Kuuntele artikkeli luettuna:
Vuotena 2007 kirjualija, lehtitoimittaja, bisnesnaini ta yhtehiskunnallini vaikuttaja Minna Canth (1844–1897) šai enšimmäisenä šuomelaisena naisena oman liputušpäivän. Liputušpäivän (19.3.) virallini nimi on Minna Canthin päivä, taša-arvon päivä.
Minna Canth oli äijän ruatan vähävarasien ta naisien ašeman kohentamisekši. Hiän on šuomenkielisen opaššukšen ielläkävijä. Tyttöjen opaššuntamahtojen parentamisen tarpehen teemua naiskirjualija noštau romanissah Hanna.
Tekstipalaset Minna Canthin Hanna-romanista vienankarjalakši kiännettylöinä:
“Hannallaki oli yksi peitošša piettävä toivo, vain ei hiän šiitä vielä ruohtin vanhemmilla nimitä virkkua. Ei ni muamon myöntymini olis häntä auttan, paremmin vieläi vijottan. Kun muamo mitäki puolisti, tuatto kaikičči pani vaštah, ta tuaton šana še oli šentäh jälkimmäini. Hiän niät kuavuali mitänih elokšen ruatuo, mitänih šemmoista, mi tuottais hyötyö ta hyvyttä. Opaštajattaren ruato häntä enimän miellytti, ei tietän nimitä toista niin šuurta ta kallista.”
…
Šiitä hiän jo kerran, kun issuttih ruokašalissa ta juotih iltapäiväkahvie, šano tuatolla, jotta hiän oli piättän ruveta opaštajattarekši ta pitäis hänellä šen vuokši piäššä jatkamah opaššuntoja. Vain tuatto nakro.
“Kanin šuorietko šie jiämäh rautakaššakši?” hiän kyšy.
Hanna ruškoi eikäi ensin virkkan nimitä. Woldemar tuli hänen mieleheš kuin ukontulen isku. Ka šiinä paikalla hänet šieltä niise karkotettih.
“Šuorien”, šano hiän.
Tuatto rupei vain enämmän nakramah.
“Elä, Hanna raiska, ole lapšellini”, virkko hiän. “Mitä hyvyä šie smietit on opaštajattarilla? Äijä ruatuo ta vähä palkkua. Erähäššä vuuvvešša ne čurvissutah, kor’arukat, ta ollah šiitä kuin kalmašta nouššuot huamut. Mie en kačo šuvače, kun tuommoni tullou vaštah.”
Hannalla tuli paha mieleštä; kyynälet ruvettih vierömäh pitin nualoja.
“Čuutuo kaunista”, šano tuatto. “Mi šitä tyttyö vaivuau? Tiälä häntä pietäh koissa kuin kukkua kämmenellä, šuau olla ta elyä melkein kuin iče tahtou, eikä še kuitenkis kelpua. Onnakko on kylläštyn hyväh parahah.”
Tuatto oli jo šiäntymäššä. Hanna kuotteli pyyhkie kyynälieh pois, no niitä vielä liijemmälläh tippu uušie tilah.
“On še tuatto oikiešša”, puuttu muamoki pakinah, “šiinä mieleššä ainaki, jotta ei šiun tervehyš keštäis. Šie olet muitenki niin heikko, Hannaseni.”
“Kun miula olis hoti mitänih ruattavua tiälä koissa”, šai šanuo Hanna kotvasen oltuo.
“Šitäkö šiula ei täyvy. No, työtä aina löytyy; alotamma huomena Juššilla paitoja. Poika onki juuri tarpehešša.”
“Ta šiitä, kun šykyšy tulou, šie šuat ruveta lyštyälömäh, kuin muutki nuoret neiččyset”, jatko tuatto, puistuan poruo papirossistah. “Käyvä tanššiloih ta šeproih, jotta opašteliutuisit käyttäytymäh.””
Lähtöteksti:
Lähteh: Hanna: kuvaus / Minna Canth., 1886, s. XX http://urn.fi/URN:NBN:fi-fd2010-00000620
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
