši kukkija nurmi, vielä šinertävämmäkši loittosuš ta auverosemmakši taivahan kupukanši. Ta auveron takana pöyhötetäh rušapat pilvet. Ne ollah himohisien ta palavaisien näkösie, puitto kun jättiläisen šuuruvuisie, puhkiemaisillah olijie kukkasie. Ne kulekšennellah äkkinäisien tuulenhenkien keralla, ne ečitelläh toisieh, ne yhytäh ta šuuretah yhtyössäh. Ne ei nimitä šuaha aikah, ei voija liikkuo, ollah kirpuomaisillah. Illalla ne haihutah, vain huomenekšella ollah tuaš šuuremmat kuin eklein ta ei tahota pisyö tašapainošša.

Tašapaino rikkautuu. Ilmat läikähetäh vähän ta aletah hil’l’asena tuulena vuotua reunoistah piäličči. Räväistäjä šiemen pemuuttau höyhtelöjauhojah yličči meččien, peltojen ta nurmien. Kukkien henki kulkou hyvän tuuhhun keralla yličči maijen ta järvien. Luonto hurajau kuin hiäsali. Ilma on lämmin ta painaja. Käsi puristau kättä, näkö eččiy näkyö, šuu šuuta, ta huuli ojentuu huulta tavottamah.

Ta tulenisku läimähtäy taivahalla. Muan pinta muštenou ta valkenou kuin herkkävärini neiččyni. Pilvet viuhetah kaklakkah, ta niijen šepäykšistä jyrähelläh muat ta kajahellah kukkurat. Še on hiäšoittuo, še on venččävirttä, ta luja vihma šolahuttau uutimet antilahan šijan eteh.

Lyhyččäini, pilvini yö vakauttau ta viluššuttau. Luonto makuau šumpah, ei lekaha, ei pyörähä, ei ni hiiskahukšella ilmota ičeštäh.

Huomenekšella käypi šiitä vereš, tašani tuuli. Rippiellä ollah puijen latvat, pellon vil’l’a rauhallisešti taipuu, uallot loisketah hyväššä järješšykšeššä, ta luonnon nävöllä on totini, kylmättävä ilmeh. Šen kihlonta-aijat ollah takana, šen ilon kotvaset ollah ohičči, še on omat hiät pitän, mesikuutah viettän, ta nyt kantau hiän kannettuistah, kehittäy šiementäh ta varuštautuu šuureh ruatoh, elon keryäntäh. Kevät on loppun ta kešä alkan.

Kirjuttan: Juhani Aho
Kiäntän vienankarjalakši: Olga Karlova
Alkuperäseštä tevokšešta: Juhani Aho, Lastuja II, Kevät ja kesä.
Kuva: Olga Karlova

Lue nämäkin:

Lahtin minä Läkköiläh: Niäšäštä kniäsöih

Lahtin minä Läkköiläh: Niäšäštä kniäsöih

Piäkuva: Kemin ujestin Knäšöin kylä, 1896–1907. Oikiella on Pyhän Jyrin kirikkö, XIX vuosišata. Kuva: Knäšöi – Miun kotimua VK-ryhmä Knäšöin kylä, kumpašešta tulou tämä kertomuš, vuoteh 1938 kuulu Karjalah, nyt še kuuluu Murmanskin aloveheh. Oli aikoja, konša šielä...

Sanasuarele käynnyh rahvas

Sanasuarele käynnyh rahvas

Vara venehty ei kua. “Oma Mua” tariččou vuadijale lugijale karjalankielizii čomevuksii. Sidä, midä hyvin maltettih paista enne, meijän ezi-ižät, meijän syndyzet. Hyö suadih paista čomasti, čökkijen pädevän sanazen omah virkeheh libo ynnällizen sananpiän jogapäiväzeh...

Mikä on Uutisčuppu?

Uutisčuppu – Uudisčuppu on Karjalan Sivistysseuran uusi ajankohtaiskanava. Julkaisemme tällä sivustolla kiinnostavia uutisia ja tietoa tulevista tapahtumista.

Tilaa uutisviesti

Tilaa sähköpostiisi ilmoitukset uusista artikkeleista.