Artikkelit

Piirrustus kahdesta parrakkaasta miehestä ja koirasta

Paha ois pako nimekši

Kirjoittanut: Toimitus
Julkaistu: 26.8.2022
Asiasanat: Pekka Perttu

Kaikkie vet šitä muailmašša šattuu. Toisinah kun kuuntelet šemmoista hyväkäštä vatojua ta valehtelijua, ni ajattelet, jotta šotkisit šammalta šuuhuš, etkä smuttis ilme rahvašta typinäisen tyhjän ammultamisella. Ihan šapilla käypi.

Nyt mie starinoičen yhen ihan totisen tositapahukšen – Vuokkiniemen porukan rahvaš ei anneta valehella, – mi ei ole yhtänä pahempi, kuin kekšitytki. Še šiinä vain on ero, jotta tämän on kaikki rahvaš šekä nähnyn, jotta kuullun.

Še oli Viršulammin kyläššä. Erähänä kaunehena talvipäivänä, šuovattako lienöy ollun – en enämpi muissa – ajua karahutti kyläh kulkusissa kaunehella liinakolla pappi ta tijakka – omie pappija kun niät šielä ei ollun.

Šiinä hyö šiitä aletah höyrytä omie as’s’ojah: rahvašta kovotah ta veruoko vain mitä lienöy šemmoista tiukatah. A minpä šiinä kekšit – annat kun pitäy antua, šemmoset oli sakonat.

No elähän šouva. Tulou ilta, ta nämä jumalan juokšupojat männäh erähäh parahah taloh (a parašta ei vet koko kyläššä i ollun: kaikki šamannäköset pökšät, päin mäntävät, šelin tultavat). Ašetutah kuitenki yökši, lašetetah heponi, čäijyö ta mitä talošša on parašta, vuajitah. A heilä niätšen oli nassakkaini reješšä, še kannetah pirtin nurkkah. Ta šiitä kun učenitah juominkit, ni šiinä oli mitä čuutuo nähä. Koko kylän rahvaš käytih ikkunoista kurkistelomašša ta päivittelömäššä, kun pappi ta tijakka šielä nurkissa nelinkontin ryöši. Pappi niin ni uinosi hinkalon alla lätäkköhöš.

No tuli šiitä pyhänpäivän huomeneš. Rahvaš kučuttih kirikköh – oli šemmoni časoun’aräšä kylän laijalla. Kylöveh keräyty. Pappi on, a tijakkua ei nävy. Jo čuhketah šiinä akat, jotta kunnepa še on šuanun: onnakko piessan kuvatuš ojenti koipeh eklein, miän riähiksi. Millä šen multih šuatat, jiätyneheh muah.

A heilä, tuhannen tulimmaisilla – en paremmin šano – oliki omat tuumah. Spirtunassakkah vet oli jiänyn vielä hoš kuin äijän šitä ilolientä – äijänkö hyö šitä kahen kerittih lakkie, kun ei nikellä annettu, ei talon isännälläkänä. A lihapuolta, niät viinan kera, ei ni ken ollun tuonun. Niin hyö šiitä totuarinat luatiuvutah: kuni pappi šuarnuau kiriköššä, šillä aikua tijakka käypi sviisnimäššä hoš kenen liäväštä pokon, jotta ois mitä illalla patah panna. Šentäh hyö niätšen käšettihki, štopi vain kaikki, ken kynnel lä kykenöy, oltais kiriköššä, jottei ois ketänä haittana tijakalla.

Niin tijakka läksi heposella kylyä myöte nuuškimah. Yrittäy yhteh, yrittäy toiseh taloh – ei tule nimitä: joka talošša on niin vihaset koirat. Meččäkylien koirat vet tunnetah vierašta jo virššalta. Ajau šiitä vielä erähän talon pihah, ei kuulu koirua. Hiän tuošta paikkasešta ruttoseh lammašliäväh, koppuau pokon šarvista ta alkau taššie pihalla. A pokko vaštah, on kuin havu skammi ta vielä miäkiy, täyttä keruo huhuou häjissäh. A šiinä liävän kylellä oli vanha koirankoppi, mitä tijakka ei ni hokšan, ta šielä ikäloppu hampahitoin koirankuvatuš. No šemmoseh kamakkah še koiraki šiitä höristäyty ta alko haukkuo louškuttua.

A pirtissä oli vanha ukko lapšien kera, niitä vet ei kirikköh oltu ruvettu völjyämäh. Ukko šiinä lattiella koropua kutuos’s’ah käšköy šikeitä, jotta mäntäis kaččomah, mitä še Vahti šielä haukkuu, kun ei ole jo vuoteh ketänä haukkun, ei iäntäh jiävin. Äpärehet juoššah pirttih šemmosen elämän kera ta toimitetah:

– Ken vienöy miän šarvipäistä pokkuo.

Tuošta ukko iče pihalla, ovikorvašta ruaššaltau paininpuun käteheš. Ta kun piäšöy tanhuolla, alkau emätykšen kera mökilöijä šillä tijakkua – min tijakkah, min pokkoh šattuu, ne kun šiinä pyöritäh. No šiih metelih juoštih sussietojen koirat ta vielä eräš höperö-raiska, mitä ei niise oltu kirikköh otettu. Šiitä kun alettih tij akkua löylyyttyä: ukko paininpuulla, höperö tuahhankolla, a koirat šiitä ihan ni huimettih, purrah ta revitäh, jotta vähissä henkissä piäsi tijakka käsistä. Ei ollun aikua hevoista ajattelomah.

Tijakka šuin-päin pakoh ta šuorah kirikköh, ta hyymistyy šinne rahvahan šeläntuakši peittoh. Ajattelou: “Nyt še pappi tappau kaiken hyvän piällä, kun heponi jäi”. A pappi koko ajan vuotti ta kiiristeli, jotta konša še tijakka spuutiutuu ta i näki vilahukšelta tij akan partua, ajattelou: “Šaikohan tuo? Šenkö piessan luatuh šaisin tietyä?” A iče on muka jorhuavinah niin kuin ainaki. Jorhuau ta smiettiy: “Kuin šuaha tietyä?” Ta i kekši. Alkau jorhata šielä jumalanšanan välissä:

– …A šaitko šie šielä šen bäkä-bä-kä-ä-än?

Tijakka šamašša älysi, jotta ei auta, pitäy vaššata. Jorhuau hiänki:

– Ka mänetih vielä i i-ho-hohoo-oon!

– Ka voi šilloin šaatanan perke-lee-eh! alkau jo papilla käyvä karvalla.

A rahvaš molitah ta varatah, jottei ruohita henkittyä – šiäntyn on onnakko pappi, kun noin karjehen kera jorhuau, ei prosti riähkie. A tijakan ei auta, tuaš vaštuau:

– Viinanassakkaki jäi reke-e-eh!

Tuošta paikkasešta kun pappi hyppäsi emätykšen kera tij akkua kohti šemmosella viuhkalla, jotta pahempi rahvaš luokona ieššä kuatu. A tij akka mi käpäläštä piäsi ovešta pihalla, ta tiellä, ta kotikyläh kohti, a pappi juokšou jäleššä, jotta viti vain pöläjäy ta helmat liepšau. Hopierissillä heristäy, mi oli jorhateššah kiäššäh ta karjuu:

– Tapan ta puuveičellä nylen piessan, kun puuttunet kynšihini!

Akat kačotah ta päivitelläh:

– Hospoti Iisussa, on vet šiinä pappi, vet piessua läksi ajamah! Niättäkö, tuola ieššä repalehissa juokšou? Ei ole piä paperista!

A tijakka ei ollun kyllä nävöltäh piessua kaunehempi, piekšetty ta vuattiet koirien repimät – eikö hiän piessaki ois pöläštyn kun ois vaštah šattun.

No, a rahvaš kun šiitä tointu, ta lähettih kotiloihis, löyvettih papin heponi ta spirtunassakkaki reještä ta vielä kaikki tavarah, mit oli pitän papilla palkakši antua. Rahvaš šai hyvyseh, a miehet juotih šuihis papin spirtut ta partuah vielä hyvillä mielin pyyhälleltih. A papin heponi annettih kylän köyhimmällä eläjällä, millä ei ollun ilmasešša ijäššäh hevoista ollun. Iče arvuatta kuin še ihaštu.

Ta oli šiitäi toini hyvä rahvahalla, šiitä papin ta tijakan pokonvaraššukšešta. Šen päivän jälkeh ei ole koko kyläššä näkyn ei piessua, ei pappie. En tiijä, hoš vielä tänä piänäki juoštaneh jälekkäh, vain lienöykö šopeuvuttu hoš kuin hyviksi prij uateliloiksi missänih piessojen elinšijoilla. Lempoko hiät tietäy šaman mättähän marjasie vet oltih.

Teksti: Pekka Perttu, Oma Mua 24.8.2022
Kiänti: Valentina Karakina

Lue nämäkin:

Suurustu suuh, mieldy piäh

Suurustu suuh, mieldy piäh

Kohtuine naine täytty vägie vuotti, konzu lapsi syndyy. Synnytykseh varustuttih jo ennepäi, sihgi niškoi rahvahan keskes oldih tietyt omaluaduzet tavat. Nämmii taboi tiettih da novvettih enimyten akat: enzimäzikse n’ababuabo da suguh kuulujat naizet da susiedat....

Peša Ruočin paginoi: A, kuulehai sinä, neičykkäne

Peša Ruočin paginoi: A, kuulehai sinä, neičykkäne

Ku myö, karjalazet, jouvvuimmo lähtemäh evakkoh, saimmo nähtä monenluadustu vastahottamistu. Vastahottajis oza oli hyvii ihmizii, oza vähembän hyvii. (Pahoi ihmizii taki Suomes ei ni ole.) Vai oldihbo vastahottajat kedä täh, myö panimmo merkil, što meidy ei ni oldu...

Mikä on Uutisčuppu?

Uutisčuppu – Uudisčuppu on Karjalan Sivistysseuran uusi ajankohtaiskanava. Julkaisemme tällä sivustolla kiinnostavia uutisia ja tietoa tulevista tapahtumista.

Tilaa uutisviesti

Tilaa sähköpostiisi ilmoitukset uusista artikkeleista.