Kuuntele artikkeli luettuna:

 

On tullun tahto myöštyö vuotena 2001 luajittuloih iänitallentehih. Pakauttelin šilloin kotikyläni Vuokkiniemen eläjie. Pakauteltavat oltih vanhempua ikäjoukkuo, šiinä 70–85-vuotiset. Tavottehena oli panna talteh rahvahan jokapäiväistä pakinua karjalakši. Yksi pakauttelu eroutu muista šillä, jotta mie en iče ollun šiinä piäpakauttelijana, issuin vain kost’ana hil’l’akkaiseh viereššä ta panin nauhalla, mitä paissah keškenäh kakši heimolaista. Oma tuattoni Levasen L’on’a ta Aino-täti, Iivana-tiätän naini. Muiten tuanoin vašta hokšain, jotta pappa oli šilloin šamoja ikie kuin mie nyt – 45-vuotini.

Tiijuštakka, mistä hyö paistih!

Mietittih šiinä ikyäh. Aino-täti oli šiih palah täyttän 70 vuotta ta piätteli, jotta mukavampi še on olla nuorempi. Varšinki šilloin, konša kuulet, jotta šilma hoš ken kylällä šanou papukši. “Mi pirun papu mie olen?”, päivitteli Aino. Ka šamašša myönti, jotta tovemmaštah ikä mänöy tai tervehyš mänöy:

– Pakošti rupiet papukši. Hoš ni ajattelis, jotta vaštahan mie olen ruvennun elämäh.

Šiinä pakinakši tuli min lienöy muan presidenttiehokaš, kumpani tahto ruveta presidentiksi 72-vuotisena. Tuattoni šanojen mukah šillä ehokkahalla vašta nyt tuli järkie piäh, a Aino-täjin mieleštä “mänis jo kiukuan perih”, kun šillä alkau muisti männä ta kaikki.

– Tottaš šielä on niitä työmiehie, muissutetah šiitä. – lisäi omah tapah Levasen L’on’a.

Paistih ni pensijarahua ta palkan šuuruvutta. Aino-täti ihmettelöy: “Kellä lisättäneh pensijua?” Tuatto vaštuau, jotta miän min’n’alla L’uballa oli nelläkymmentä kopeikkua lisätty. Aino muisti, kun hänellä täššä iellä lisättih yhekšänkymmentäkahekšan kopeikkua:

– Ei kahta kopeikkua rasittu lisäkši panna, olis tullun rupl’a. – eikö ole muka ruatan šen eteh. Ken velli nuo kopeikat lukou?

L’on’a vaššata pyörähytti:

– Niillä vet on hyvät laškukonehet.

Aino-täjin Vasselei-pojan palkka riippu tuaš lämmitettävien kiukaijen miäräštä, konša hiän kävi kyläneuvošton taluo lämmittämäh. “Monta kiukuatako šielä ollou?”, smietti Aino. Vasselei ei muuta kun lämmitti vain. Kun olis šiivonnun, palkka olis ollun täyši.

Otettih pakinakši ni televiisorissa nähtyö. Yheššä eläntä, perehen elämä, on še muuttun. Šiih myönnyttih molommat pakasijat. “Nythän ei ole muotikana yhen kera elyä, kymmenen kertua pitäy vajehtua. Etkö šie niä tuola televiisorissa?”, päivitteli Aino-täti. Levasen L’on’a kerto, jotta ei hiän kehtua kaččuo noita serialoja, kun niissä ei kenkänä mitänä rua, ei kun kävelläh ta paissah. A Aino še kaččo ta mainičči, jotta televiisoritta olis ikävä, ei ole kenen kera paissa:

– Näin hot kačot ta ajattelet šiitä, mitä nävit. Kinot kun matkuau, hot vähäsen šekou ne omat ajatukšet. Kinon kačot, nin šiitä kotvan aikua venyt ta ajattelet, mitein še nyt noin oli ta näin oli.

Konša šähkyö ei ole, ei ole i televiisorie. Šähköt kyläššä oli myötähäš katki ta šähköttä piettih kylövehtä toičči pitältiki. Pahašta piäštä Aino-täjillä himotti kaikki šoittua Petroskoih herroilla:

– Onhan šielä Katanandov ta “pr’amoj efir”.

– Ois pitän šoittua! – virkko vaštah miän tuatto.

– No! Vain en niä noita numeroja, kun tuota ei ole šähkyö. Pitäis olla näyttäjä. – jatkau Aino. – Šeki vielä, ken tämän pakinan makšau, omašta kormanoštako še makšua pitäy?

Šiitä hiän rupieu nakramah muissellen, kun yksi naini šoitti, jotta “ne vytajut rapočije rukavicy”.

– Šoita šieki Vasselei, šiula niisi halkuo pitäy pilkkuo, ei anneta mitänä piällä! – hoikahti muamo poikuah.

Aino-täti, Iivana-tiätän naini kotvan vielä kutketti kummissah, jotta on niitä kaikenmoisie kyšyjie: “Katanandovin pitäy lähtie reššaimah jotta “rukavicat” tultais, oi joi! A voi voi! Hospoti pomilui!”

Šanavakkani:

paistih – puhuivat, čäijystolašša istuos’s’a – teepöydässä istuessa, myöštyö – palata, pakauttelin – haastattelin, kost’ana – vieraana, tuanoin – äskettäin, tiijuštakka – ottakaamme selvää, šiih palah – sillä hetkellä, hoš ken – joku, papu – iäkäs nainen, mummo (vieras), hoš ni ajattelis – vaikka ajattelisikin, min lienöy – jonkin, erään, kumpani – joka, pensija – eläke, ken velli – kukahan, kiukua – uuni, ollou – lienee, mahtaa olla, vet – -han, -hän, myönnyttih – suostuivat, seriala – sarjaelokuva, hot – vaikka, venyt – makailet, himotti kaikki šoittua – halusi jopa soittaa, “pr’amoj efir”, venäjää – suora lähetys, kormanošta – taskusta, “ne vytajut rapočije rukavicy”, venäjää – ei hankita työhanskoja, kutketti – kikatti, reššaimah – ratkaisemaan, hospoti pomilui – jumala armahtakoon.

Lähtehet:

Iänitallenneh, pantu talteh Vuokkiniemeššä v. 2001. Olga Karlovan kotiarhiiva.
Koko pakauttelu löytyy kielinäytehtekstinä lisäkši kirjašta: Karel’skij jazyk // Jazyk i narod. A.S. Gerd (toim.). Sankt-Peterburg: Izdatel’stvo SpbGU, 2002.

Kuvašša: Aino-täti ta Levasen L’on’a talvella 2007.