Kuuntele artikkeli luettuna:

Punukan kirjani ämmöllä

Šuovattapäivä, viiješ kevätkuuta. Šeison ta kačon šotua vaštah aštujie ihmisie, hyö kaikin ollah rauhan puolešta. Ta heilä kaikilla on mahto keräytyö ta yheššä vaššuštua pahua. En voi heti yhtyö kulkoveheh, šeison ta peitokkali iten. No kyynelet juoššah karpaloina ta erähät kyliččikulkijat tullah, ševätäh milma ta männäh aštumah ielläh. Mitänä šanomatta ševätäh ta jatetah matkuah. Täššä kotvasešša juuri nyt torin laijalla höplättyässä älyön yhen tavallisen asien: en voi prostie ihmisen omanarvon tallomista ta varajantah šuattamista. Vain ilkie valta voipi kylvyä šemmoista riähkyä.

Ämmö hyvä!

Kirjutan tätä kirjaista šiula. Kellänih tämä on kerrottava, jotta piäsisin järkehini. Ollenko muitenki tolkušša kun kirjutan šiula, ken jätti tämän ilman jo 27 vuotta takaperin? Olkah, mie kuitenkis kirjutan.

En miteinkänä tahton muistua, mi päivä oli šiun kuolinpäivä. Täh šuaten mamma on aina juohattan, jotta huomenekšella čäijyö juuvvešša muistele ämmyö. Nyt kačo muissan – tuiskukuun kaheškymmenešnelläš päivä. Ta matkuau vuosi 2022.

Ämmö, meilä on šuuri hätä. Ta mie en tiijä, mitä tällä ruatua. Yhtenä huomenekšena on viety uško šiih, mih on opaššettu, min tähen on eletty ta ruattu. Kaikki puitto olis piettyn ta muuttun värittömäkši. Kaikki on murtun. Ei nimi ole enämpi entiselläh. Meijät on lykkie tropnittu šemmoseh pahuoh, mistä ei piäššä šiun punukat ta mistä ruvetah käršimäh vieläi punukkoješ lapšet. Meiltä kyšymättä, tahtonemmako vain emmäkö. Valehukšella ta viällä tämä on ruattu.

Tuška ottau ta vačča katkieu nähä, kuin miän aikah ihmisie on työnnetty toiseh muah tappamah toisie ihmisie. Ta tätä kehatah ta ruohitah puolistua koko muailman hyvyön tähen ruattavakši ruavokši. Ta miän rahvaš on pantu uškomah täh. Ei miun šiämi eikäi järki voija ottua šemmoista vaštah. En voi olla enämpi šuu ummešša: pakajan, tolkutan ta šamalla ni tirpan. Kuottelen hoš mistä löytyä tukie, jotta čukeltaisin uloš, ka en tunne pohjua, hapuroičen vain. Ihmisyttä jakšetah, še näköy pahat muokat.

Ämmö, mie kor’uičen ta varajan. Varajan ta kor’uičen. Kor’uičen vijatointa rahvašta, ket ollah šielä kešellä šotua, ket ammutah ta ketä ammutah. Murehin niitä, ket on jouvuttu jättämäh omat rotnoit kojit ta ollah pakomatalla. Varajan niijen puolešta, keltä on viety lupa kor’uija ta ken joutuu murehtimah peitočči. Šie et nikonša paissun šovašta. Et šie olis uškon, jotta šiun jälkipolvi vaštah järkie myöššytetäh šiih, mitä šie et tahton ni mainita.

Tahon vain yhtä, jotta šovanhimošša olijat pietyttäis ta tunnuššettais ruatanuon pahimpua riähkyä ihmisyttä vaštah. Laškeutukkah vain muan piällä rauha!

Šanakoropa: punukan kirjani ämmöllä – lapsenlapsen kirje mummolle, šuovatta – lauantai, kevätkuu – maaliskuu, peitokkali – salaa, kyliččikulkijat – ohikulkijat, ševätäh milma – halaavat minua, jatetah matkuah – jatkava matkaansa, höplättyässä – niiskuttaessa, en voi prostie – en pysty antamaan anteeksi, varajantah – pelkoon, riähkyä kylväy – syntiä kylvää, kellänih – jollekin, mamma on juohattan – äiti on neuvonut, tuiskukuu – helmikuu, mitä tällä ruatua – mitä tälle tehdä, puitto olis piettyn – ikään kuin olisi pysähtynyt, ei nimi ole enämpi entiselläh – ei mikään ole enää entisellään, lykkie tropnittu pahuoh – lykkiä paiskettu pahuuteen, punukat – lapsenlapset, viällä – voimalla, väkisin, ruohitah – uskalletaan, hyvyön tähen – hyvyyden tähden, šiämi – sisus, sydän, pakajan – keskustelen, tolkutan – selitän, tirpan – kärsin, maltan sietää, kuottelen – koetan, hoš mistä – jostain, vaikka mistä, hapuroičen – etsin, haen, ihmisyttä jakšetah – ihmisyyttä riisutaan, näköy muokat – näkee vaivaa, kiusaa, kor’uičen – suren, tunnen tuskaa, varajan – tunnen pelkoa, peitočči – salaa, myöššytetäh – palautetaan, pietyttäis – pysähtyisivät.

Kuvašša: Puhaš taivaš